Te vanhemmat jotka olette parisuhteessa lapsettoman kanssa

Hän ei oikeasti välitä lapsistasi. Vaan sinusta. Lapset ovat hänelle täysin sivuseikka. Jos ei edes synttärinä onnittele, niin se kertoo kyllä paljon. Hän on kanssasi lapsista huolimatta.

Minä olen "se toinen osapuoli", miehellä kaksi teini-ikäistä poikaa, itse lapseton. Olen ollut aiheen kanssa aika yksin, vanhemmat kun näissä yleisissä keskusteluissa nousee hyvin nopeasti puolustuskannalle. Kiva olisi tuuletella joskus ajatuksia ilman syyllistämistä.

Rakastan miestäni yli kaiken ja tahtoisin hänen kanssaan yhteisen, oman lapsen. Olen työskennellyt lasten ja nuorten parissa ja tulen yleensä hyvin juttuun nuorempien polvien kanssa. Miehen lapsiin välini ovat melko neutraalit, sillä emme pääse viettämään kovin paljon aikaa yhdessä. Asumme erillämme ja poikia kiinnostaa vapaalla kaverit ja harrastukset, ei niinkään koti-illat meidän aikuisten kanssa. Meillä ei siis juuri ole yhteisiä juttuja.

Kun olen miehen ja poikien kanssa, olemme useimmiten heidän luonaan tai kaupungilla. Koen olevani aina ns. heidän reviirillään. Saan olla aikuinen ja opastaa myös miehen lapsia, mutta kasvatusnäkemykseni esim. kotiintuloaikojen ja rahankäytön suhteen eroavat lasten biologisten vanhempien mielipiteistä. Tämä aiheuttaa välillä kitkaa, kun koen heidät liian lepsuiksi ja joudun nielemään kantani.

Mitä synttäreihin yms tulee, niin minulla ei ole yksinkertaisesti varaa lahjoa lapsia. Emme voi kannustinloukkujen takia muuttaa miehen kanssa avoliittoon (hän joutuisi elättämään siinä tapauksessa sekä lapset että minut opintojeni ajan) ja käyttövarani ovat muutenkin minimaaliset. Jonkun pienen muistamisen tai uimahallirahaa, kyytiapua yms olen antanut. Lahjon vähillä varoilla ennemmin omaa perhettäni.

Synttäreistä voisit miestäsi muistuttaa ennakkoon ja pyytää vaikka kympillä osallistumaan lapsen lahjaan, jonka olet aikeissa hankkia? Eivät kaikki muista merkkipäiviä, tai edes juhli niitä, kumppanisi reagoimattomuus voi olla hänen norminsa, jonka ei edes huomaa hiertävän sinua.

Ylipäätään toivoisin lasten biovanhemmalta tukea lapsettomalle, ei ole helppoa koittaa luovia valmiin tiimin keskellä. Välillä koen, että saan tällä tavalla osan vanhemmuuden vastuusta ja huolesta, mutten niitä kepeitä yhteenkuuluvuuden tunteita, jotka isä lastensa kanssa jakaa. On vaikeaa olla itse lapseton ja silti leikkiä toisen kotileikkiä, näin kärjistäen.

Muistan lukeneeni, että uusperheen muodostuminen voi viedä jopa seitsemän vuotta. Meidän tapauksessa molemmat miehen lapset ovat silloin jo täysi-ikäisiä! Eli salli myös neutraalin suhtautumisen olla ok, se olisi minun vinkkini.

Vierailija kirjoitti:

Eikö kotoa poismuuttaneet lapset saa enää jatkossa käydä/yöpyä kotona tai siis äidin uudessa kodissa? Entä mahdolliset lapsenlapset.

Kuulostaa lähinnä kurjalle. Millainen on ihminen, joka ei pidä tai huomioi kumppaninsa lapsia? Olisiko hänelle vela sopiva kumppani.

Olen omille lapsillekin ilmoittanut, että tästä ei tule mitään mummolaa :D Ei tarvitse miehenkään lasten lapsiaan tänne tuoda, kun kumpikaan emme niitä tänne halua. Tämä on nyt meidän koti ja me eletään meille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö kotoa poismuuttaneet lapset saa enää jatkossa käydä/yöpyä kotona tai siis äidin uudessa kodissa? Entä mahdolliset lapsenlapset.

Kuulostaa lähinnä kurjalle. Millainen on ihminen, joka ei pidä tai huomioi kumppaninsa lapsia? Olisiko hänelle vela sopiva kumppani.

Yli 20 vuotta muuttanut pois vanhempien luona, eikä ole kertaakaan ollut tarvetta yöpyä heidän luonaan. Ja käynkin äärestä harvoin, kun tavataan kaupungilla ne harvat kerrat.

Tuleeko yllätyksenä, että monet asuvat satojen kilometrien päässä lapsuudenkodeistaan. Eli kyllä siellä kotona oli jopa oma huone odottamassa, vaikka opiskelinkin jo muualla. Samoin toimittiin kaikissa ystävieni perheissäkin, ei nuorta heitetty ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö kotoa poismuuttaneet lapset saa enää jatkossa käydä/yöpyä kotona tai siis äidin uudessa kodissa? Entä mahdolliset lapsenlapset.

Kuulostaa lähinnä kurjalle. Millainen on ihminen, joka ei pidä tai huomioi kumppaninsa lapsia? Olisiko hänelle vela sopiva kumppani.

Olen omille lapsillekin ilmoittanut, että tästä ei tule mitään mummolaa :D Ei tarvitse miehenkään lasten lapsiaan tänne tuoda, kun kumpikaan emme niitä tänne halua. Tämä on nyt meidän koti ja me eletään meille. 

