Te vanhemmat jotka olette parisuhteessa lapsettoman kanssa

Hyi helvetti, kertoo kyllä ihmisestä kaiken! En edes sylkäisisi tuollaista päin. Jokainen normaali vanhempi tietää, että yksikään uusi kumppani ei pääse lähellekään sitä, kuinka tärkeä ja rakas lapsi on:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos asutte erillään, niin minusta se on ok. Vaikeampaa olisi, jos asuisitte yhdessä.

Minä olen naimisissa ja meillä molemmilla on omia lapsia. Olen välinpitämätön miehen lapsia kohtaan. He kuuluvat miehen elämään, mutta ei minun elämääni. Minä teen omiani silloin, kun lapset ovat meillä. Tai teen jotain omien lasteni kanssa. Ei se haittaa meitä lainkaan.

Kenestä "meistä" puhut? Et voi ainakaan väittää, että lapsille ei haittaisi lainkaan, jos taloudessa asuva aikuinen kohtelee ihmistä välinpitämättömästi, sehän on todella haitallista lapselle!  Sua ei varmaan haittaa lainkaan, sitä en epäile.

Taloudessa asuva lapsi kohteelee minua välinpitämättömästi, joten en ala häneen väkisin mitään suhdetta luomaan. Tuijottakoon puhelintaan kuulokkeen korvilla ja vanhemmat vastakoot miten haitallista tuo on lapsille. Eli lasta ei haittaa pätkääkään miten hänen suhtaudutaan.

ei edellinen

SINÄ olet aikuinen, käyttäydy sen mukaisesti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos asutte erillään, niin minusta se on ok. Vaikeampaa olisi, jos asuisitte yhdessä.

Minä olen naimisissa ja meillä molemmilla on omia lapsia. Olen välinpitämätön miehen lapsia kohtaan. He kuuluvat miehen elämään, mutta ei minun elämääni. Minä teen omiani silloin, kun lapset ovat meillä. Tai teen jotain omien lasteni kanssa. Ei se haittaa meitä lainkaan.

Kenestä "meistä" puhut? Et voi ainakaan väittää, että lapsille ei haittaisi lainkaan, jos taloudessa asuva aikuinen kohtelee ihmistä välinpitämättömästi, sehän on todella haitallista lapselle!  Sua ei varmaan haittaa lainkaan, sitä en epäile.

Me sovimme miehen kanssa asiat aikanaan ennen naimisiinmenoa.

Lapset eivät näe minua. Kun herään puolilta päivin, ovat he olleet jo hereillä pitkään. Sitten teen omiani, ja kun illalla tulen, ovat he jo nukkumassa. Näen lapsia 0-30 minuuttia päivässä. Miten joku, joka ei ole olemassa, voi olla haitallista?

Vierailija kirjoitti:

Olen vapaaehtoisesti lapseton mies jonka vaimolla on yksi lapsi edellisestä suhteesta.

Suhtaudun lapseen nykyään kuin hän olisi omani.

Et ole vapaaehtoisesti lapseton.

Vierailija kirjoitti:

Miehellä on 10v lapsi, jonka olen tavannut pari kertaa ja voin jo sen perusteella sanoa, että en voi sietää häntä. Joten lapsi on pidetty irrallisena suhteestamme ja nautitaan kahden aikuisen välisestä suhteesta. Isä tapaa lasta koko ajan vähemmän ja vähemmän.

Miehen entisen naisen lapsi? Eli mies saanut lapsen sellaisen naisen kanssa, josta ei ole kovin paljoa pitänyt ja lapsi sitten on enemmän äitinsä kuin isänsä tyylinen eikä isä koe häntä omakseen. Tiedän useita tällaisia erotapauksia ja kaikissa niissä mies on löytänyt itselleen mieluisen puolison ja tämä uusi puolisokaan ei ole pitänyt miehen lapsesta. Kannattaa olla aika tarkkana että perustaa perheen sellaisen ihmisen kanssa ja sellaiseen suhteeseen, jossa molemmat pitävät toisistaan.

Ninni2018 kirjoitti:

Minä olen "se toinen osapuoli", miehellä kaksi teini-ikäistä poikaa, itse lapseton. Olen ollut aiheen kanssa aika yksin, vanhemmat kun näissä yleisissä keskusteluissa nousee hyvin nopeasti puolustuskannalle. Kiva olisi tuuletella joskus ajatuksia ilman syyllistämistä.

