En halua erota, mutta en näe suhteella tulevaisuutta
Hei, kaipaan kuuntelijaa, kohtalotovereita ja neuvoja tilanteeseeni.
Olen reilu parikymppinen nainen. Olen avoliitossa ja olemme seurustelleet reilu kolme vuotta.
Olemme miehen kanssa hyvin erilaisia mm. arvomaailmalta, kulttuuritausta erilainen ja olemme monista asioista eri mieltä.
Olen jo noin vuoden ajan pohtinut suhteemme tulevaisuutta, itkenyt yksin ahdistusta ja ajatusta erosta. Rakastan avopuolisoani älyttömän paljon ja hänellä ei ole hajuakaan ajatuksistani. Tunnen olevani tavallani vastuussa hänestä ja minusta tuntuu että hän ei ”pärjää” ilman minua.
Itse opiskelen ja mies tekee töitä. Mies hoitaa taloudellisen puolen lähes kokonaan, niin voin itse keskittyä opintoihin, joten pelottaa myös oma pärjääminen ilman häntä. En kuitenkaan halua käyttää enkä häntä hyväkseni vaan mies omasta halustaan huolehtii.
Miehelläni on myös edellisestä suhteestaan lapsi, jonka kanssa tulen toimeen mutta ajatuksissani olisi joskus ihana perustaa perhe jonkun kanssa ja kokea kaiken alusta asti uutena yhdessä. Meillä on miehen kanssa myös todella erilaiset kiinnostuksen kohteet ja emme tee juuri mitään yhdessä kodin ulkopuolella.
Todella vaikea saada ajatuksiani tekstiksi mutta kaipaan todella neuvoja.
Tiivistettynä rakastan miestäni järjettömän paljon, en halua erota hänestä, mutta en näe hänen kanssaan sellaista tulevaisuutta kuin haluaisin..
Kommentit (21)
Kaipaat kuuntelijaa mutta et halua keskustella miehesi kanssa? Ja sitten tulet tänne trollifoorumille kirjottelemaan ja kysymään neuvoja...
No mutta...
TÄRKEIN asia parisuhteessa on kommunikointi. Miehesi tuskin on mikään ajatusten lukija, eli nyt avaat sen oman suun ja keskustelet sen miehesi kanssa. Kerro hänelle miltä sinusta tuntuu. Jos se on hyvä mies, niin se kuuntelee ymmärtäväisesti kyllä.
Pahimmassa tapauksessa eron ehkä joskus osuessa kohdalle huomaat, että tuhlasit kaikki ne vuodet turhaan pysymällä parisuhteessa vain, koska et uskaltanut avata suutasi.
Elämä on lyhyt joten elä omaa elämääsi, älä kenenkään muun.
Miksi ei pärjäisi ilman sinua? Ettet nyt vain enemmän pelkäisi omaa pärjäämistäsi.
Jokainen aikuinen on vastuussa omasta itsestään.
Itse en jäisi suhteeseen
Ja miehellä on jo lapsi, joten hänelle mahdollinen yhteinen lapsenne ei ole ennen kokematon asia.
WinterEd kirjoitti:
Kaipaat kuuntelijaa mutta et halua keskustella miehesi kanssa? Ja sitten tulet tänne trollifoorumille kirjottelemaan ja kysymään neuvoja...
No mutta...
TÄRKEIN asia parisuhteessa on kommunikointi. Miehesi tuskin on mikään ajatusten lukija, eli nyt avaat sen oman suun ja keskustelet sen miehesi kanssa. Kerro hänelle miltä sinusta tuntuu. Jos se on hyvä mies, niin se kuuntelee ymmärtäväisesti kyllä.
Pahimmassa tapauksessa eron ehkä joskus osuessa kohdalle huomaat, että tuhlasit kaikki ne vuodet turhaan pysymällä parisuhteessa vain, koska et uskaltanut avata suutasi.
Elämä on lyhyt joten elä omaa elämääsi, älä kenenkään muun.