Et ilmeisesti ole ap, jolta tätä kysyin. Monet arvostavat lapsiaan ja lapenlapsiaan. Kaikki eivät toki nöin tee.

Ninni2018 kirjoitti:

Minä olen "se toinen osapuoli", miehellä kaksi teini-ikäistä poikaa, itse lapseton. Olen ollut aiheen kanssa aika yksin, vanhemmat kun näissä yleisissä keskusteluissa nousee hyvin nopeasti puolustuskannalle. Kiva olisi tuuletella joskus ajatuksia ilman syyllistämistä.

Rakastan miestäni yli kaiken ja tahtoisin hänen kanssaan yhteisen, oman lapsen. Olen työskennellyt lasten ja nuorten parissa ja tulen yleensä hyvin juttuun nuorempien polvien kanssa. Miehen lapsiin välini ovat melko neutraalit, sillä emme pääse viettämään kovin paljon aikaa yhdessä. Asumme erillämme ja poikia kiinnostaa vapaalla kaverit ja harrastukset, ei niinkään koti-illat meidän aikuisten kanssa. Meillä ei siis juuri ole yhteisiä juttuja.

Kun olen miehen ja poikien kanssa, olemme useimmiten heidän luonaan tai kaupungilla. Koen olevani aina ns. heidän reviirillään. Saan olla aikuinen ja opastaa myös miehen lapsia, mutta kasvatusnäkemykseni esim. kotiintuloaikojen ja rahankäytön suhteen eroavat lasten biologisten vanhempien mielipiteistä. Tämä aiheuttaa välillä kitkaa, kun koen heidät liian lepsuiksi ja joudun nielemään kantani.

Mitä synttäreihin yms tulee, niin minulla ei ole yksinkertaisesti varaa lahjoa lapsia. Emme voi kannustinloukkujen takia muuttaa miehen kanssa avoliittoon (hän joutuisi elättämään siinä tapauksessa sekä lapset että minut opintojeni ajan) ja käyttövarani ovat muutenkin minimaaliset. Jonkun pienen muistamisen tai uimahallirahaa, kyytiapua yms olen antanut. Lahjon vähillä varoilla ennemmin omaa perhettäni.

Synttäreistä voisit miestäsi muistuttaa ennakkoon ja pyytää vaikka kympillä osallistumaan lapsen lahjaan, jonka olet aikeissa hankkia? Eivät kaikki muista merkkipäiviä, tai edes juhli niitä, kumppanisi reagoimattomuus voi olla hänen norminsa, jonka ei edes huomaa hiertävän sinua.

Ylipäätään toivoisin lasten biovanhemmalta tukea lapsettomalle, ei ole helppoa koittaa luovia valmiin tiimin keskellä. Välillä koen, että saan tällä tavalla osan vanhemmuuden vastuusta ja huolesta, mutten niitä kepeitä yhteenkuuluvuuden tunteita, jotka isä lastensa kanssa jakaa. On vaikeaa olla itse lapseton ja silti leikkiä toisen kotileikkiä, näin kärjistäen.

Muistan lukeneeni, että uusperheen muodostuminen voi viedä jopa seitsemän vuotta. Meidän tapauksessa molemmat miehen lapset ovat silloin jo täysi-ikäisiä! Eli salli myös neutraalin suhtautumisen olla ok, se olisi minun vinkkini.

Teini-ikäiset pojat ei viihdy vanhempien kanssa, onpa outoa.

Vierailija kirjoitti:

En ole vanhempi, mutta aikanani seurustelin useamman vuoden miehen kanssa jolla oli päiväkoti-ikäinen (myöhemmin koululainen) lapsi. En leikkinyt äitiä tai huolehtinut lapsen asioista, mutta suhtauduin samoin kuin vaikka kummilapseeni.

Vietimme aikaa yhdessä miehen ja lapsen kanssa niin arkisissa puuhissa kuin joskus jossain huvipuistoissakin. Välillä myös hain lapsen päiväkodista tmv mutta harvemmin. Annoin kyllä tilaa isäviikonloppuisin heidän menemisilleen ja sovin silloin etityisesti omia menoja, mutta olin kyllä tervetullut heidän mukaansa ja tykkäsin touhutakin lapsen kanssa. Olin (ainakin omasta mielestäni) lapselle kuin joku hauska täti. Annoin vanhempien hoitaa pyykkihuollot ja isommat komentamiset, mutta pääsin viettämään sitä hauskaa ”perhe”aikaa.

Kuulostaa todella omituiselta että seurustelisi vanhemman kanssa mutta ei olisi minkäänlaista suhdetta lapseen.

Oliko lapselle ero kova pala? Pidätkö edelleen yhteyttä?

Vierailija kirjoitti:

Ninni2018 kirjoitti:

Minä olen "se toinen osapuoli", miehellä kaksi teini-ikäistä poikaa, itse lapseton. Olen ollut aiheen kanssa aika yksin, vanhemmat kun näissä yleisissä keskusteluissa nousee hyvin nopeasti puolustuskannalle. Kiva olisi tuuletella joskus ajatuksia ilman syyllistämistä.

Rakastan miestäni yli kaiken ja tahtoisin hänen kanssaan yhteisen, oman lapsen. Olen työskennellyt lasten ja nuorten parissa ja tulen yleensä hyvin juttuun nuorempien polvien kanssa. Miehen lapsiin välini ovat melko neutraalit, sillä emme pääse viettämään kovin paljon aikaa yhdessä. Asumme erillämme ja poikia kiinnostaa vapaalla kaverit ja harrastukset, ei niinkään koti-illat meidän aikuisten kanssa. Meillä ei siis juuri ole yhteisiä juttuja.