Rakastan miestäni yli kaiken ja tahtoisin hänen kanssaan yhteisen, oman lapsen. Olen työskennellyt lasten ja nuorten parissa ja tulen yleensä hyvin juttuun nuorempien polvien kanssa. Miehen lapsiin välini ovat melko neutraalit, sillä emme pääse viettämään kovin paljon aikaa yhdessä. Asumme erillämme ja poikia kiinnostaa vapaalla kaverit ja harrastukset, ei niinkään koti-illat meidän aikuisten kanssa. Meillä ei siis juuri ole yhteisiä juttuja.

Kun olen miehen ja poikien kanssa, olemme useimmiten heidän luonaan tai kaupungilla. Koen olevani aina ns. heidän reviirillään. Saan olla aikuinen ja opastaa myös miehen lapsia, mutta kasvatusnäkemykseni esim. kotiintuloaikojen ja rahankäytön suhteen eroavat lasten biologisten vanhempien mielipiteistä. Tämä aiheuttaa välillä kitkaa, kun koen heidät liian lepsuiksi ja joudun nielemään kantani.

Mitä synttäreihin yms tulee, niin minulla ei ole yksinkertaisesti varaa lahjoa lapsia. Emme voi kannustinloukkujen takia muuttaa miehen kanssa avoliittoon (hän joutuisi elättämään siinä tapauksessa sekä lapset että minut opintojeni ajan) ja käyttövarani ovat muutenkin minimaaliset. Jonkun pienen muistamisen tai uimahallirahaa, kyytiapua yms olen antanut. Lahjon vähillä varoilla ennemmin omaa perhettäni.

Synttäreistä voisit miestäsi muistuttaa ennakkoon ja pyytää vaikka kympillä osallistumaan lapsen lahjaan, jonka olet aikeissa hankkia? Eivät kaikki muista merkkipäiviä, tai edes juhli niitä, kumppanisi reagoimattomuus voi olla hänen norminsa, jonka ei edes huomaa hiertävän sinua.

Ylipäätään toivoisin lasten biovanhemmalta tukea lapsettomalle, ei ole helppoa koittaa luovia valmiin tiimin keskellä. Välillä koen, että saan tällä tavalla osan vanhemmuuden vastuusta ja huolesta, mutten niitä kepeitä yhteenkuuluvuuden tunteita, jotka isä lastensa kanssa jakaa. On vaikeaa olla itse lapseton ja silti leikkiä toisen kotileikkiä, näin kärjistäen.

Muistan lukeneeni, että uusperheen muodostuminen voi viedä jopa seitsemän vuotta. Meidän tapauksessa molemmat miehen lapset ovat silloin jo täysi-ikäisiä! Eli salli myös neutraalin suhtautumisen olla ok, se olisi minun vinkkini.

Olen ollut se lapseton osapuoli, kun toisella oli lapsi (nyt jo aikuinen). Tosiaan välillä tuntui että elin kuin perheellinen aina huomioiden lapsen meillä olon, mutta en saanut sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tuntui että joutui antamaan paljon saamatta toisaalta itse mitään.

Alku sujui pienen lapsen kanssa hyvin, kun sain tehtyä asioita hänen kanssaan ja syliteltyäkin. Sitten en tiedä mikä muuttui, kun lapsen kasvaessa hän alkoi kuin vierastaa (oli jo isompi). En uskaltanut oikein sanoa mitään, kun hän reagoi siihen ja eikä halunnutkaan olla kanssani. Tämän jälkeen olimme kyllä yhdessä samassa tilassa ja yritin olla asiallinen, mutta sitä läheistä suhdetta ei enää muodostunut. Minä en sitä osannut luoda.

Nyt tuo lapsi on aikuinen ja tulemme kyllä ihan hyvin toimeen. Itseäni harmittaa että se läheinen suhde lapseen jäi lapsen kasvaessa. Ehkä olisin kaivannut siihen tosiaan tukea puolisoltani, sekä itse koin ongelmaksi että en varsinaisesti elänyt lapsen kanssa niin paljon että olisin oppinut tuntemaan (se joka toinen viikonloppu meni lämmitellessä ja sitten se olikin jo ohi).

Meillä on puolisoni kanssa yhteistäkin lapsia, vanhin jo aikuinen. Nyt omien lasten myötä ymmärtäisin paljon paremmin lasten kehityksen ja pystyisin suhtautumaan muihinkin lapsiin. Omat elävät koko ajan kanssamme ja näen heidän fiiliksensä. Omien kanssa pystyn myös sanomaan miehelle kun lapset ärsyttävät ja siitä tunteesta ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Pystyn myös ottamaan lasteni kiukuttelun vastaan ja olemaan se vanhempi. Saan kuitenkin myös lasteni rakkauden ja luottamuksen ihan kuten hekin saavat minun. Tässä kyseessä uskon olevan enemmän se yhteinen jokapäiväinen arki ja vanhemman vastuu, kuin että lapset ovat biologisesti omia.

