Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies haluaa lapsia, minä en, ja se rikkoo minut
Suru sydämessä
08.01.2018 |
Olen kipeästi vertaistuen, neuvojen ja näkemysten tarpeessa. Aihe on minulle tällä hetkellä todella arka, joten toivoisin asiallista keskustelua.
Olen ollut seurustelukumppanini kanssa yhdessä hieman vajaan vuoden. Yhteenmuutto tuli meille ajankohtaiseksi hieman nopeammin kuin olimme ajatelleet. Mies on asunut veljensä kanssa kämppiksinä, mutta veli halusi muuttaa tyttöystävänsä kanssa yhteen. Mies olisi joutunut muuttamaan kämpästä pois, tai etsimään ventovieraan kämppiksen, joten katsoimme parhaaksi muuttaa yhteen. Meitä on vähän jännittänyt, mutta olemme olleet lopulta innoissamme.
Meidän suhteessamme on kuitenkin yksi suuri taakka. Hän haluaa jonain päivänä lapsia, ja minä todennäköisesti en. Mies sanoi minulle, ettei halua lapsia vielä useaan vuoteen, joten voisin "olla huoleti". Minä sanoin, etten tiedä haluanko investoida suhteeseen, jolle on ikäänkuin tiedossa eräpäivä.
Mietin pitäisikö minun vain riuhtaista itseni suhteesta irti nyt, niin paljon kuin se sattuisikin. Teimme kuitenkin sen päätöksen, että jäimme yhteen. En ole tätä ennen koskaan asunut kenenkään kanssa yhdessä.
Mies sanoo, että lapset ovat asia, jossa hänen päätään ei voi kääntää, enkä minä sitä yritäkään. Hän puhuu tulevaisuudestamme siihen tyyliin, että pidemmällä aikavälillä tulemme haluamaan eri asioita, mutta että ollaan yhdessä siihen asti.
Ajatus siitä, että tulisimme joskus eroamaan, on musertava. Rakastan miestä niin paljon. Meillä on niin hyvä olla yhdessä, enkä ole koskaan tuntenut samanlaista yhteyttä kenenkään kanssa.
Minuun sattuu tällä hetkellä niin paljon. Haluaisin haluta samaa kuin hän. Tämä asia heittää varjonsa koko ihanan yhteenmuuttoajatuksen, ja samalla koko suhteen päälle.
Kommentit (61)
Oon itse samassa tilanteessa. Yhdessä ollaan asuttu kaksi vuotta. Mua ahdistaa senkin takia että mies on 4 vuotta vanhempi ja yli kolmikymppinen. Itse 29v. Aika loppuu.
Olen aina ollut avoin tässä mielipiteessäni ja olen tavallaan alistunut siihen että mies jättää mut sitten jos kovasti lapsia haluaa, jos on jättääkseen. Ikävän asiasta tekee se että mies olisi ihan unelma-isä ja mua raastaa se että mahdollisesti riistän asian häneltä. Toisaalta ajattelen itsekkäästi että se on hänen oma päätöksensä ja valintansa jäädä suhteeseen naisen kanssa joka ei halua lapsia. Tai sitten on ajatellut että mieleni muuttuu joskus ja saan yhtäkkiä vauvakuumeen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli aikanaan sama. Ja olimme monia vuosia yhdessä, ennen kuin tämä tuli kynnyskysymykseksi, koska aloimme seurustella todella nuorina, ja nuorena ajattelin vielä, että muutan mieleni vielä kypsemmällä iällä. Lopulta oli pakko kohdata todellisuus, etten halunnut lapsia, mutta mies on aina halunnut.
Tulimme siihen tulokseen, että eroamme tämän takia, koska en halunnut olla itsekäs, ja riistää mieheltä mahdollisuutta isyyteen. Kävimme tästä pitkän keskustelun, jossa molempia itketti ja molemmat lohduttivat toisiaan, ettei pidä syyllistää itseään asiasta, vaan tämä nyt vain ei kohdannut. Erosimme ystävinä.
Lasten suhteen ei voi tehdä kompromissia, kuin korkeintaan siinä kuinka monta tai kuinka tiuhaan niitä hankkii. Jos toinen haluaa ja toinen ei, on jompikumpi vähintäänkin tulevaisuudessa katkera ja onneton.
Minä olin 21-vuotiaasta 25-vuotiaaksi parisuhteessa ihanan miehen kanssa. Erosimme lopulta sen takia ettei hän halunnut lapsia koskaan. Hän oli silloin 29v.