Kun olen miehen ja poikien kanssa, olemme useimmiten heidän luonaan tai kaupungilla. Koen olevani aina ns. heidän reviirillään. Saan olla aikuinen ja opastaa myös miehen lapsia, mutta kasvatusnäkemykseni esim. kotiintuloaikojen ja rahankäytön suhteen eroavat lasten biologisten vanhempien mielipiteistä. Tämä aiheuttaa välillä kitkaa, kun koen heidät liian lepsuiksi ja joudun nielemään kantani.

Mitä synttäreihin yms tulee, niin minulla ei ole yksinkertaisesti varaa lahjoa lapsia. Emme voi kannustinloukkujen takia muuttaa miehen kanssa avoliittoon (hän joutuisi elättämään siinä tapauksessa sekä lapset että minut opintojeni ajan) ja käyttövarani ovat muutenkin minimaaliset. Jonkun pienen muistamisen tai uimahallirahaa, kyytiapua yms olen antanut. Lahjon vähillä varoilla ennemmin omaa perhettäni.

Synttäreistä voisit miestäsi muistuttaa ennakkoon ja pyytää vaikka kympillä osallistumaan lapsen lahjaan, jonka olet aikeissa hankkia? Eivät kaikki muista merkkipäiviä, tai edes juhli niitä, kumppanisi reagoimattomuus voi olla hänen norminsa, jonka ei edes huomaa hiertävän sinua.

Ylipäätään toivoisin lasten biovanhemmalta tukea lapsettomalle, ei ole helppoa koittaa luovia valmiin tiimin keskellä. Välillä koen, että saan tällä tavalla osan vanhemmuuden vastuusta ja huolesta, mutten niitä kepeitä yhteenkuuluvuuden tunteita, jotka isä lastensa kanssa jakaa. On vaikeaa olla itse lapseton ja silti leikkiä toisen kotileikkiä, näin kärjistäen.

Muistan lukeneeni, että uusperheen muodostuminen voi viedä jopa seitsemän vuotta. Meidän tapauksessa molemmat miehen lapset ovat silloin jo täysi-ikäisiä! Eli salli myös neutraalin suhtautumisen olla ok, se olisi minun vinkkini.

Teini-ikäiset pojat ei viihdy vanhempien kanssa, onpa outoa.

Käytös on normaalia ja suotavaa. Mainitsin sen siksi, että se vähentää meidän yhteistä aikaa, joka johtaa puolestaan siihen, että tutustuminen tapahtuu hitaammin kuin jos lapset olisivat esim. taaperoita ja aina kanssamme. Ajattelin ettei sitä tarvitse erikseen avata, vaan viesti välittyisi ilmankin. Erehdyin.

Minusta on täysin ymmärrettävää että mies ei ole kiinnostunut toisen miehen jälkikasvusta. Leijonaurokset tappaa edellisen uroksen pennut saadakseen emon taas kiimaan. Ei ole uroseläimen luonto hyysätä muiden penikoita. Naaraseläimet taas saattavat joskus "adoptoida" jopa vieraan lajin edustajia.

Kaikki ihmiset ei muuten vietä syntymäpäiviä ensinkään ja on aivan kohtuutonta että mies muistaisi toisen miehen lasten syntymäpäivät. Miksi hänen pitäisi? Itse olen nainen enkä muista kenenkään muun kuin itseni, lapsuudenperheeni ja mieheni syntymäpäivät. Tiedän missä kuussa veljeni lapsilla on syntymäpäivät mutta en muista tarkkaa päivää. Koska ei kiinnosta. Tekisin omia lapsia jos tuollaiset asiat kiinnostaisi.

Ninni2018 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ninni2018 kirjoitti:

Minä olen "se toinen osapuoli", miehellä kaksi teini-ikäistä poikaa, itse lapseton. Olen ollut aiheen kanssa aika yksin, vanhemmat kun näissä yleisissä keskusteluissa nousee hyvin nopeasti puolustuskannalle. Kiva olisi tuuletella joskus ajatuksia ilman syyllistämistä.

Rakastan miestäni yli kaiken ja tahtoisin hänen kanssaan yhteisen, oman lapsen. Olen työskennellyt lasten ja nuorten parissa ja tulen yleensä hyvin juttuun nuorempien polvien kanssa. Miehen lapsiin välini ovat melko neutraalit, sillä emme pääse viettämään kovin paljon aikaa yhdessä. Asumme erillämme ja poikia kiinnostaa vapaalla kaverit ja harrastukset, ei niinkään koti-illat meidän aikuisten kanssa. Meillä ei siis juuri ole yhteisiä juttuja.

Kun olen miehen ja poikien kanssa, olemme useimmiten heidän luonaan tai kaupungilla. Koen olevani aina ns. heidän reviirillään. Saan olla aikuinen ja opastaa myös miehen lapsia, mutta kasvatusnäkemykseni esim. kotiintuloaikojen ja rahankäytön suhteen eroavat lasten biologisten vanhempien mielipiteistä. Tämä aiheuttaa välillä kitkaa, kun koen heidät liian lepsuiksi ja joudun nielemään kantani.

Mitä synttäreihin yms tulee, niin minulla ei ole yksinkertaisesti varaa lahjoa lapsia. Emme voi kannustinloukkujen takia muuttaa miehen kanssa avoliittoon (hän joutuisi elättämään siinä tapauksessa sekä lapset että minut opintojeni ajan) ja käyttövarani ovat muutenkin minimaaliset. Jonkun pienen muistamisen tai uimahallirahaa, kyytiapua yms olen antanut. Lahjon vähillä varoilla ennemmin omaa perhettäni.