Vierailija kirjoitti:

Tuo tilanne ja ongelma jatkuu lasten muutettua omilleen, sillä sittenhän lapsenlapset alkavat joskus myöhemmin olla mummollaan yökylässä.

Ja aika kurjaa, että lapsi jossain vaiheessa tajuaa, että äiti odotti pois muuttoa, jotta pääsi miehen kanssa yhteen ja paluuta ei lapsuudenkotiin ole.

(useinhan käy niinkin, että jo itsenäistyneellle tulee vastoinkäymisiä ja haluaa muuttaa vielä vuodeksi pariksi lapsuudenkotiinsa. Naapurin tytär teki niin erottuaan avokistaan aikoinaan. Nyt sillä on jo aviomies ja lapsia, eli selkeästi muuttanut)

No eipä kyllä itsellä käynyt mielessäkään muuttaa lapsuudenkotiin takaisin kun sieltäkin kerran oli pois muuttanut. ..vaikka ongelmia olikin. Hei haloo älkää kasvattako lapsistanne nyhveröitä.

Joo ei kannata alkaa suhteeseen lapsettoman kanssa jos itsellä muksuja on. Ei lapseton voi tajuta. Samassa elämäntilanteessa olevien kanssa loksahtaa asiat paremmin kohdilleen, väitän minä.

Vierailija kirjoitti:

Miehellä on 10v lapsi, jonka olen tavannut pari kertaa ja voin jo sen perusteella sanoa, että en voi sietää häntä. Joten lapsi on pidetty irrallisena suhteestamme ja nautitaan kahden aikuisen välisestä suhteesta. Isä tapaa lasta koko ajan vähemmän ja vähemmän.

Hyi.

Vierailija kirjoitti:

Asia on sinulle arka. Se johtuu juuri tuosta äitiyden erityisominaisuudesta, jossa oletaan lapsien olevan jotain ainut laatuista jotka pitää ottaa kaikessa huomioon jotekin ylikorostaen heidän ihanuutta. Ihan samalla tavalla nekin on vain ihmisiä, kuin se Teppo-setäkin jota sinä et voi sietää kun hänessä on vaan jotain ärsyttävää, eikä sinun tarvitse sitä sen enemään selitellä. Mutta, kun kyseessä on jonkun lapsi ei ole mitenkään hyväksyttävää suhtauta heihin kuten tavalliseen ihmiseen.

En voi allekirjoittaa tällaista ollenkaan! Suurin osa vanhemmista tunnistaa lastensa hyvät ja huonot puolet erittäin selvästi. Kyllä mulle ainakin on ihan selvää että kaikki eivät voi lapsistani tykätä - en minäkään tykkää kaikista lasten kavereista. Asiallinen pitää silti olla, niin lapsia kuin aikuisiakin kohtaan. Elämässä on oikeasti tärkeää oppia tulemaan toimeen erilaisten tyyppien kanssa. Lapsetkin ovat tavallisia ihmisiä...

Olin 3 lapsen yh kun aloin seurustelemaan 5v nuoremman lapsettoman miehen kanssa. Miehelle oli alusta saakka selvää että olemme perhe, hän itse sanoi ottavansa koko paketin - ei vain minua.

Vanhin lapsista (poika) oli jo teini ja hänelle oli vaikeaa olla lojaali sekä isälleen että isäpuolelleen, lisäksi oli tempperamenttiero luonteissa mikä vaati parin vuoden hiomista. Ei isompia riitoja eikä huutoa  mutta selkeästi kommunikaation vaikeuksia.

Tyttäret taas, toinen tulossa murrosikään ja toinen esikoululainen, rakastuivat mieheeni täysillä ja tämä heihin. Oikea leijonaisä. Hyvänä esimerkkinä sitoutumisesta ja välittämisestä esim se että lapset kävivät koulua tulevassa kotikunnassamme 20km päässä ja joka viikonloppu oli limudisko. Lauantaisin klo 01 mieheni kävi hakemassa tämän keskimmäisen kotiin ja samalla heitti puolen kylän pikkutytöt myös koteihinsa kun muuten heidän olisi pitänyt kävellä pakkasessa viisikin kilometriä. Ihan vapaaehtoisesti.