Nyt olen 34v, juuri eronnut kahden lapsen äiti. Mietin vain että voinko enää löytää samanlaista tunnetta kuin tuon yhden miehen kanssa nuorempana.
Ei tuossa tilanteessa ole ap ikävä kyllä kuin yksi ainoa ratkaisu, ja se on se joka tuntuu todella pahalta ja on täysin selvä.
Mitä nopeammin teette ratkaisun, sitä vähemmän se tulee teihin koskemaan ja sitä vähemmän menetätte tämän huono-onnisen tilanteen takia. Näistä asioista kannattaa puhua jo tutustumisvaiheessa, ennen jo kuin tuntuu että on menossa yhtään vakavammaksi, ja ottaa sitten toisen sana todesta.
Rohkeutta ja voimia.
Sen yhden ratkaisun kannalla minäkin olen. Ikää vielä alle 40, lapsi kohta täysikäinen, hankittu painostuksesta (ensimmäinen aviomies kroonisesti vauvakuumeinen). Vuosituhannen vaihteessa vapaaehtoinen lapsettomuus etenkään naisten kohdalla ei ollut mikään todellinen vaihtoehto. Tällä "no okei okei, yksi" -lapsen kokemuksella, ei kannata lähteä vanhemmuuteen, jos sitä ei todella, kaikesta sydämestään halua ja tiedä kärsivänsä suuresti, jos se ei toteudu. Mulla olisi tämä yksikin jäänyt tekemättä, jos olisin lykännyt hankintaa muutamalla vuodella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasta ei pidä missään tapauksessa tehdä jos ei itse halua. Ei koskaan eikä kenenkään toisen vaatimuksesta tai halusta.
Eli olet itsekeskeinen sika jolle oma napa on ainoa napa.
Vapaaehtoinen lapsettomuus on on tämä aikakuden sairas muoti ilmiö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valitettavasti olen samalla kannalla kuin aiemmat vastaajat, oman kokemukseni perusteellakin. Olen tapaillut muutaman kerran miellyttäviä miehiä ja aika piankin ottanut puheeksi tulevaisuudensuunnitelmat. En niin, että "koskas herra haluaa alkaa lapsia väsäämään", vaan että onko ne haaveissa ylipäänsä. Ja yleensä ne on, eikä siinä itseäkään ole lohduttanut nuo sanat, että ei kuitenkaan moneen vuoteen. En halua rakastua ihmiseen, josta joudun jossain vaiheessa kuitenkin luopumaan, enkä ikimaailmassa haluaisi ottaa vastuuta siitä, että toinen kenties rakastuisi minuun ja sen vuoksi luopuisi lapsihaaveistaan.
Erottiin. Vuosi tapailtiin, ei asuttu yhdessä. Teki kipeää, mutta oli paras ratkaisu. Minulla oli jo lapsi edellisestä suhteesta, enkä halunnut enää lisää. Mies oli lapseton ja halusi perheen. Ja sai sen, olen hyvin onnellinen hänen puolestaan. En olisi voinut "pakottaa" häntä elämään kanssani ilman omaa biologista lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitten vain eroat heti. Jos et kerran halua lapsia ja mies haluaa, et voi pitää häntä sellaisessa tilanteessa. Toisaalta mies on sanonut, että hänelle on yhdentekevää että myöhemmin eroatte, joten voit elää myös siten. Lasta älä kuitenkaan hanki, koska et sellaista halua. Tai hanki sitten, mutta sitten sinun pitää elää sen kanssa.
Eroaisin. Kenellekkään lapselle ei tee hyvää kasvaa vanhemman kanssa, joka ei lasta ole halunnut. Puhun kokemuksesta.
Vaikka mies lupailisi mitä, niin monesti siinä vain käy niin että mies ei jaksa perhe-elämää ja sinne jää (haluton) äiti pakolla hoitamaan miehen vaatimaa jälkikasvua.
Myös ikäsi on sellainen, että mies ei joko tajua sitä tai yrittää pehmittää sinua, koska aikaahan ei ole enää runsaasti.
Ja jos et edes halua lapsia, niin vielä vähemmän haluaisit niitä nelikymppisenä, kun monet ovat jo väsyneitä muutenkin vuosien opiskelujen ja työputken jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On pelkkää mukavuudenhalua pysyä yhdessä, jos tietää molemmilla olevan eri tavoitteet elämässä. Mies hyötyy sinusta tulevien lastensa äidin ilmaantumista odotellessa, sinulle ei jää lopulta mitään. Eroaisin ja alkaisin toteuttaa suunnitelmia oman lapsettoman tulevaisuuden varalle mitä pikimmiten.
