Lue keskustelun säännöt.
Vauvavuosi oli koko elämäni kauhein kokemus
12.01.2018 |
Synnytys teki minusta raajarikon, koliikki ja PPD vei mielenterveyden, imetyksen kauhut viimeisetkin rippeet ja tuon kaiken seurauksena mieheni jätti minut.
Olen ollut suhteessa narsistin kanssa (eri mies), pitkäaikaistyötön jne, mutta mikään niistä ei ole yhtä kauhea kuin vauvavuosi.
Kommentit (37)
Itsekin olisin jättänyt lapsen tekemättä, jos olisin tiennyt kaiken sen kamaluuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kurjaa kuulla. Minusta vauvavuosi oli mahtava, ja sanon näin siitä huolimatta, että vauva valvotti ja imetys epäonnistui ja jouduin lypsämään. Toisen lapsen kanssa - esikoisen ollessa alle kaksivuotias - oli myös ihan mukavaa, mutta toki kiireisempää, kun esikoinen ei enää nukkunut päiväunia ja vauva heräili öisin tunnin välein.
Silti koen, että se on ollut elämäni parasta aikaa.
Ehkä kyse on ennen kaikkea ennakko-odotuksista ja siitä, miten sitoutunut on hommaan. Meillä lapsia tehtiin vuosia ja lapsettomuushoidoilla ja olin jo päälle kolmekymppinen (33 ja 35), joten astuminen sivuun hektisestä työurasta tuntui oikeastaan tosi kivalta ;-)
(Ja siis sanon näin akateemisena tietotyöläisenä, joka TYKKÄÄ työstään)
Saipa hetken tehdä jotain ihan muuta ja keskittyä seuraamaan lastensa kasvua ja kehitystä. Ja kun on kotona lasten kanssa, voi itse aika pitkälle määrittää sen, mitä tekee. Ei ole pomoa vaatimassa palaveriin, itse päätät, vääntäydytkö puistoon lasten kanssa vai ollaanko tämä päivä ihan vaan kotosalla verkkareissa.
Sinä joko puhut paskaa, tai olet idiootti.
Miten sinä voit tuolla lailla sanoa kenellekään?
Olisi hyvän tavan mukaista edes kertoa, miksi olet eri mieltä.
Tuleeko sinulle oikeasti yllätyksenä se, että ihmiset pitävät raskaana kovin erilaisia asioita? Kaikki eivät koe asioita samalla lailla, kuulehan.
10
Mun mielestä taas vauvavuodet ovat olleet mukavia. Vauvelit ovat ihania.. Itsellä kolme lasta ja mitään en vaihtaisi pois.
Vierailija kirjoitti:
Näin meillä on erilaiset kokemukset. Synnytys oli helppo, lapsi nukkui ja söi, muun ajan katseli maailman menoa. Olen kirjoittanut vauvakirjaan. "Miksu on nyt 3kk. Onkohan hänellä jotain vikaa, kun ei koskaan itke?"
Meilläkin on Miksu. Ei itkenyt edes synnärillä. Helppo vauva, ei vatsavaivoja, ei allergioita. Rupesi nukkumaan yönsä heräämättä kertaakaan 2 kk ikäisenä. Minä sairastuin psykoottiseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, josta toipuminen kesti 2,5 vuotta.
Näin meillä on erilaiset kokemukset.
Minulle myös äitiyden mahdollisesti aiheuttamat mielenterveysongelmat tulivat yllätyksenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mää tykkäsin kaikesta ajasta. Vauvavuodesta ja sen jälkeisestä ajasta.
Vaikka olin yh.
Ihaninta aikaa elämässäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitsin sektion ja olen siitä kiitollinen joka päivä. En usko, että olisin nauttinut vauvasta, jos olisin esimerkiksi revennyt. Synnytyspelko oli niin valtava. Onneksi asun maassa, jossa sektio on valintakysymys eikä sitä moralisoida muiden äitien puolelta. Vauvavuosi meni hyvin, terve lapsi ja itsekin voin hyvin. Sektiohaava parani nopeasti ja meillä jaettiin muutenkin vauvavuosi puoliksi eli mies oli puolet kotona ja minä puolet. Suosittelen!
