Lue keskustelun säännöt.
Lapseni yksinäisyys, oma syyllisyys yms.
07.01.2018 |
Ala-asteikäinen poikani on vapaa-aikana yksinäinen. Ei ole yksin välkillä, synttäreille tulee luokkakavereita, mutta kaikki vapaa-aika on yksinoloa ollut pari vuotta. Ei enää kysy koska on tullut torjutuksi. Ei ole valittanut, mutta tiedän sen vaivaavan. Olen huono äiti, olen työntänyt sen oman syyllisyydentunteeni ja kipeät muut aiheeseen liittyvät kipeät tunteet syrjään. Nyt ne ovat saaneet minut kiinni ja jäytävät 24/7. Olen itse ottanut yhteyksiä näiden poikien vanhempiin ja pyytänyt sitä kautta lapsia kylään, laihoin tuloksin. Kaikilla on niin paljon kavereita ja harrastuksia ettei ehdi eikä jaksa. Omallani on yksi harrastus, jossa lähinnä luokkakavereita. Ei halua enempää harrastuksia. Onko vertaistukea? Itkettää ihan.
Kommentit (13)
Täällä sama juttu. Meillä on kylläkin nuorempia sisaruksia mutta ovat tyttöjä. Poika sellainen rauhallinen tapaus. Ehkä kerran viikossa on kavereidensa luonna. Muut kaverit harrastaa joukkuepelejä. Ovat paljon treeneissä tai otteluissa. Eivätkä muista soitella takaisin kun ovat kotiutuneet.
Itse olen mietinyt alkaako poikien syrjäytyminen tällä tavalla. Vapaa-aika kun sitten menee koneen äärellä. Onko muilla millaisia kokemuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä sama juttu. Meillä on kylläkin nuorempia sisaruksia mutta ovat tyttöjä. Poika sellainen rauhallinen tapaus. Ehkä kerran viikossa on kavereidensa luonna. Muut kaverit harrastaa joukkuepelejä. Ovat paljon treeneissä tai otteluissa. Eivätkä muista soitella takaisin kun ovat kotiutuneet.
Itse olen mietinyt alkaako poikien syrjäytyminen tällä tavalla. Vapaa-aika kun sitten menee koneen äärellä. Onko muilla millaisia kokemuksia?
Kerran viikossa olisi jo paljon meidän tilanteessa. Kahden vuoden aikan ehkä 4 kertaa. En kuitenkaan vähättele tuntemuksiasi, samassa veneessä ollaan. Synttärikutsuja ei enää tule, koska pyytävät muutaman parhaan kaverinsa.
Ap
Sama täällä. Mutta ei lasta itseään oikein kiinnostakaan yrittää, enää. Joten menetetty tapaus?
Samanlaista. Kuuntelen kateellisena kun muita lapsia pyydetään synttäreille, omani (neljäsluokkalainen poika) saa vain yhden kaverin luo kutsun vuosittain. Parempi toki sekin kuin ei yhtään. Omilleen synttäreilleen kuitenkin kaikki 10 tulivat ketkä kutsui, se oli kivaa. Nyt joululomalla ei ole tavannut ketään luokkakaveria.
Poika ei halua harrastaa mitään enkä halua pakottaa, muistan itsekin kuinka hirveää se harrastuspakko lapsena oli. Lähinnä poika vain pelaa. En ole huolissani syrjäytymisestä, on kuitenkin mukava ja fiksu poika. Mutta enemmän huolettaa se kaverittomuus ja lähestyvä teini-ikä ettei aleta kiusaamaan ihan kauheasti.
Kouluilla on monesti jotain iltapäivä toimintaa, näihin kannattaa tutustua. Netissä mm. facessa on hirveästi lapsi aiheisia ryhmiä (lasten kirpparit yms ) ja ei ole mitään erikoista, että näissä kysellään lapsille leikkikavereita, joten kannattaa edes koittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli samanlainen tytär. Kuudennella luokalla hän alkoi kuitenkin tulla kuorestaan ja kavereita alkoi löytyä. Sen jälkeen niitä on riittänyt. Nyt hän on 19. Eli toivoa on, ei tuo välttämättä mitään syrjäytymistä tarkoita.
