Äiti, mitä jos ainoa lapsesi ei halua lapsia?

Ei ole mitään myyttisiä sukulinjoja, jos minulta kysytään.

Jokainen tietää itse haluaako vanhemmaksi. Oma tyttäreni tekee tietenkin niin, kuin hänestä hyvältä tuntuu. Jos hän on onnellinen ja elämässään kaikki hyvin, se riittää.

En ole tehnyt lastani sitä varten että hän tekisi minusta isovanhemman. Ihan hänen oma päätöksensä tuleeko vai eikö tule lapsenlapsia. :)

Jos tulee, otan rakkaudella vastaan, jos ei tule niin vietetään enemmän aikuisten lomia.

Meillä on kolme lasta. Pojalla ei ole parisuhdetta (on jo yli 40), toinen tytöistä ei halua lapsia (on jo yli 40) ja toinen haluaisi, mutta ei voi saada. Elämä ei ole reilua. Eniten surettaa nuoremman tyttären puolesta. Vanhempi tytär ehkä voisi saada (mistä senkin varmaksi tietää kun ei ole yrittänyt).

Minulla on kaksi lasta (ja kaksi lapsipuolta), enkä odota tai oleta saavani yhtään lastenlasta. Minusta tärkeintä on, että lapset tulevat elämään sellaisen elämän, joka tekee heidät onnelliseksi. Jollakin siihen kuuluu halu saada lapsia, toisilla ei. Minulle aivan sama. 

Meitä lapsia on perheessä kolme. Itse e aio ikinä lisääntyä, siskoni on niin urakeskeinen, että hän ei välttämättä ehdi ajatella asiaa, ennen kuin alkaisi olla viimeiset hetket lapsentekoon ja jos silloin ei nappaa, jäänee lapsettomaksi. Tietoista päätöstä lapsettomaksi jäämisestä ei ole tehnyt. Veljestäni en osaa sanoa, ehkä yhden lapsen hankkii. Eli aika heikkoa. Tosin vaikka itse saisin lapsia, isovanhemmat eivät näistä saisi nauttia. Väkivaltaisia alkoholisteja, jotka ajoivat minut vuosien terapiaan. Välit katkaistu kymmenen vuotta sitten. En päästäisi lasteni lähelle, joten ihan sama, mitä ajattelevat lapsenlapsista tai niiden puutteesta

Mun äidillä oli/on vaikeuksia hyväksyä edelleen, vaikka olen jo 43. Nelikymppiseksi asti vihjaili, että "vielä ehtii", ja nyt uuden kumppanin aikana ehdotti myös kerran, että "voisi vielä onnistua kun kumppani on niin nuori [on parikymppinen] ja jaksaisi hoitaa lasta jos sinä et jaksa". 

Kova pala on ollut, vaikka olen koko ikäni ollut vela ja siitä vieläpä hyvin avoinkin ollut. 

Oma lapseni on vahinkolapsi. Hoidin ja kasvatin hänet hyvin. Kun pääsi ylioppilaaksi, kiitin luojaa selviytymisestä. Toivoin, että hän ei saisi lasta, mutta avokki päätti toisin. Nyt yksi lapsenlapsi

Kuule ap, ne kinuaa niitä vain statuksen takia. Meillä vuosikausia omat vanhemmat ja appivanhemmat kinusi lapsenlapsia. Oikein maalailivat miten sitten viedään kalasn ja mökille ja hoidetaan.

Noviimein 35v iässä teimmelapsen - emme isocanhemmille tietenkään muttaajattelimne että tukiverkkoa on.

No molempien isovanhempien kiinto loppui ristiäisiin. Nyt se lapsenlspsi oli saatu ja siitä ei välitetty yhtään. Mutta oli saatu se status! Eli isovanhemmuus ja sitä kailotettiin ylpeänä. Toinen lspsemme ei kiinnostanut edes ristiäisten vertaa, sinne ei jaksettu tulla.

Loppusaldo: lupailuista ja maalaluista huolimatta isovsnhemmat ovat auttaneet meitä 0 sekuntia. Eivät ole käyneet kertaakaan synttäreillä, jouluna, kutsuneet kylään ja varsinkaan eivät ole kertaakaan hoitaneet lapsia tai mitenkään muutenkaan auttaneet.

Joten ap, älä IKINÄ tee mitään isovanhempien psinostuksen takia.

Varmasti harmittaisi, surisinkin ehkä, mutta ei ole minun asiani. Itse päätin lapseni hankkia ja lapsi saa tehdä oman päätöksen omista lapsistaan.

Mieti AO että sinä väkisin väännät yhden lapsen että suku jatkuu, sen kasvatus saattaa olla yhtä taistoa sulle, elämä ei ole enää entisensä ja sitten kun se lapsi on 40v lapseton niin tajuat että vittu.