Meillä ei ole koskaan ollut "puolikkaita", mieheni CVssä on alusta saakka lukenut koko lapsimäärä mikä lisääntyi 1 yhteisellä 6 vuoden yhdessäolon jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Olisin varmaan juuri tuollainen, jos seurustelisin lapsellisen kanssa. Lapset olisivat ok, mutta en haluaisi heihin mitään läheistä sidettä enkä olla mikään isäpuoli

Entä jos seurustelu muuttuisi elämänmittaiseksi ihmissuhteeksi? Ulkoistaisitko itsesi silti täysin kumppanisi lapsista? Et haluaisi luoda heihin minkäänlaista suhdetta?

Vierailija kirjoitti:

Minusta vaikuttaa siltä, että miestä harmittaa suuresti se, ettei saanut itselleen naista, jolla ei ole lapsia. Ikään kuin joutui tyytymään naiseen, jolla niitä sitten on, mutta yrittää päässään tehdä naisestaan lapsettoman ignooraamalla ne lapset täysin. Niitä ei ole hänelle olemassa.

Aika epätervettä oikeastaan jos näin on. Jonkunlainen defenssi siis, asian kieltäminen? Jos tällaisen henkilön kanssa keskustelee avoimesti asiasta, kieltääkö hän siinä tapauksessa koko ongelman olemassaolon? Vai tiedostaako hän oman ajattelutapansa? Entä jos kysymyksessä on tyyppi, jolla olisi ollut mahdollista olla suhteessa myös lapsettoman naisen kanssa? Mutta valitsi lapsellisen. Eikö miehen psyyke kestä omia valintoja?

Vierailija kirjoitti:

Hyvänä esimerkkinä sitoutumisesta ja välittämisestä esim se että lapset kävivät koulua tulevassa kotikunnassamme 20km päässä ja joka viikonloppu oli limudisko. Lauantaisin klo 01 mieheni kävi hakemassa tämän keskimmäisen kotiin ja samalla heitti puolen kylän pikkutytöt myös koteihinsa kun muuten heidän olisi pitänyt kävellä pakkasessa viisikin kilometriä. Ihan vapaaehtoisesti.

Koululainen JOKA LAUANTAI DISCOSSA KLO 1 ASTI??

Vierailija kirjoitti:

Minulla on runsaan vuoden mittainen etäsuhde lapsettomaan mieheen. Itselläni on 17 ja 14 vuotiaat pojat ja 4 vuotias tytär. Seurustelukumppanini on sulahtanut tähän systeemiin melko hyvin. Varsinkin teinien kanssa on helppoa heittää samantyylista huumoria. Tyttären kanssa osaa välilla riehua ihanasti ja heille on syntynyt jo ihan omanlaisensa suhde. Olen tästä todella iloinen. Mutta välillä huomaan ärsyyntyväni, kun toisella ei ole sita arkipäivän kokemusta lastenkasvatuksesta ja sitten heittelee omia mielipiteitaan miten joku hankala tilanne pitäisi hoitaa. Samoin kun neljävuotias ottaa hänta välillä todella paljon hermoon ja saattaa silloin kivahtaa aika inhottavastikin, ei kuitenkaan lapsen kuullen onneksi. Toisaalta, niin menee mullakin välillä hermo, mutta kyllä se toisen, ulkopuolisen, sanomana osuu johonkin leijona-emohermoon... Itse hän sanoo, että heillä on tyttäreni kanssa viha-rakkaussuhde, kun taas minä näen sen tyttäreni ikään ja luonteeseen kuuluvana normaalina rajojen testauksena. Tässä siis näkyy se tietynlainen kokemattomuus. Minä näen ja ymmärrän nyanssit, hän kokee asiat aika mustavalkoisesti lasten suhteen ja ottaa joskus turhan vakavasti.

Toisaalta hän on ollut vasta vajaan puolivuotta näkyvästi läsnä lasteni elämässä ja tässä normaalin perhe-elämän keskellä. Ja nytkin korkeintaan päivän tai pari viikossa, joten onhan tämä vielä todella uutta, kaikille. Ja toisaalta hän myöntää ihan suoraan ettei hänestä olisi koskaan isäksi kun ei hänellä riittäisi hermot. Että siihen nähden olen todella ylpeä kuinka paljonhän kuitenkin haluaa panostaa positiiviseen suhteeseen lasteni kanssa. Itse joudun hieman säätämään alun ruusunpunaisia kuvitelmiani hieman realistisempaan suuntaan ja antamaan tarpeeksi aikaa ja tilaa. Onneksi asumme omissa asunnoissamme, joten paineita sopeutua puolin ja toisin on vain vähän. Saa nähdä miten tämä ajansaatossa kehittyy.