Turhaan syyllistät itseäsi, Sekä lasten että aikuisten yksinäisyys on lisääntynyt, koska aikatauluttamattoman vapaa-ajan määrä on vähentynyt ja sen vuoksi ei ihmisillä ole aikaa kovin monelle ystävyys- tai kaverisuhteelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein tiedä mitä tuossa vaiheessa enää voi tehdä. Itse olen aktiivisesti jo pienestä pitäen rakentanut lapsille sosiaalista verkkoa, vaikka se välillä on raskasta. Elikkä kuskannut ja kannustanut harrastuksiin. Kutsunut perheitä, joilla on samanikäisiä lapsia kyläilemään jne. Ei ne ystävät maagisesti kouluiässä tyhjästä ilmesty.
Harrastusten kautta meidän lapsilla on eniten muodostunut ystävyyssuhteita. Esikoinen on aika introvertti luonne ja häntä ei harrastukset kiinnostanut. Onneksi naapurustossa oli kaksi muuta samanikäisiä poikaa , joiden mukana hän sitten innostui eräästä harrastuksesta, joka on heidän elämässään vieläkin yli kaksikymppisenä.
Vähän isompana kyllä sitten löytyy netistä pelikavereita ja niistäkin voi tulla pitkiä ystävyyssuhteita, joissa yhteyttä pidetään muutenkin kuin pelin välityksellä.
Yrittäisin kyllä jutella vielä esim. Koulussa samanikäisten lasten vanhempien kanssa jos löytyisi joku kaveri. Omat pienemmät lapset harrastavat joukkuelajeja ja todellakin tämmöisen on hankala muita kaverisuhteet ylläpitää, koska harrastus on niin aikaavievää.
Vähän pelottaa, että facessa huhuilu näin pienessä kaupungissa saattaa lapseni noloon tilanteeseen. Joutuisi esim. naurunalaoseksi. On kuitenkin isommasta päästä alaluokkalaisia.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En oikein tiedä mitä tuossa vaiheessa enää voi tehdä. Itse olen aktiivisesti jo pienestä pitäen rakentanut lapsille sosiaalista verkkoa, vaikka se välillä on raskasta. Elikkä kuskannut ja kannustanut harrastuksiin. Kutsunut perheitä, joilla on samanikäisiä lapsia kyläilemään jne. Ei ne ystävät maagisesti kouluiässä tyhjästä ilmesty.
Harrastusten kautta meidän lapsilla on eniten muodostunut ystävyyssuhteita. Esikoinen on aika introvertti luonne ja häntä ei harrastukset kiinnostanut. Onneksi naapurustossa oli kaksi muuta samanikäisiä poikaa , joiden mukana hän sitten innostui eräästä harrastuksesta, joka on heidän elämässään vieläkin yli kaksikymppisenä.
Vähän isompana kyllä sitten löytyy netistä pelikavereita ja niistäkin voi tulla pitkiä ystävyyssuhteita, joissa yhteyttä pidetään muutenkin kuin pelin välityksellä.Yrittäisin kyllä jutella vielä esim. Koulussa samanikäisten lasten vanhempien kanssa jos löytyisi joku kaveri. Omat pienemmät lapset harrastavat joukkuelajeja ja todellakin tämmöisen on hankala muita kaverisuhteet ylläpitää, koska harrastus on niin aikaavievää.
No huh huh, ei ne lapset nyt täysin kyvyttömiä ole luomaan ystävyyssuhteita. Minulla on monta lasta joille kaikille on ilmestynyt kavereita "tyhjästä" . Eli ovat löytäneet ne itse. Arvostan toki työpanostasi mutta olen eri mieltä sen välttämättömyydestä.
Se on totta että arki on kaikilla niin täynnä, että lapsikaan ei oikein uskalla häiritä ketään koska "se on kuitenkin jossain". Ja jäljellejäävä vapaa-aika ollaan sitten sen saman harrastusporukan kanssa, ei siihen tietyn rajan jälkeen enää mahdu mukaan. Itse toivon että porukat menis jotenkin sekaisin pian koittavan yläasteen myötä, jolloin uusille kavereille olisi taas tilaa. Mutta kiva kuulla, että ainakin yhdellä on asiat kääntynyt siinä kohdin parempaan. Meillä on ongelmaa osaltaan lisännyt ikätoverien puuttuminen naapurustosta, joten on kynnystä lähteä ottamaan yhteyttä.
Itse salaa toivon, että lapsi edes joskus olisi "tottelemattomasti" notkumassa tuolla jossain, silloinhan se ois edes siellä jossain porukassa ja kokisi jonkinlaista yhteenkuuluvuutta. (anteeksi vain kaikille joiden lapsilla se notkuminen on enemmän ongelma)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos teille ihan jokaiselle. 😢
Ap
Nostan.
Ap