Mä olen jopa salaa toivonut, ettei kumpikaan tekisi lapsia. En mä jaksais mitään isoäiti touhuja.

Jännä. Tosimaailmassa moni kyllä painostaa lapsiaan lastentekoon, samoin kuin homoudesta kertovan jälkeläisen vanhemmat kertovat ensimmäiseksi järkyttyneensä sitä, että nythän he jäävät ilman lastenlapsia.

Itse olen kahden kaverin piilevät lapsihaaveet herättänyt vain sillä, että olen kysäissyt varmuuden vuoksi heiltä suunnilleen kolmevitosina, aikovatko he lisääntyä, ja jotenkin se havahdutti heidät asiaan. Toinen sai lapsen eikä kadu ja satsaa paljon lapsensa eteen, toinen jäi lapsettomaksi hoitojen jälkeen, ja koki helvetintuskia kun itse lopulta onnistuin lapseni saamaan. Vaikkei etukäteen tajunnut asian olevan ongelma lainkaan. Hän ei ole koskaan tavannut lastani.

Tämä taitaa olla niitä tabuasioita nyt taas - monelle se isovanhemmuus taitaa olla niitä senverran biologisia tarpeita, että ne kiistetään epämuodikkaina hyvin huolellisesti. Liian huolellisesti, että se olisi ihan totta. Kettu ja pihlajanmarjat.

Itse en ole lapsirakkaimmasta päästä, omaanikin ajoittain hädintuskin siedän vaikka tuo on oikein rakastettava pikkukoululainen. Samoin äitini oli hankaluuksissa minun kanssani. Ja kuitenkin hän sanoi muutaman kerran, että lapsen saamista hän ei ole koskaan katunut- se oli tärkeää kuulla, koska en aina voinut olla käytöksen perusteella varma. Enkä kyllä ole itsekään katunut.

Kyllä minä tiedän surevani ihan kunnolla ensin sitä, jos lapseni ei lapsia haluaisi, koska pitäisin sitä oman äitiyteni huonoutena. Että olisin onnistunut välittämään lapselle sellaisen ihmisvihan ja pelon ja elämänkielteisyyden, joita vastaan olen yrittänyt hänet rokottaa kohtelemalla häntä huolellisen reilusti ja näyttäen rakkauteni siilinpiikkieni alta - en ole ihan ongelmaton persoona. Mutta surisin silti vielä kovemmin menetettyä isoäitiyttä. Kun olen itse pelännyt jääväni lapsettomaksi ja myöhäisen keskenmenon jälkeen saanut lapsettomuustuomion jo ennen kuin yllätysluomusti tulin raskaaksi uudelleen yli nelikymppisenä, niin minulla on jo valmis kaava päässä, jonka kautta surra sekundääristä lapsettomuutta.

Lisäksi minua harmittaisi se, että olen monilahjakas ihminen pioneeritasolle asti, ja se on periytynyt lapselleni ja toivottavasti hänenkin lapsilleen. Maailma tarvitsee lahjakkuutta pelastuakseen. Jos olisin keskiverto, pitäisin lisääntymishaluttomuutta paremminkin siunauksena, ettei ole pakko tykinruokaa kasvattaa. Nyt lapsi on senverran lähellä jo aikuisuutta, että alan luottaa hänen ehtivän siedettävään ikään ennen kuin täällä pallolla kauheat hulinat alkaa, jos ei äkkiä saada kaikkia näitä katastrofin aineksia kuriin. Kun lapseni oli vauva, sydäntäni riipi ajatus, että hän saattaa joutua näkemään maailman romahduksen herkässä iässä. Sitä asiaa en uskalla läpikotaisin ajatellakaan, minkälaiseen maailmaan hänen lapsensa joutuisi syntymään. Mutta siinä on sitten vielä suuremmat surut kysymyksessä. Ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä halaan lastani kyynelehtien kiitollisena, kun hän ilmoittaa ettei aio lisääntyä. Tai sitten maailman tilanne on niin kauhea, ettei asiasta tarvitse edes puhua, koska se on itsestäänselvää.

Äitisi ei voi vaatia sinua tekemään lapsia, etkä voi niitä tehdä hänen mielikseen. Mutta hän voi olla siitä pettynyt ja hänellä on oikeus omiin tunteisiinsa. Sun on vaan kestettävä taas se asia.

Vierailija kirjoitti:

Jännä. Tosimaailmassa moni kyllä painostaa lapsiaan lastentekoon, samoin kuin homoudesta kertovan jälkeläisen vanhemmat kertovat ensimmäiseksi järkyttyneensä sitä, että nythän he jäävät ilman lastenlapsia.

