Sanoitatteko lapsen tunteita?

En ihan ymmärtänyt mitä tarkoitit tuolla rajan asettamisella ja tunteiden sanoittamisella, niiden yhteen liittämisellä.

Eskari-ikäiselle sanoitan joskus, jos tuntuu, että meillä on vähän eri näkemys siitä, miten asiat tulisi hoitaa ja häntä harmittaa, jos ei saa tahtoaan läpi. Silloin voin sanoa, että näen, että sinua harmittaa ja ymmärrän, että tämä --- on sinulle tärkeää. Nyt meidän pitää kuitenkin lähteä nukkumaan, koska muuten et jaksa aamulla nousta. Olen huomannut, että sillä on hyvä vaikutus lapseen ja tilanteiden sujumiseen. Toinen on tilanne, jossa eskarilainen hyvin ikäryhmälleen tyypillisesti ottaa hirveät suoriutumispaineet jostakin, niin saatan sanoa, että huomaan, että olet ottanut paineita ja se johtuu siitä, että haluat aina suoriutua hyvin, mutta muista että se riittää että yrittää parhaansa, enempää ei tarvi. Tai sitten peloista, että sinua pelottaa ja kyselen, mitä pelkää ja etsitään ratkaisuja, esim. valon lisääminen omassa huoneessa yöllä.

Sanoitamme. Miksi kysymykseen - tietenkin ihan sen takia, että lapsi oppii itse reflektoimaan tunteitaan, oppii ymmärtämään, että tunteista saa puhua ja oppii ymmärtämään, että negativiisetkin tunteet ovat ihan ok, mutta omasta käyttäytymisestä on kuitenkin vastuussa. 

Teinejä ei vielä ole, mutta en sinänsä näe mitään ikärajaa sille, että tunteista puhuminen pitäisi lopettaa. Tuota rajanlaittamisesimerkkiä en nyt edes ihan ymmärrä. Rajat laitetaisiin, vaikka se teiniä harmittaisi. En lähde teinille lässyttämään, että nyt sinua harmittaa, koska... - vaan rohkaisin häntä tuomaan asian esille ihan itse.

Ihan niin kuin esimerkkinä (ei oma mutta kuitenkin) teini oli menossa perjaintai-illalla bileisiin, vanhemmat kielisivät, teini hermostui. Asiaa puitaessa tuli lopulta ilmi, ettei ne olleet bileet vaan treffit. Olisihan se ollut aika noloa olla menemättä, kun vanhemmat kieltää. Eli kielto perutiin. Ei kaikki rajat ole oikeita ja jos vanhempi ei niitä osaa perustella, niin vanhemmankin kannattaisi yrittää sanoittaa se, miksi kielto on olemassa. 

Edellinen kommentoija 2 tässä. Vielä lisään tuohon, kun mietit, että miten murrosikäisen kohdalla, että kyllä sanoittaisin ja osoittaisin, että yritän edes ymmärtää, mutta asettaisin myös rajat aivan kuten eskarilaiselleni tuossa nukkumaanmeno asiassa. Eli sinua ottaa päähän, kun haluaisit...ymmärrän, että se on kiinnostavaa sinusta. Nyt kuitenkin tehdään näin, jotta... murrosikäiselle ihan avaisin myös sitä, että se on kasvatusta ja juuri siksi, että tällä lapsella olisi hyvä olla ja oppisi elämään viisaasti.

En, mutta säestän, joskus vedän soolon

Yritän kyllä, en tosin ole mikään tunnetaitojen mestari itsekään ja toisinaan väsymyksen keskellä en saa päähäni mitä se muksu taas känkkäröi. Muksu on nyt 2,5v.

Yritän sietää ja kestää lapsen kiukut sellaisina kuin ne tulevat. Yritän suurimman kiukun mentyä, tai lapsen rauhoituttua, selittää lapsen tasolla (naamat vastakkain) mikäköhän alkoi harmittaa miten lapsi reagoi ja mikä olisi ollut parempi tapa. Tähän ei neuvolasta annettu ohjeita joten en nyt ihan tiedä meneekö "oikein" :D. Joskus sitä taas olen itse niin väsynyt, että sivuutan kiukun tai pahimmillaan karjun "hiljaa!" ja komennan lapsen omaan huoneeseensa ns. jäähylle. No tuon jälkeen kun olen itseni taas koonnut, pyydän lapselta anteeksi, halaan ja yritän selittää miksi äiti oli tyhmä.

Niin, olen ajatellut että sanoitan kunnes lapsi itse oppii tunnistamaan ja kertomaan tunnetilansa. Periaatteessahan tuo olisi siis ihan hyvä taas murrosikäisen kanssa ottaa käyttöön mutta kun teinit on niin kaikkitietäväisiä (ja vanhemmat aina väärässä eikä tiedä mistään mitään), niin saattaisi vain pahentaa tilannetta. Haha, tulipa hauskoja mielikuvia kaupassa olevasta mammasta, joka kiukuttelevalle teinille puhuu tunnetta auki :D.

Lapset 12 ja 14. Sanoitan kriisitilanteissa.