Synnyttäminen oli kauheaa, vauvavuosi helppo, ikävuodet 2-4 ihan helvettiä. Pää meinasi räjähtää siihen kiukkuun ja parkuun. Lapset nyt teinejä ja vieläkin menee kylmät väreet, kun muistelee uhmaikää. Asutaan Englannissa ja täällä puhutaan uhmaiästä "terrible twos". Kukaan ei koskaan mainitse, että sitä seuraa "terrible threes".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kurjaa kuulla. Minusta vauvavuosi oli mahtava, ja sanon näin siitä huolimatta, että vauva valvotti ja imetys epäonnistui ja jouduin lypsämään. Toisen lapsen kanssa - esikoisen ollessa alle kaksivuotias - oli myös ihan mukavaa, mutta toki kiireisempää, kun esikoinen ei enää nukkunut päiväunia ja vauva heräili öisin tunnin välein.
Silti koen, että se on ollut elämäni parasta aikaa.
Ehkä kyse on ennen kaikkea ennakko-odotuksista ja siitä, miten sitoutunut on hommaan. Meillä lapsia tehtiin vuosia ja lapsettomuushoidoilla ja olin jo päälle kolmekymppinen (33 ja 35), joten astuminen sivuun hektisestä työurasta tuntui oikeastaan tosi kivalta ;-)
(Ja siis sanon näin akateemisena tietotyöläisenä, joka TYKKÄÄ työstään)
Saipa hetken tehdä jotain ihan muuta ja keskittyä seuraamaan lastensa kasvua ja kehitystä. Ja kun on kotona lasten kanssa, voi itse aika pitkälle määrittää sen, mitä tekee. Ei ole pomoa vaatimassa palaveriin, itse päätät, vääntäydytkö puistoon lasten kanssa vai ollaanko tämä päivä ihan vaan kotosalla verkkareissa.
Ei, vaan määräävä tekijä on se, miten oma terveys kestää raskauden ja synnytyksen. Jos synnytyksessä tulee vammoja tai se menee muuten huonosti, ei mieli eikä kroppa kestä edes pientä valvomista tai ylipäätään vastoinkäymisiä. Lyön vaikka vetoa, että ap:llakin oli vammojen aiheuttama PTSD, jota hoidetaan usein masennuksena, mutta jonka hoito tulisi olla aivan erilaista ja siksi se voi jopa pahentua. Kun ihminen on kuin jyrän alle jäänyt, hänen pitäisi saada itse hoitoa ja rauhassa parantua, mutta sen sijaan pistetään tekemään "valvomisharjoituksia" kuin armeijassa ja on "äänikidutusta" eli vauva karjuu jne. On maailman 8. ihme, ettei psykoosiäitejä ole enempää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kurjaa kuulla. Minusta vauvavuosi oli mahtava, ja sanon näin siitä huolimatta, että vauva valvotti ja imetys epäonnistui ja jouduin lypsämään. Toisen lapsen kanssa - esikoisen ollessa alle kaksivuotias - oli myös ihan mukavaa, mutta toki kiireisempää, kun esikoinen ei enää nukkunut päiväunia ja vauva heräili öisin tunnin välein.
Silti koen, että se on ollut elämäni parasta aikaa.
Ehkä kyse on ennen kaikkea ennakko-odotuksista ja siitä, miten sitoutunut on hommaan. Meillä lapsia tehtiin vuosia ja lapsettomuushoidoilla ja olin jo päälle kolmekymppinen (33 ja 35), joten astuminen sivuun hektisestä työurasta tuntui oikeastaan tosi kivalta ;-)
(Ja siis sanon näin akateemisena tietotyöläisenä, joka TYKKÄÄ työstään)
Saipa hetken tehdä jotain ihan muuta ja keskittyä seuraamaan lastensa kasvua ja kehitystä. Ja kun on kotona lasten kanssa, voi itse aika pitkälle määrittää sen, mitä tekee. Ei ole pomoa vaatimassa palaveriin, itse päätät, vääntäydytkö puistoon lasten kanssa vai ollaanko tämä päivä ihan vaan kotosalla verkkareissa.