Itse olen kahden kaverin piilevät lapsihaaveet herättänyt vain sillä, että olen kysäissyt varmuuden vuoksi heiltä suunnilleen kolmevitosina, aikovatko he lisääntyä, ja jotenkin se havahdutti heidät asiaan. Toinen sai lapsen eikä kadu ja satsaa paljon lapsensa eteen, toinen jäi lapsettomaksi hoitojen jälkeen, ja koki helvetintuskia kun itse lopulta onnistuin lapseni saamaan. Vaikkei etukäteen tajunnut asian olevan ongelma lainkaan. Hän ei ole koskaan tavannut lastani.

Tämä taitaa olla niitä tabuasioita nyt taas - monelle se isovanhemmuus taitaa olla niitä senverran biologisia tarpeita, että ne kiistetään epämuodikkaina hyvin huolellisesti. Liian huolellisesti, että se olisi ihan totta. Kettu ja pihlajanmarjat.

Itse en ole lapsirakkaimmasta päästä, omaanikin ajoittain hädintuskin siedän vaikka tuo on oikein rakastettava pikkukoululainen. Samoin äitini oli hankaluuksissa minun kanssani. Ja kuitenkin hän sanoi muutaman kerran, että lapsen saamista hän ei ole koskaan katunut- se oli tärkeää kuulla, koska en aina voinut olla käytöksen perusteella varma. Enkä kyllä ole itsekään katunut.

Kyllä minä tiedän surevani ihan kunnolla ensin sitä, jos lapseni ei lapsia haluaisi, koska pitäisin sitä oman äitiyteni huonoutena. Että olisin onnistunut välittämään lapselle sellaisen ihmisvihan ja pelon ja elämänkielteisyyden, joita vastaan olen yrittänyt hänet rokottaa kohtelemalla häntä huolellisen reilusti ja näyttäen rakkauteni siilinpiikkieni alta - en ole ihan ongelmaton persoona. Mutta surisin silti vielä kovemmin menetettyä isoäitiyttä. Kun olen itse pelännyt jääväni lapsettomaksi ja myöhäisen keskenmenon jälkeen saanut lapsettomuustuomion jo ennen kuin yllätysluomusti tulin raskaaksi uudelleen yli nelikymppisenä, niin minulla on jo valmis kaava päässä, jonka kautta surra sekundääristä lapsettomuutta.

Lisäksi minua harmittaisi se, että olen monilahjakas ihminen pioneeritasolle asti, ja se on periytynyt lapselleni ja toivottavasti hänenkin lapsilleen. Maailma tarvitsee lahjakkuutta pelastuakseen. Jos olisin keskiverto, pitäisin lisääntymishaluttomuutta paremminkin siunauksena, ettei ole pakko tykinruokaa kasvattaa. Nyt lapsi on senverran lähellä jo aikuisuutta, että alan luottaa hänen ehtivän siedettävään ikään ennen kuin täällä pallolla kauheat hulinat alkaa, jos ei äkkiä saada kaikkia näitä katastrofin aineksia kuriin. Kun lapseni oli vauva, sydäntäni riipi ajatus, että hän saattaa joutua näkemään maailman romahduksen herkässä iässä. Sitä asiaa en uskalla läpikotaisin ajatellakaan, minkälaiseen maailmaan hänen lapsensa joutuisi syntymään. Mutta siinä on sitten vielä suuremmat surut kysymyksessä. Ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä halaan lastani kyynelehtien kiitollisena, kun hän ilmoittaa ettei aio lisääntyä. Tai sitten maailman tilanne on niin kauhea, ettei asiasta tarvitse edes puhua, koska se on itsestäänselvää.

Ei sillä, ettei halua lapsia, ole mitään tekemistä sen kanssa, minkälainen olet ollut äitinä (aika itsekästä jopa ajatella niin). Päällimmäinen syy on oma itsekkyys ja/tai halu olla tekemättä lisää ihmisiä jo muutenkin ylikansoitetulle pallolle. 

Minä olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta mun äiti oli hyvä äiti. Mua ei vaan huvita sitoutua vähintään 18 vuodeksi hyypiöön, joka alussa vaatii huomiota 24/7. 

T: Vela43

age is just a number kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä. Tosimaailmassa moni kyllä painostaa lapsiaan lastentekoon, samoin kuin homoudesta kertovan jälkeläisen vanhemmat kertovat ensimmäiseksi järkyttyneensä sitä, että nythän he jäävät ilman lastenlapsia.

Itse olen kahden kaverin piilevät lapsihaaveet herättänyt vain sillä, että olen kysäissyt varmuuden vuoksi heiltä suunnilleen kolmevitosina, aikovatko he lisääntyä, ja jotenkin se havahdutti heidät asiaan. Toinen sai lapsen eikä kadu ja satsaa paljon lapsensa eteen, toinen jäi lapsettomaksi hoitojen jälkeen, ja koki helvetintuskia kun itse lopulta onnistuin lapseni saamaan. Vaikkei etukäteen tajunnut asian olevan ongelma lainkaan. Hän ei ole koskaan tavannut lastani.