Esimerkiksi "ymmärrän kyllä että olet väsynyt ja sinua harmittaa eikä kouluun lähtö kiinnosta, mutta sinun pitää vain korjata asenteesi koska nyt kerta kaikkiaan on se viimeinen hetki nousta ylös sängystä...." "sinua varmasti vituttaa ettet voi riekkua koko yötä ulkona, mutta tästä on keskusteltu jo aiemmin ja sinun kotiintuloaikasi on edelleen klo 23..." "huomaan että olet vihainen, ja se on ihan ok, mutta roskien vieminen ei ole kohtuuton pyyntö eikä raivon arvoinen asia..."

Nuori huomaa että ymmärrän hänen tunteensa ja kantansa, ja että on hyväksyttyä tuntea mitä tahansa tunteita, mutta tunteen mukana ei tarvitse eikä voi aina toimia. Eli kouluun mennään vaikka ärsyttää. Kotiin tullaan sovitusti vaikka vituttaa. Roskat viedään ja muut sovitut hommat hoidetaan vaikkei huvita ja vihaksi pistää. Tämä toimii hyvin. Ja samalla oma esimerkki; en provosoidu kiukuttelemaan itse takaisin tai raivoamaan ja huutamaan teinin kanssa kilpaa. Tottakai minäkin joskus kiukuttelen tai suutun turhasta, mitä ikinä, olenhan ihminen :D Mutta rauhoituttuani sanoitan omaa käytöstäni ja tunnettani, "anteeksi että rähjäsin turhasta äsken, on ollut raskas päivä olin väsynyt ja turhautunut ja tuli siksi hermostuttua turhan herkästi" :)

Ei ihme että esim. kauppakeskuksissa kuulee niin paljon eläimellistä mylvintää, kiljuntaa ja karjuntaa, Veeti-Jessica siellä vain raivoaa kun ei saa tahtoaan läpi ja vanhemmat yrittää paniikissa lässyttää "Voiii, mä ymmärrän että sua harmittaa." Ja mylvintä yltyy... :)

Vierailija kirjoitti:

Ei ihme että esim. kauppakeskuksissa kuulee niin paljon eläimellistä mylvintää, kiljuntaa ja karjuntaa, Veeti-Jessica siellä vain raivoaa kun ei saa tahtoaan läpi ja vanhemmat yrittää paniikissa lässyttää "Voiii, mä ymmärrän että sua harmittaa." Ja mylvintä yltyy... :)

Ei pidä lässyttää paniikissa, vaan todeta tilanne ja pysyä suunnitelmassa a, mikä se ikinä olikaan. "Ymmärrän Veeti-Jessica että sinua harmittaa koska olisit halunnut karkkia, mutta tänään ei syödä karkkia koska ei ole karkkipäivä". Ja matka jatkuu ohi karkkihyllyn eikä Veeti-Jessican kiljuntaan enää reagoida. Loppuu kyllä lyhyeen. Ei välttämättä edes ala, jos lapsen tunteita kunnioittava mutta määrätietoinen ja johdonmukainen kasvatusmalli käytössä alusta alkaen eikä huuto ja riekkuminen koskaan johda sääntöjen muuttumiseen. Ei aikuisen tule koskaan paniikissa lässyttää yhtään mitään, eikä antaa periksi ulvojalle, vaan luoda säännöt ja rajat ja pitää niistä järkähtämättä kiinni. Ystävällisesti mutta tiukasti. Sanoittaminen on sitä että lapsen tunne kuullaan ja ymmärretään ja hyväksytään, vaikka siitä huolimatta "nyt mennään näillä".

7

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihme että esim. kauppakeskuksissa kuulee niin paljon eläimellistä mylvintää, kiljuntaa ja karjuntaa, Veeti-Jessica siellä vain raivoaa kun ei saa tahtoaan läpi ja vanhemmat yrittää paniikissa lässyttää "Voiii, mä ymmärrän että sua harmittaa." Ja mylvintä yltyy... :)

Ei pidä lässyttää paniikissa, vaan todeta tilanne ja pysyä suunnitelmassa a, mikä se ikinä olikaan. "Ymmärrän Veeti-Jessica että sinua harmittaa koska olisit halunnut karkkia, mutta tänään ei syödä karkkia koska ei ole karkkipäivä". Ja matka jatkuu ohi karkkihyllyn eikä Veeti-Jessican kiljuntaan enää reagoida. Loppuu kyllä lyhyeen. Ei välttämättä edes ala, jos lapsen tunteita kunnioittava mutta määrätietoinen ja johdonmukainen kasvatusmalli käytössä alusta alkaen eikä huuto ja riekkuminen koskaan johda sääntöjen muuttumiseen. Ei aikuisen tule koskaan paniikissa lässyttää yhtään mitään, eikä antaa periksi ulvojalle, vaan luoda säännöt ja rajat ja pitää niistä järkähtämättä kiinni. Ystävällisesti mutta tiukasti. Sanoittaminen on sitä että lapsen tunne kuullaan ja ymmärretään ja hyväksytään, vaikka siitä huolimatta "nyt mennään näillä".

7

Se vielä, että sanoittamisen pointti on osoittaa lapselle että hänen tunteensa on huomattu, kertoa se ääneen jolloin lapsen on helpompi tunnettaan käsitellä. Ja päästä siitä yli. Sanoittaminen ei ole neuvottelua, eikä sellaiseksi saa mennä, vaan olemassa olevan tilanteen ja siihen liittyvän tunteen toteamista ääneen.