Kiitos vastauksesta! Olen yrittänyt puhua miehelle joistain ajatuksistani, kuten asioista mitkä ahdistaa yms. Jos alkaisin puhua hänelle ajatuksistani erosta niin hän suuttuisi ja se olisi siinä, hän loukkaantuisi. Mies on todella vaikeasti tavoitettavissa keskustellessa ja hän ei suostu puhumaan. Hän näkee asiat kovin mustavalkoisina.
Tämä syynä miksi en ole uskaltanut vielä avata suutani, sillä siitä todennäköisesti seuraisi suoraan ero enkä itse ole varma mistään..
Vierailija kirjoitti:
Miksi ei pärjäisi ilman sinua? Ettet nyt vain enemmän pelkäisi omaa pärjäämistäsi.
Jokainen aikuinen on vastuussa omasta itsestään.
Itse en jäisi suhteeseenJa miehellä on jo lapsi, joten hänelle mahdollinen yhteinen lapsenne ei ole ennen kokematon asia.
Itellä vähän sama tilanne.. me tosin naimisissa oltu reilu pari vuotta ja yks lapsi.. en usko että ikinä tuon kanssa saan semmosta elämää ku haluaisin.. mutta rakastan hirveesti enkä lapsenkaan takia halua kuitenkaan erota.. on hyvä isä mutta miehenä ois toivomisen varaa..
Neuvoton kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ei pärjäisi ilman sinua? Ettet nyt vain enemmän pelkäisi omaa pärjäämistäsi.
Jokainen aikuinen on vastuussa omasta itsestään.
Itse en jäisi suhteeseenJa miehellä on jo lapsi, joten hänelle mahdollinen yhteinen lapsenne ei ole ennen kokematon asia.
Tämä lähti jo vahingossa. Kokeillaan uudelleen.
Kyllä, oma pärjääminen jännittää myös mutta tiedän osaavani olla yksin. Mies ei ole koskaan asunut yksin, hänen suomenkielen osaaminen ei ole täydellistä ja olen häntä auttanut paljon asioiden hoitamisessa. Koska rakastan häntä, en haluaisi jättää häntä yksin selviytymään.
No, onko tuo sellainen suhde, jonka haluat itsellesi, kun katsot kuusikymppisiä pariskuntia?
Ja kyllä, ymmärrän sinua. Olen itse avannut suuni useamman vuoden sisälläpidon jälkeen. Meillä sentään OLI hyvä pohja ja suhde joskus, mutta olen huomannut, ettei tämä kommunikointini auta mitään. Ensimmäiset vuodet mies halusi ymmärtää ja etsiä yhteistä ratkaisua, nyt hän menee siilipuolustukseen ja minä itken ahdistustani ja huomenna tähän tulee loppu tavalla tai toisella. En pilaa enää toista vuotta elämästäni näin pahoin.
Vierailija kirjoitti:
Itellä vähän sama tilanne.. me tosin naimisissa oltu reilu pari vuotta ja yks lapsi.. en usko että ikinä tuon kanssa saan semmosta elämää ku haluaisin.. mutta rakastan hirveesti enkä lapsenkaan takia halua kuitenkaan erota.. on hyvä isä mutta miehenä ois toivomisen varaa..
Jep, kuulostaa samalta tuo että ei saa sellaista elämää kuin haluaisi. Onneksi sentään ei olla naimisissa vielä. Tuntuu pahalta edes puhua tästä aiheesta ja tuntuu että sydän pakahtuu ja kurkkua kuristaa. Rakastan niin kovasti mutta..
Vierailija kirjoitti:
No, onko tuo sellainen suhde, jonka haluat itsellesi, kun katsot kuusikymppisiä pariskuntia?