Synttäreistä voisit miestäsi muistuttaa ennakkoon ja pyytää vaikka kympillä osallistumaan lapsen lahjaan, jonka olet aikeissa hankkia? Eivät kaikki muista merkkipäiviä, tai edes juhli niitä, kumppanisi reagoimattomuus voi olla hänen norminsa, jonka ei edes huomaa hiertävän sinua.

Ylipäätään toivoisin lasten biovanhemmalta tukea lapsettomalle, ei ole helppoa koittaa luovia valmiin tiimin keskellä. Välillä koen, että saan tällä tavalla osan vanhemmuuden vastuusta ja huolesta, mutten niitä kepeitä yhteenkuuluvuuden tunteita, jotka isä lastensa kanssa jakaa. On vaikeaa olla itse lapseton ja silti leikkiä toisen kotileikkiä, näin kärjistäen.

Muistan lukeneeni, että uusperheen muodostuminen voi viedä jopa seitsemän vuotta. Meidän tapauksessa molemmat miehen lapset ovat silloin jo täysi-ikäisiä! Eli salli myös neutraalin suhtautumisen olla ok, se olisi minun vinkkini.

Teini-ikäiset pojat ei viihdy vanhempien kanssa, onpa outoa.

Käytös on normaalia ja suotavaa. Mainitsin sen siksi, että se vähentää meidän yhteistä aikaa, joka johtaa puolestaan siihen, että tutustuminen tapahtuu hitaammin kuin jos lapset olisivat esim. taaperoita ja aina kanssamme. Ajattelin ettei sitä tarvitse erikseen avata, vaan viesti välittyisi ilmankin. Erehdyin.

Jos teini katoaa kokonaan kavereiden luokse, ei se ole normaalia. Lähinnä oire siitä, ettei aikuisia kiinnosta.

Mulla on 3 lasta ja minun miehellä ei ole lapsia. Me eletään ihan normaalia perhe-elämää, mies kohtelee lapsia kuin olisivat omia, viettää aikaa heidän kanssa, pitää sylissä ja asettaa rajaa siinä missä minäkin.

Meidän parisuhde muutenkin on hyvin tasapainoinen ja onnellinen ja meillä on hyvin samankaltainen näkemys asioiata. Mies toimii ihan vapaasta tahdosta lasten suhteen ja eipä se muuten toimisikaan. Esimerkiksi pikkukoululaisten loma-ajat me on jaettu niin että jompi kumpi meistä on vapaalla huolehtimassa lapsista. Tämmöiset asiat on meille päivänselviä eikä niitä tarvitse erikseen pyydellä.

Mies muutti minun luokseni kun oltiin seurusteltu jo pidempään. Ja on tullut aina todella hyvin juttuun lasten kanssa. Vuoden päivät kun mies oli asunut kanssamme, hän osti puolet talostani ja nykyisin ollaan naimisissa ja vauvakin on tulossa 😊 ei ne uusioperhekuviot aina ole takkuisia, jos suhteessa joku asia tuntuu takkuavan, niin puhu siitä miehen kanssa. Ja jos se ei auta, mieti onko hän se mies, jonka kanssa haluat vanheta ja jakaa kaiken.

Ninni2018 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ninni2018 kirjoitti:

Minä olen "se toinen osapuoli", miehellä kaksi teini-ikäistä poikaa, itse lapseton. Olen ollut aiheen kanssa aika yksin, vanhemmat kun näissä yleisissä keskusteluissa nousee hyvin nopeasti puolustuskannalle. Kiva olisi tuuletella joskus ajatuksia ilman syyllistämistä.

Rakastan miestäni yli kaiken ja tahtoisin hänen kanssaan yhteisen, oman lapsen. Olen työskennellyt lasten ja nuorten parissa ja tulen yleensä hyvin juttuun nuorempien polvien kanssa. Miehen lapsiin välini ovat melko neutraalit, sillä emme pääse viettämään kovin paljon aikaa yhdessä. Asumme erillämme ja poikia kiinnostaa vapaalla kaverit ja harrastukset, ei niinkään koti-illat meidän aikuisten kanssa. Meillä ei siis juuri ole yhteisiä juttuja.

Kun olen miehen ja poikien kanssa, olemme useimmiten heidän luonaan tai kaupungilla. Koen olevani aina ns. heidän reviirillään. Saan olla aikuinen ja opastaa myös miehen lapsia, mutta kasvatusnäkemykseni esim. kotiintuloaikojen ja rahankäytön suhteen eroavat lasten biologisten vanhempien mielipiteistä. Tämä aiheuttaa välillä kitkaa, kun koen heidät liian lepsuiksi ja joudun nielemään kantani.

Mitä synttäreihin yms tulee, niin minulla ei ole yksinkertaisesti varaa lahjoa lapsia. Emme voi kannustinloukkujen takia muuttaa miehen kanssa avoliittoon (hän joutuisi elättämään siinä tapauksessa sekä lapset että minut opintojeni ajan) ja käyttövarani ovat muutenkin minimaaliset. Jonkun pienen muistamisen tai uimahallirahaa, kyytiapua yms olen antanut. Lahjon vähillä varoilla ennemmin omaa perhettäni.

Synttäreistä voisit miestäsi muistuttaa ennakkoon ja pyytää vaikka kympillä osallistumaan lapsen lahjaan, jonka olet aikeissa hankkia? Eivät kaikki muista merkkipäiviä, tai edes juhli niitä, kumppanisi reagoimattomuus voi olla hänen norminsa, jonka ei edes huomaa hiertävän sinua.