Alkoi kiinnostamaan miksi tämä oli saanut tuonkin verran alapeukkuja?

Minulla on kolme lasta, kumppanillani ei ole lapsia. Olemme seurustelleet 4 vuotta, emme asu yhdessä. Mies tapasi lapset vuoden seurustelun jälkeen. Pikkuhiljaa on vietetty enemmän aikaa yhdessä myös lasten kanssa. Pari lomareissua tehty, nyt jouluna oltiin porukalla. Noin kerran kuussa vietetään osa viikonlopusta yhdessä kaikki. Muutoin tavataan mun lapsivapailla.

Mies on lapsia kohtaan ystävällinen ja huomaavainen. Osti yhteisen joululahjan. Auttaa nuorimman hoidossa, jos on hätä. Kyselee lasten kuulumisia ja pelailee ja viettää heidän kanssa aikaa, kun ollaan porukalla. Oikein hyvin siis suhtautuu, hän antaa kuvan, että pitää lapsista ja että he ovat hänellekin tärkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Olin 3 lapsen yh kun aloin seurustelemaan 5v nuoremman lapsettoman miehen kanssa. Miehelle oli alusta saakka selvää että olemme perhe, hän itse sanoi ottavansa koko paketin - ei vain minua.

Vanhin lapsista (poika) oli jo teini ja hänelle oli vaikeaa olla lojaali sekä isälleen että isäpuolelleen, lisäksi oli tempperamenttiero luonteissa mikä vaati parin vuoden hiomista. Ei isompia riitoja eikä huutoa  mutta selkeästi kommunikaation vaikeuksia.

Tyttäret taas, toinen tulossa murrosikään ja toinen esikoululainen, rakastuivat mieheeni täysillä ja tämä heihin. Oikea leijonaisä. Hyvänä esimerkkinä sitoutumisesta ja välittämisestä esim se että lapset kävivät koulua tulevassa kotikunnassamme 20km päässä ja joka viikonloppu oli limudisko. Lauantaisin klo 01 mieheni kävi hakemassa tämän keskimmäisen kotiin ja samalla heitti puolen kylän pikkutytöt myös koteihinsa kun muuten heidän olisi pitänyt kävellä pakkasessa viisikin kilometriä. Ihan vapaaehtoisesti.

Meillä ei ole koskaan ollut "puolikkaita", mieheni CVssä on alusta saakka lukenut koko lapsimäärä mikä lisääntyi 1 yhteisellä 6 vuoden yhdessäolon jälkeen.

Heh, vaihdetaanpa asia niin että isäpuolen tilalla olisikin äitipuoli niin johan olisi tällaisessa tilanteessa h*lvetti irti äidin puolelta kun toinen nainen tunkee hänen reviirilleen.... Niin tässä tapauksessa kuin monissa muissa ketjun esimerkeistä. Miehet on pyhimyksestä seuraavia kun ne luo suhdetta uusperheen myötä elämäänsä tulleisiin lapsiin mutta hui kauhea kun se äitipuoli varmasti yrittää varastaa ne lapset jos ne on enemmän tekemisissä, pysyköön h*uora kaukana mun lapsistani! Samalla äiti elää kuitenkin wannabe-ydinperhe-elämää sen uuden miehen kanssa. Ihan aavistuksen verran ristiriitaista :D

Kyllä lapsella pitää olla sellainen tunne, että hän on hyväksytty, häntä ei hyljeksitä, torjuta tai inhota. On satuttavaa, jos oman vanhemman seurustelukumppani suhtautuu kylmäkiskoisesti, jättää huomiotta tms. Voi olla erilliset elämät, mutta aikuisen ihmisen pitäisi pystyä hieman rakentamaan sosiaalisissa tilanteissa lapselle tunnetta, että hän on tervetullut ja ok. Vaikka ne yhteiset tilanteet olisivat harvat. Millaista yhdessä oloa sitten on, siitä aikuiset sopivat keskenään. Jos suhde on vakava ja pitkäaikainen, niin kaipa sitä nyt muutamia kertoja vuodessa voi tavata vaikka kotona jonkun aikaa leffan ääressä tai syödä yhdessä tms.? Näin tulee elävä mielikuva kummallekin, että mitä heidän tärkeän ihmisen elämään kuuluu, toinen ihminen.