Ei, vaan määräävä tekijä on se, miten oma terveys kestää raskauden ja synnytyksen. Jos synnytyksessä tulee vammoja tai se menee muuten huonosti, ei mieli eikä kroppa kestä edes pientä valvomista tai ylipäätään vastoinkäymisiä. Lyön vaikka vetoa, että ap:llakin oli vammojen aiheuttama PTSD, jota hoidetaan usein masennuksena, mutta jonka hoito tulisi olla aivan erilaista ja siksi se voi jopa pahentua. Kun ihminen on kuin jyrän alle jäänyt, hänen pitäisi saada itse hoitoa ja rauhassa parantua, mutta sen sijaan pistetään tekemään "valvomisharjoituksia" kuin armeijassa ja on "äänikidutusta" eli vauva karjuu jne. On maailman 8. ihme, ettei psykoosiäitejä ole enempää.
No ei se ihan noinkaan mene. Mulla oli rankka synnytys, repesin melkoisesti ja tikit, nirhaumat yms oli tosi pitkään kipeitä. En pystynyt pissaamaan moneen viikkoon muutaku suihkun avulla, kakata en uskaltanut joten kehitin vahingossa pahan ummetuksen johon lopulta tartti lääkkeet. Silti vauva-aika oli ihan parasta😍 myös synnytyksestä hyvät muistot kaiken kaikkiaan, tuloksena kuitenkin terve vauva. Pieni valvotti ekan vuoden, ja sorruin osittain suorittamaan äitiyttä. Silti olin ja olen edelleen onneni kukkuloilla, äitiys on parasta mitä mulle on tapahtunu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kohta 3kk tätä takana ja aikamoinen helevetti se on. Mitään et saa tehtyä kun vauva haluaa olla sussa kiinni. Nukkua et saa kun vauva herättää heti kun nukahdat. Koko ajan joudut vaihtamaan vaippoja tai ruokkimaan jne. Ja sit se vauvan jatkuva huuto ja muiden äitien arvostelu jos et ole täydellinen. Synnytys oli kuin sunnuntaikävely auringonpaisteessa repeämineen verrattuna tähän.
Sama. Sama myös kaikilla ystävilläni
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvittele tämä, mutta vieläpä niin, että sen raskaan pikkulapsivaiheen jälkeen ei olisi odotettavissa mitään kivaa palkintoa, parempia vuosia. Koska sellainen tilanne on esimerkiksi minulla, joka en pidä lapsista enkä halua asua sellaisten kanssa.
Ja sitten jotkut ihmettelevät, miksi en hanki lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on kohta 3kk tätä takana ja aikamoinen helevetti se on. Mitään et saa tehtyä kun vauva haluaa olla sussa kiinni. Nukkua et saa kun vauva herättää heti kun nukahdat. Koko ajan joudut vaihtamaan vaippoja tai ruokkimaan jne. Ja sit se vauvan jatkuva huuto ja muiden äitien arvostelu jos et ole täydellinen. Synnytys oli kuin sunnuntaikävely auringonpaisteessa repeämineen verrattuna tähän.
Juu. Mä en pääse kiinni siihen hokemaan miten vauvavuosi on niin ihanaa aikaa. Ei ole ollut mulle. Jokainen kuukausi koen helpotusta, kun vauva kasvaa ja kehittyy. En haluaisi kokea tätä aikaa uudestaan, lapsiluku jää yhteen. Lapsi on rakas, mutta itse vauva-aika on kyllä todella raskasta ja "mehut" vievää.
Miten voit sanoa, että ensimmäinen vauvavuosi oli kamala? Minä en edes muista koko ajasta mitään. Vauvalla koliikkia ja esikoinen toi päiväkodista kaikki pöpöt kotiin pikkuiselle. Pelkää räkää, joko uutta tai vanhempaa, kaikissa eri sävyissä.