Ylipäätään toivoisin lasten biovanhemmalta tukea lapsettomalle, ei ole helppoa koittaa luovia valmiin tiimin keskellä. Välillä koen, että saan tällä tavalla osan vanhemmuuden vastuusta ja huolesta, mutten niitä kepeitä yhteenkuuluvuuden tunteita, jotka isä lastensa kanssa jakaa. On vaikeaa olla itse lapseton ja silti leikkiä toisen kotileikkiä, näin kärjistäen.

Muistan lukeneeni, että uusperheen muodostuminen voi viedä jopa seitsemän vuotta. Meidän tapauksessa molemmat miehen lapset ovat silloin jo täysi-ikäisiä! Eli salli myös neutraalin suhtautumisen olla ok, se olisi minun vinkkini.

Teini-ikäiset pojat ei viihdy vanhempien kanssa, onpa outoa.

Käytös on normaalia ja suotavaa. Mainitsin sen siksi, että se vähentää meidän yhteistä aikaa, joka johtaa puolestaan siihen, että tutustuminen tapahtuu hitaammin kuin jos lapset olisivat esim. taaperoita ja aina kanssamme. Ajattelin ettei sitä tarvitse erikseen avata, vaan viesti välittyisi ilmankin. Erehdyin.

Sinusta on suotavaa, että lapset on pois teidän jaloista? Teini-ikäisilläkin on tarve hakeutua turvallisten aikuisten seuraan yhteisen tekemisen merkeissä ihan vaikka ruuanlaiton, saunomisen yms merkeissä.

Vierailija kirjoitti:

Ninni2018 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ninni2018 kirjoitti:

Minä olen "se toinen osapuoli", miehellä kaksi teini-ikäistä poikaa, itse lapseton. Olen ollut aiheen kanssa aika yksin, vanhemmat kun näissä yleisissä keskusteluissa nousee hyvin nopeasti puolustuskannalle. Kiva olisi tuuletella joskus ajatuksia ilman syyllistämistä.

Rakastan miestäni yli kaiken ja tahtoisin hänen kanssaan yhteisen, oman lapsen. Olen työskennellyt lasten ja nuorten parissa ja tulen yleensä hyvin juttuun nuorempien polvien kanssa. Miehen lapsiin välini ovat melko neutraalit, sillä emme pääse viettämään kovin paljon aikaa yhdessä. Asumme erillämme ja poikia kiinnostaa vapaalla kaverit ja harrastukset, ei niinkään koti-illat meidän aikuisten kanssa. Meillä ei siis juuri ole yhteisiä juttuja.

Kun olen miehen ja poikien kanssa, olemme useimmiten heidän luonaan tai kaupungilla. Koen olevani aina ns. heidän reviirillään. Saan olla aikuinen ja opastaa myös miehen lapsia, mutta kasvatusnäkemykseni esim. kotiintuloaikojen ja rahankäytön suhteen eroavat lasten biologisten vanhempien mielipiteistä. Tämä aiheuttaa välillä kitkaa, kun koen heidät liian lepsuiksi ja joudun nielemään kantani.

Mitä synttäreihin yms tulee, niin minulla ei ole yksinkertaisesti varaa lahjoa lapsia. Emme voi kannustinloukkujen takia muuttaa miehen kanssa avoliittoon (hän joutuisi elättämään siinä tapauksessa sekä lapset että minut opintojeni ajan) ja käyttövarani ovat muutenkin minimaaliset. Jonkun pienen muistamisen tai uimahallirahaa, kyytiapua yms olen antanut. Lahjon vähillä varoilla ennemmin omaa perhettäni.

Synttäreistä voisit miestäsi muistuttaa ennakkoon ja pyytää vaikka kympillä osallistumaan lapsen lahjaan, jonka olet aikeissa hankkia? Eivät kaikki muista merkkipäiviä, tai edes juhli niitä, kumppanisi reagoimattomuus voi olla hänen norminsa, jonka ei edes huomaa hiertävän sinua.

Ylipäätään toivoisin lasten biovanhemmalta tukea lapsettomalle, ei ole helppoa koittaa luovia valmiin tiimin keskellä. Välillä koen, että saan tällä tavalla osan vanhemmuuden vastuusta ja huolesta, mutten niitä kepeitä yhteenkuuluvuuden tunteita, jotka isä lastensa kanssa jakaa. On vaikeaa olla itse lapseton ja silti leikkiä toisen kotileikkiä, näin kärjistäen.

Muistan lukeneeni, että uusperheen muodostuminen voi viedä jopa seitsemän vuotta. Meidän tapauksessa molemmat miehen lapset ovat silloin jo täysi-ikäisiä! Eli salli myös neutraalin suhtautumisen olla ok, se olisi minun vinkkini.

Teini-ikäiset pojat ei viihdy vanhempien kanssa, onpa outoa.

Käytös on normaalia ja suotavaa. Mainitsin sen siksi, että se vähentää meidän yhteistä aikaa, joka johtaa puolestaan siihen, että tutustuminen tapahtuu hitaammin kuin jos lapset olisivat esim. taaperoita ja aina kanssamme. Ajattelin ettei sitä tarvitse erikseen avata, vaan viesti välittyisi ilmankin. Erehdyin.

Jos teini katoaa kokonaan kavereiden luokse, ei se ole normaalia. Lähinnä oire siitä, ettei aikuisia kiinnosta.

Voi, halaus sinulle. On tainnut jäädä omassa elossa hyvä huomioiminen vähälle, kun täällä pitää vänkyröimällä sitä hakea. Nuoret miehen alut voivat aivan hyvin ja ovat sekä sosiaalisia että tallessa. Vanhempien puhelinrinki toimii tarvittaessa ja naapurustossa katsotaan myös lasten kavereiden perään. Kiitos huolenpidosta, meillä on kaikki hyvin. Toivottavasti joskus sinullakin.