Kuulostaa todella mustavalkoiselta, mutta tilanne on lopulta tämä kun jättää tunnekysymykset sivuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti olen samalla kannalla kuin aiemmat vastaajat, oman kokemukseni perusteellakin. Olen tapaillut muutaman kerran miellyttäviä miehiä ja aika piankin ottanut puheeksi tulevaisuudensuunnitelmat. En niin, että "koskas herra haluaa alkaa lapsia väsäämään", vaan että onko ne haaveissa ylipäänsä. Ja yleensä ne on, eikä siinä itseäkään ole lohduttanut nuo sanat, että ei kuitenkaan moneen vuoteen. En halua rakastua ihmiseen, josta joudun jossain vaiheessa kuitenkin luopumaan, enkä ikimaailmassa haluaisi ottaa vastuuta siitä, että toinen kenties rakastuisi minuun ja sen vuoksi luopuisi lapsihaaveistaan.
Onko tutkittu miksi et saa lasta?
Vierailija kirjoitti:
Eli olet itsekeskeinen sika jolle oma napa on ainoa napa.
Vapaaehtoinen lapsettomuus on on tämä aikakuden sairas muoti ilmiö.
Tämä,oksettavia aikoja elämme.
Vierailija kirjoitti:
Eli olet itsekeskeinen sika jolle oma napa on ainoa napa.
Vapaaehtoinen lapsettomuus on on tämä aikakuden sairas muoti ilmiö.
Ennen siitä ei saanut, tai uskaltanut puhua. Veloja on aina ollut.
Jätä se sika!
....haluaa vielä lapsiakin. Hmphhhh!
Mä en ole ollut koskaan lapsi ihminen. Mulle oli luontevaa ajatella elämää ilman omia lapsia. En suostunut kummiksikaan koskaan, kun lapset olivat mulle outo käsite. En mä niitä vihannut, mutta ne oli vaan rasittava älämölö tässä maailmassa.
Jultetiin noista fiiliksistä avomieheni kanssa. Hän oli aina ajatellut haluavansa ainakin yhden lapsen, mutta kun on nyt näin paljon rakkautta elämässä (mä), niin hän voisi helpostikin joustaa tuosta ajatuksestaan.
Eleltiin muutamia vuosia, uraa alkoi olla, kiva koti, matkusteltiin ja touhuttiin paljon yhdessä.
Hän kosi ja sitä piti oikein miettiä, että teenkö nyt väärin. Yhä se oma lapsettomuus takaraivossa ja onko mulla oikeus viedä rakkaaltani se lapsen tuoma onni.
Hän taas selitti, ettei hän olisi kosinut, jos ei olisi valmis elämään lapsettoman naisen kanssa. Hän rakastaa mua ja viihtyy mun kanssa. Mitäpä tätä onnea rakkautta sotkemaan lapsi kuviolla. Hän puhui mut ympäri naimisiin, vakuutti, että tämä riittää ja kaikki on hyvin. Oltiin siinä vaiheessa kolmissakymmenissä.
Meni taas muutama vuosi kivasti. Sitten maailmankaikkeus tai joku muu taho laittoi näppinsä peliin ja viikkojen "vatsatauti" paljastui raskaudeksi.
Sama säännöllinen ehkäisy oli ollut käytössä jo vuosia ja sitten se totaalisesti petti!
Kamala kriisi. Etenkin miehelle. Hän järkyttyi ja puhui kaikkea mahdollista puolesta ja vastaan parin vuorokauden aikana. Sitten hän pysähtyi kysymään, että mitä mä meinaan? Mun päätöstähän tämä on, mutta oli mikä lopputulema tahansa, hän on rinnalla.
Outoahan se oli, mutta mä olin onnellinen raskaudesta heti, kun lääkäri sanoi sen. Yes! Hihkuin sisälläni. En ymmärrä tänä päivänäkään, mitä mulle oikein tapahtui.
Meillä on nyt 11 vuotiaat kaksoset. Vauva-aika oli hemmetin rankka, kun niitä sitten tulikin kaksi kerralla. Olis se varmaan ollut rankka yhdenkin kanssa.
Tunteita on ollut kaikenlaisia, mutten mä noita mukuloita pois anna, ikinä. Itseäni olen eniten ihmetellyt, mä olenkin äidillinen ihminen. Se tuli raskauden myötä samantien.
