Työttömänä olo on kuin huutaisi tuuleen

Te-toimistolta ei ehditä vastata puhelimeen, yhteydenottopyyntöihinkin myöhässä ja hätäisesti.

Hakemuksia seuraa hiljaisuus, joskus viikkojen tai kuukausien päästä "Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun".

Avoimiin hakemuksiin ei yleensä mitään.
Kursseille ei mahdu.

On kuin minua ei olisi olemassakaan. Ihmiset ohittavat kadulla kuin näkymättömän. Vai onko se sittenkin työttömyys, joka näkyy, ja jota pitää karttaa?

Väitöskirjan käsikirjoitus lojuu tulostettuna pöydällä, odottamassa ohjaajan kommentteja, odottamassa rahoitusta. Apurahahakemukset voisi yhtä hyvin vetää pöntöstä alas. Työsuhdetta en saa, kukaan ei ehdi auttaa, olenhan se työtön surkimus.

Aamuisin lapset lähtee kouluun, mies töihin. Minä muutun näkymättömäksi ja jään huutamaan tuuleen. Kukaan ei kuule, ei näe eikä vastaa. Jonain päivänä vielä varisen tomuna tuulenpuuskaan.