Ninni2018 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ninni2018 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ninni2018 kirjoitti:

Minä olen "se toinen osapuoli", miehellä kaksi teini-ikäistä poikaa, itse lapseton. Olen ollut aiheen kanssa aika yksin, vanhemmat kun näissä yleisissä keskusteluissa nousee hyvin nopeasti puolustuskannalle. Kiva olisi tuuletella joskus ajatuksia ilman syyllistämistä.

Rakastan miestäni yli kaiken ja tahtoisin hänen kanssaan yhteisen, oman lapsen. Olen työskennellyt lasten ja nuorten parissa ja tulen yleensä hyvin juttuun nuorempien polvien kanssa. Miehen lapsiin välini ovat melko neutraalit, sillä emme pääse viettämään kovin paljon aikaa yhdessä. Asumme erillämme ja poikia kiinnostaa vapaalla kaverit ja harrastukset, ei niinkään koti-illat meidän aikuisten kanssa. Meillä ei siis juuri ole yhteisiä juttuja.

Kun olen miehen ja poikien kanssa, olemme useimmiten heidän luonaan tai kaupungilla. Koen olevani aina ns. heidän reviirillään. Saan olla aikuinen ja opastaa myös miehen lapsia, mutta kasvatusnäkemykseni esim. kotiintuloaikojen ja rahankäytön suhteen eroavat lasten biologisten vanhempien mielipiteistä. Tämä aiheuttaa välillä kitkaa, kun koen heidät liian lepsuiksi ja joudun nielemään kantani.

Mitä synttäreihin yms tulee, niin minulla ei ole yksinkertaisesti varaa lahjoa lapsia. Emme voi kannustinloukkujen takia muuttaa miehen kanssa avoliittoon (hän joutuisi elättämään siinä tapauksessa sekä lapset että minut opintojeni ajan) ja käyttövarani ovat muutenkin minimaaliset. Jonkun pienen muistamisen tai uimahallirahaa, kyytiapua yms olen antanut. Lahjon vähillä varoilla ennemmin omaa perhettäni.

Synttäreistä voisit miestäsi muistuttaa ennakkoon ja pyytää vaikka kympillä osallistumaan lapsen lahjaan, jonka olet aikeissa hankkia? Eivät kaikki muista merkkipäiviä, tai edes juhli niitä, kumppanisi reagoimattomuus voi olla hänen norminsa, jonka ei edes huomaa hiertävän sinua.

Ylipäätään toivoisin lasten biovanhemmalta tukea lapsettomalle, ei ole helppoa koittaa luovia valmiin tiimin keskellä. Välillä koen, että saan tällä tavalla osan vanhemmuuden vastuusta ja huolesta, mutten niitä kepeitä yhteenkuuluvuuden tunteita, jotka isä lastensa kanssa jakaa. On vaikeaa olla itse lapseton ja silti leikkiä toisen kotileikkiä, näin kärjistäen.

Muistan lukeneeni, että uusperheen muodostuminen voi viedä jopa seitsemän vuotta. Meidän tapauksessa molemmat miehen lapset ovat silloin jo täysi-ikäisiä! Eli salli myös neutraalin suhtautumisen olla ok, se olisi minun vinkkini.

Teini-ikäiset pojat ei viihdy vanhempien kanssa, onpa outoa.

Käytös on normaalia ja suotavaa. Mainitsin sen siksi, että se vähentää meidän yhteistä aikaa, joka johtaa puolestaan siihen, että tutustuminen tapahtuu hitaammin kuin jos lapset olisivat esim. taaperoita ja aina kanssamme. Ajattelin ettei sitä tarvitse erikseen avata, vaan viesti välittyisi ilmankin. Erehdyin.

Jos teini katoaa kokonaan kavereiden luokse, ei se ole normaalia. Lähinnä oire siitä, ettei aikuisia kiinnosta.

Voi, halaus sinulle. On tainnut jäädä omassa elossa hyvä huomioiminen vähälle, kun täällä pitää vänkyröimällä sitä hakea. Nuoret miehen alut voivat aivan hyvin ja ovat sekä sosiaalisia että tallessa. Vanhempien puhelinrinki toimii tarvittaessa ja naapurustossa katsotaan myös lasten kavereiden perään. Kiitos huolenpidosta, meillä on kaikki hyvin. Toivottavasti joskus sinullakin.

Komenttisi vaikuttaa lähinnä siltä, että teillä ei ole kaikki ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Miten kumppaninne suhtautuu lapsiinne? Onko suhtautuminen muuttunut vuosien mittaan? Minkälaista suhtautumista odotatte/toivotte?

Mä olen kolmisen vuotta seurustellut lapsettoman miehen kanssa. Itselläni on kaksi alakouluikäistä. Tähän asti olen ollut erittäin tyytyväinen meidän järjestelyyn: molemmilla on omat asunnot ja oma arki ja yhteinen aika on sitten laadukasta parisuhdeaikaa. Tarkoitus on muuttaa saman katon alle vasta sitten, kun mun lapset muuttavat pois kotoa. Koska nuorempi lapsi on 10, meneehän siihen vielä hetki. Itse asiassa tämä asumisjärjestely ei mitenkään mua haittaa edelleenkään, mutta mua on pikkuhiljaa alkanut ottaa päästä se, miten mies suhtautuu mun lapsiin. Ei se niitä vihaa tai inhoa (ehkä?) mutta hän on kuin lapsia ei olisi olemassakaan. En oikein tiedä, mitä odotan, mutta olisiko se liikaa vaadittu, jos mies vaikka onnittelisi lasta syntymäpäivänä? Mun lapset on kuitenkin valtava osa mun elämää, ja nyt tuntuu siltä, että ihan kuin mies ei ole kiinnostunut siitä osasta mun elämää ollenkaan. Muuten hän on todella huomaavainen, mutta lasteni suhteen kuin eri mies. Äh, en mä tiedä. Onko asia vaan mulle arka, teenkö siitä ongelman turhaan?