Mies oli alkuun todella järkyttynyt. Hän ei saanut isävaihdetta sisään. Käytännön asioissa oli mukana koko ajan. Huolenpito oli vilpitöntä, mutta rakkaus ja hurmos puhkesi ehkä vasta lasten ollessa yksi vuotiaita.. kun lähtivät liikkeelle ja vuorovaikutus lisääntyi.
Tää on meidän tarina. Paha tässä on muuta sanoa kuin että aika näyttää.. jos näyttää. Voimia pohdintoihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti olen samalla kannalla kuin aiemmat vastaajat, oman kokemukseni perusteellakin. Olen tapaillut muutaman kerran miellyttäviä miehiä ja aika piankin ottanut puheeksi tulevaisuudensuunnitelmat. En niin, että "koskas herra haluaa alkaa lapsia väsäämään", vaan että onko ne haaveissa ylipäänsä. Ja yleensä ne on, eikä siinä itseäkään ole lohduttanut nuo sanat, että ei kuitenkaan moneen vuoteen. En halua rakastua ihmiseen, josta joudun jossain vaiheessa kuitenkin luopumaan, enkä ikimaailmassa haluaisi ottaa vastuuta siitä, että toinen kenties rakastuisi minuun ja sen vuoksi luopuisi lapsihaaveistaan.
Onko tutkittu miksi et saa lasta?
Eipä asiaa ole tarvinnut sen kummemmin tutkia: en saa lasta, koska pidän niin tiukasti kiinni ehkäisystä. :D
Alue: Aihe vapaa
Minulla on ikää 32 vuotta, ja miehellä 29. Emme siis ole enää aivan nuoria. Useilla kavereillani on lapsia. Minulla ei ole koskaan ollut sellaista tunnetta, että lapset olisivat asia, jonka haluaisin kuuluvan omaan elämääni jonain päivänä. Se tuntuu aivan yhtä vieraalta kuin esimerkiksi se, että muuttaisin nyt toiselle puolelle maapalloa. (Vähän ontuva esimerkki, tiedän.) Jos näen vanhempia, en pysty mitenkään kuvittelemaan itseäni heidän asemaansa. Jos kuvittelen olevani raskaana, mieleni valtaa suorastaan pakokauhu.
Kyse ei ole siitä, että inhoaisin lapsia. Minulla on kaksi aivan ihanaa kummilasta. Tapasin vähän aikaa sitten hyvän ystäväni, kummilapseni äidin. Kun puhuin murheistani hänen kanssaan, hän sanoi, ettei hänelläkään ollut mitään vauvakuumetta. Sitten kun hän tapasi miehensä, hänestä tuntui, että tuo on sellainen tyyppi, jonka kanssa voisi lapsia hankkia. Hän sanoi punninneensa mielessään asian hyviä ja huonoja puolia, ja lopulta hän oli tullut siihen lopputulokseen, että äitiys tuo hänelle enemmän hyvää. Hän lisäsi, etteivät toisten lapset ole koskaan häntä kiinnostaneet, omat vain.
Vaikka vapaaehtoinen lapsettomuus on - luojan kiitos - nykyään hyväksyttävä ja kunnioitettava asiaintila, olen nykyisen parisuhteeni myötä alkanut tuntea oloni jotenkin oudoksi ja vajavaiseksi. Mietin, puuttuuko minusta jotakin. En lapsenakaan leikkinyt nukeilla. Eläimistä olen aina tykännyt ja niitä hoivannut, joten kyllä minulla jonkinlaista hoivaviettiä varmaan on. Olen pohtinut mitkä asiat voisivat olla kaiken taustalla. Minulla ei ole ollut suvussani oikeastaan lainkaan lapsia. Olimme veljeni kanssa pitkään nuorimmat, kunnes serkkuni sai lapsen oltuani jo yli parikymppinen. Mietin voisiko asia johtua siitä, että kammoan sairaaloita ja potilaana oloa. Sairastin lapsena paljon, ja minulla on runsaasti negatiivisia muistoja.
Mietin sitäkin, että voisiko asia johtua siitä, että isälläni oli lapsuudessani alkoholiongelma. Hän on sittemmin raitistunut, mutta vasta ollessani jo aikuinen.
Tiedostan, ettei minun iässäni ole enää kovin montaa hedelmällistä vuotta jäljellä. Mies ei ole kertonut mitä hän tarkoittaa usealla vuodella. Luulen, ettei hän tiedä itsekään.