Tämä taitaa olla niitä tabuasioita nyt taas - monelle se isovanhemmuus taitaa olla niitä senverran biologisia tarpeita, että ne kiistetään epämuodikkaina hyvin huolellisesti. Liian huolellisesti, että se olisi ihan totta. Kettu ja pihlajanmarjat.

Itse en ole lapsirakkaimmasta päästä, omaanikin ajoittain hädintuskin siedän vaikka tuo on oikein rakastettava pikkukoululainen. Samoin äitini oli hankaluuksissa minun kanssani. Ja kuitenkin hän sanoi muutaman kerran, että lapsen saamista hän ei ole koskaan katunut- se oli tärkeää kuulla, koska en aina voinut olla käytöksen perusteella varma. Enkä kyllä ole itsekään katunut.

Kyllä minä tiedän surevani ihan kunnolla ensin sitä, jos lapseni ei lapsia haluaisi, koska pitäisin sitä oman äitiyteni huonoutena. Että olisin onnistunut välittämään lapselle sellaisen ihmisvihan ja pelon ja elämänkielteisyyden, joita vastaan olen yrittänyt hänet rokottaa kohtelemalla häntä huolellisen reilusti ja näyttäen rakkauteni siilinpiikkieni alta - en ole ihan ongelmaton persoona. Mutta surisin silti vielä kovemmin menetettyä isoäitiyttä. Kun olen itse pelännyt jääväni lapsettomaksi ja myöhäisen keskenmenon jälkeen saanut lapsettomuustuomion jo ennen kuin yllätysluomusti tulin raskaaksi uudelleen yli nelikymppisenä, niin minulla on jo valmis kaava päässä, jonka kautta surra sekundääristä lapsettomuutta.

Lisäksi minua harmittaisi se, että olen monilahjakas ihminen pioneeritasolle asti, ja se on periytynyt lapselleni ja toivottavasti hänenkin lapsilleen. Maailma tarvitsee lahjakkuutta pelastuakseen. Jos olisin keskiverto, pitäisin lisääntymishaluttomuutta paremminkin siunauksena, ettei ole pakko tykinruokaa kasvattaa. Nyt lapsi on senverran lähellä jo aikuisuutta, että alan luottaa hänen ehtivän siedettävään ikään ennen kuin täällä pallolla kauheat hulinat alkaa, jos ei äkkiä saada kaikkia näitä katastrofin aineksia kuriin. Kun lapseni oli vauva, sydäntäni riipi ajatus, että hän saattaa joutua näkemään maailman romahduksen herkässä iässä. Sitä asiaa en uskalla läpikotaisin ajatellakaan, minkälaiseen maailmaan hänen lapsensa joutuisi syntymään. Mutta siinä on sitten vielä suuremmat surut kysymyksessä. Ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä halaan lastani kyynelehtien kiitollisena, kun hän ilmoittaa ettei aio lisääntyä. Tai sitten maailman tilanne on niin kauhea, ettei asiasta tarvitse edes puhua, koska se on itsestäänselvää.

Ei sillä, ettei halua lapsia, ole mitään tekemistä sen kanssa, minkälainen olet ollut äitinä (aika itsekästä jopa ajatella niin). Päällimmäinen syy on oma itsekkyys ja/tai halu olla tekemättä lisää ihmisiä jo muutenkin ylikansoitetulle pallolle. 

Minä olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta mun äiti oli hyvä äiti. Mua ei vaan huvita sitoutua vähintään 18 vuodeksi hyypiöön, joka alussa vaatii huomiota 24/7. 

T: Vela43

Enpä osaa ajatella, että se itsekästä olisi, itsekeskeistä se toki voi olla. Ja toisaalta, lapsi on vielä senverran pieni kuitenkin, etten ole vielä ihan kaikkia säikeitä napanuorasta joutunut katkomaan, vaikka ikäisekseen lapsi onkin aika pontevasti niitä sahannut aina, tarmokas sielu kun on.

Luulenpahan vain, että useimmat äidit käyvät epävarmuudentunteita läpi milloin mistäkin syystä. Minusta se myös on useimmissa ihmisissä laadun tae, että kykenee ja haluaa pohtia mahdollisia virheitään, jos se nyt ei ylettömyyksiin mene. Harva kun on ammattilainen äitinä ja ihmisenä kuitenkaan. Oma äitini taas on ollut näitä naureskelijoita, jotka eivät ole koskaan kestäneet ajatella olevansa mitenkään syyllisiä mihinkään. Että ennemmin vähän ylimurehtimistakin, minun makuni mukaan.

Pelkkä vauva-ajan epämukavuus on kyllä huono tekosyy olla tekemättä lapsia. Lapsi on vauva vain vuoden.