Kuulostaa hyvin oudolta. Kyllä normaali ihminen, normaalissa parisuhteessa jollain tasolla huomioi ja on kiinnostunut toisen perheestä, lapsista, vanhemmista, sisaruksista jne. Itse en katselisi tuollaista miesvauvaa päivääkään.

Vierailija kirjoitti:

Asia on sinulle arka. Se johtuu juuri tuosta äitiyden erityisominaisuudesta, jossa oletaan lapsien olevan jotain ainut laatuista jotka pitää ottaa kaikessa huomioon jotekin ylikorostaen heidän ihanuutta. Ihan samalla tavalla nekin on vain ihmisiä, kuin se Teppo-setäkin jota sinä et voi sietää kun hänessä on vaan jotain ärsyttävää, eikä sinun tarvitse sitä sen enemään selitellä. Mutta, kun kyseessä on jonkun lapsi ei ole mitenkään hyväksyttävää suhtauta heihin kuten tavalliseen ihmiseen.

Ihan yhtä omituista olisi kohdella kumppanin läheistä siskoa, veljeä tms. kuin ilmaa. Ja lapset ovat vielä vanhemmilleen erityisen läheisiä ja tärkeitä. Kyllä minä ainakin haluan olla hyvä kumppanini tärkeille ihmisille. Outo parisuhdekäsitys sinulla.

Minulla on runsaan vuoden mittainen etäsuhde lapsettomaan mieheen. Itselläni on 17 ja 14 vuotiaat pojat ja 4 vuotias tytär. Seurustelukumppanini on sulahtanut tähän systeemiin melko hyvin. Varsinkin teinien kanssa on helppoa heittää samantyylista huumoria. Tyttären kanssa osaa välilla riehua ihanasti ja heille on syntynyt jo ihan omanlaisensa suhde. Olen tästä todella iloinen. Mutta välillä huomaan ärsyyntyväni, kun toisella ei ole sita arkipäivän kokemusta lastenkasvatuksesta ja sitten heittelee omia mielipiteitaan miten joku hankala tilanne pitäisi hoitaa. Samoin kun neljävuotias ottaa hänta välillä todella paljon hermoon ja saattaa silloin kivahtaa aika inhottavastikin, ei kuitenkaan lapsen kuullen onneksi. Toisaalta, niin menee mullakin välillä hermo, mutta kyllä se toisen, ulkopuolisen, sanomana osuu johonkin leijona-emohermoon... Itse hän sanoo, että heillä on tyttäreni kanssa viha-rakkaussuhde, kun taas minä näen sen tyttäreni ikään ja luonteeseen kuuluvana normaalina rajojen testauksena. Tässä siis näkyy se tietynlainen kokemattomuus. Minä näen ja ymmärrän nyanssit, hän kokee asiat aika mustavalkoisesti lasten suhteen ja ottaa joskus turhan vakavasti.

Toisaalta hän on ollut vasta vajaan puolivuotta näkyvästi läsnä lasteni elämässä ja tässä normaalin perhe-elämän keskellä. Ja nytkin korkeintaan päivän tai pari viikossa, joten onhan tämä vielä todella uutta, kaikille. Ja toisaalta hän myöntää ihan suoraan ettei hänestä olisi koskaan isäksi kun ei hänellä riittäisi hermot. Että siihen nähden olen todella ylpeä kuinka paljonhän kuitenkin haluaa panostaa positiiviseen suhteeseen lasteni kanssa. Itse joudun hieman säätämään alun ruusunpunaisia kuvitelmiani hieman realistisempaan suuntaan ja antamaan tarpeeksi aikaa ja tilaa. Onneksi asumme omissa asunnoissamme, joten paineita sopeutua puolin ja toisin on vain vähän. Saa nähdä miten tämä ajansaatossa kehittyy.

Olen vapaaehtoisesti lapseton mies jonka vaimolla on yksi lapsi edellisestä suhteesta. Lapsi on meillä vuoroviikoin. Hän on nyt 15-vuotias, tyttö.

Suhtaudun lapseen nykyään kuin hän olisi omani. Maksan ruokia, ostan lahjoja, käyn joskus jopa koulun joulujuhlissa. Rakastan vaimoani joten en voisi inhota hänen lastaan.

Asiaan voi vaikuttaa että tyttö oli vasta 3-vuotias kun muutimme vaimon kanssa yhteen. En ole koskaan pitänyt lapsista mutta päätin että vaimon vuoksi minun on siedettävä tyttöä. Ekat vuodet oli välillä aika raskaita mutta kouluiässä helpotti. Nyt olen jo kiintynyt lapseen ja lapsi minuun, vaikka oma isä tietysti on tytölle tärkeämpi.

Omia lapsia en edelleenkään halua.

Mun mieleistä on keskenkasvuista käytöstä kohdella tylysti puolison lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Ninni2018 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ninni2018 kirjoitti:

Minä olen "se toinen osapuoli", miehellä kaksi teini-ikäistä poikaa, itse lapseton. Olen ollut aiheen kanssa aika yksin, vanhemmat kun näissä yleisissä keskusteluissa nousee hyvin nopeasti puolustuskannalle. Kiva olisi tuuletella joskus ajatuksia ilman syyllistämistä.

Rakastan miestäni yli kaiken ja tahtoisin hänen kanssaan yhteisen, oman lapsen. Olen työskennellyt lasten ja nuorten parissa ja tulen yleensä hyvin juttuun nuorempien polvien kanssa. Miehen lapsiin välini ovat melko neutraalit, sillä emme pääse viettämään kovin paljon aikaa yhdessä. Asumme erillämme ja poikia kiinnostaa vapaalla kaverit ja harrastukset, ei niinkään koti-illat meidän aikuisten kanssa. Meillä ei siis juuri ole yhteisiä juttuja.

Kun olen miehen ja poikien kanssa, olemme useimmiten heidän luonaan tai kaupungilla. Koen olevani aina ns. heidän reviirillään. Saan olla aikuinen ja opastaa myös miehen lapsia, mutta kasvatusnäkemykseni esim. kotiintuloaikojen ja rahankäytön suhteen eroavat lasten biologisten vanhempien mielipiteistä. Tämä aiheuttaa välillä kitkaa, kun koen heidät liian lepsuiksi ja joudun nielemään kantani.

Mitä synttäreihin yms tulee, niin minulla ei ole yksinkertaisesti varaa lahjoa lapsia. Emme voi kannustinloukkujen takia muuttaa miehen kanssa avoliittoon (hän joutuisi elättämään siinä tapauksessa sekä lapset että minut opintojeni ajan) ja käyttövarani ovat muutenkin minimaaliset. Jonkun pienen muistamisen tai uimahallirahaa, kyytiapua yms olen antanut. Lahjon vähillä varoilla ennemmin omaa perhettäni.

Synttäreistä voisit miestäsi muistuttaa ennakkoon ja pyytää vaikka kympillä osallistumaan lapsen lahjaan, jonka olet aikeissa hankkia? Eivät kaikki muista merkkipäiviä, tai edes juhli niitä, kumppanisi reagoimattomuus voi olla hänen norminsa, jonka ei edes huomaa hiertävän sinua.

Ylipäätään toivoisin lasten biovanhemmalta tukea lapsettomalle, ei ole helppoa koittaa luovia valmiin tiimin keskellä. Välillä koen, että saan tällä tavalla osan vanhemmuuden vastuusta ja huolesta, mutten niitä kepeitä yhteenkuuluvuuden tunteita, jotka isä lastensa kanssa jakaa. On vaikeaa olla itse lapseton ja silti leikkiä toisen kotileikkiä, näin kärjistäen.

Muistan lukeneeni, että uusperheen muodostuminen voi viedä jopa seitsemän vuotta. Meidän tapauksessa molemmat miehen lapset ovat silloin jo täysi-ikäisiä! Eli salli myös neutraalin suhtautumisen olla ok, se olisi minun vinkkini.

Teini-ikäiset pojat ei viihdy vanhempien kanssa, onpa outoa.

Käytös on normaalia ja suotavaa. Mainitsin sen siksi, että se vähentää meidän yhteistä aikaa, joka johtaa puolestaan siihen, että tutustuminen tapahtuu hitaammin kuin jos lapset olisivat esim. taaperoita ja aina kanssamme. Ajattelin ettei sitä tarvitse erikseen avata, vaan viesti välittyisi ilmankin. Erehdyin.

Sinusta on suotavaa, että lapset on pois teidän jaloista? Teini-ikäisilläkin on tarve hakeutua turvallisten aikuisten seuraan yhteisen tekemisen merkeissä ihan vaikka ruuanlaiton, saunomisen yms merkeissä.

Koitahan nyt päättää mitä mieltä olet, äläkä vaihda sitä aina vastaukseni mukaan. Se tosin on provo-oppaan ensimmäisiä ohjeita. Tenit itsenäistyvät ja harjoittelevat omin jaloin seisomista kavereidensa seurassa. Sosiaaliset taidot ovat tärkeitä, siksi ystävyyksien ja harrastusten ylläpitäminen on tärkeää. Silloin ei esimerkiksi ole niin suuressa vaarassa ajautua katkeraksi vauvapalstakiukuttelijaksi. Se, että viihtyy kodin ulkopuolellakin ei tarkoita sitä, etteikö kotona oltaisi koskaan.

Matkustelemme harvakseltaan, käymme elokuvissa yms, mutta silloinhan varmaan estämme lapsia olemasta kavereidensa kanssa, kun tarjoamme heille aktiviteetteja, eikös niin? Ajatuksiasi ennakolta jo ounastellen... Ja siitä vasta riemastuisitkin, jos yhteisen tekemisen nimissä pakottaisin teinipojat kanssani saunaan! Sellaista lapasyöttöä en arvon kommentoijalle tarjoa. Nyt mieluusti keskittyisin kuulemaan aloittajan ajatuksia jo tulleista puheenvuoroista, hän ymmärtänee näitä asioita syvällisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmmm, vaikka on sovittu ettei lasten tartte kuulua miehen elämään niin eikö normi käytötavat silti olisi ok? Minusta et siis loukkaannu turhaan, ihmisiähän ne lapsetkin on ja jos ovat läsnä kun tapaatte on kohteliasta kysyä myös heidän kuulumiset lyhyesti ja juurikin esim. hyvät syntymäpäivät toivottaa.

Minusta small talk ei oikein ole suomalaista tapakultturia ja tuo jenkkien teennäinen how are you on lähinnä huvittavaa.

Small talk ehkä ei, mutta käytöstavat kyllä! Ja niihin käytöstapoihin kyllä kuuluu toisten ihmisten huomioiminen.