Ja kyllä, ymmärrän sinua. Olen itse avannut suuni useamman vuoden sisälläpidon jälkeen. Meillä sentään OLI hyvä pohja ja suhde joskus, mutta olen huomannut, ettei tämä kommunikointini auta mitään. Ensimmäiset vuodet mies halusi ymmärtää ja etsiä yhteistä ratkaisua, nyt hän menee siilipuolustukseen ja minä itken ahdistustani ja huomenna tähän tulee loppu tavalla tai toisella. En pilaa enää toista vuotta elämästäni näin pahoin.
En tajua mistä saisin rohkeutta ja voimaa tehdä samoin. Tiedän että pitäisi uskaltaa elää itselleni mutta pelottaa ja ahdistaa pelkkä ajatus erosta.
Neuvoton kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itellä vähän sama tilanne.. me tosin naimisissa oltu reilu pari vuotta ja yks lapsi.. en usko että ikinä tuon kanssa saan semmosta elämää ku haluaisin.. mutta rakastan hirveesti enkä lapsenkaan takia halua kuitenkaan erota.. on hyvä isä mutta miehenä ois toivomisen varaa..
Jep, kuulostaa samalta tuo että ei saa sellaista elämää kuin haluaisi. Onneksi sentään ei olla naimisissa vielä. Tuntuu pahalta edes puhua tästä aiheesta ja tuntuu että sydän pakahtuu ja kurkkua kuristaa. Rakastan niin kovasti mutta..
Joo ei kannata alkaa pitkittämään yhtään.. kannattaa erota suosiolla. Jos tuntuu jälkeenpäin että oliki virhe erota niin aina voi koittaa palata yhteen. Mulla tosiaan kaikki jo myöhästä.. mietin onko mun elämä pilalla jo 25-vuotiaana.. ehkä tää tästä vielä iloksi muuttuu..
Nyt kyllä kuulostaa siltä, että sua pelottaa oma pärjäämises, eikä miehen. Sä oot nuori joten et luultavasti ole montakaan eroa elämäsi aikana käsitellyt. Tiedän pariskuntia jotka oli todella pitkään yhdessä, vaikka yhteistä visiota tulevaisuudesta ei ollut. Ei uskallettu erota, ja mitä kauemmin oltiin yhdessä sitä vaikeammaksi se kävi.
Neuvoton kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, onko tuo sellainen suhde, jonka haluat itsellesi, kun katsot kuusikymppisiä pariskuntia?
Ja kyllä, ymmärrän sinua. Olen itse avannut suuni useamman vuoden sisälläpidon jälkeen. Meillä sentään OLI hyvä pohja ja suhde joskus, mutta olen huomannut, ettei tämä kommunikointini auta mitään. Ensimmäiset vuodet mies halusi ymmärtää ja etsiä yhteistä ratkaisua, nyt hän menee siilipuolustukseen ja minä itken ahdistustani ja huomenna tähän tulee loppu tavalla tai toisella. En pilaa enää toista vuotta elämästäni näin pahoin.
En tajua mistä saisin rohkeutta ja voimaa tehdä samoin. Tiedän että pitäisi uskaltaa elää itselleni mutta pelottaa ja ahdistaa pelkkä ajatus erosta.
Jos yhtään lohduttaa, olen tehnyt saman aiemminkin. Yritän mennä vanhalla kokemuksella, mutta ei se helppoa ole nytkään tai etenkään nyt, koska tämä suhde on erityisin ja pitkäaikaisin ja antanut minulle eniten. Siksi ehkä se sattuukin niin kovasti, että se meni hajalle.
Sinun pitää miettiä, ovatko toiveesi jotenkin kohtuuttomia vai aidosti kynnyskysymyksiä. Ei kyllä kuulosta hyvältä tuokaan, että olet hänen kanssaan säälistä etkä siksi, että hänen kanssaan on hyvä olla ja ihanaa. Eikä sekään kuulosta hyvältä, että ette pysty puhumaan asioista.
Vierailija kirjoitti:
Neuvoton kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itellä vähän sama tilanne.. me tosin naimisissa oltu reilu pari vuotta ja yks lapsi.. en usko että ikinä tuon kanssa saan semmosta elämää ku haluaisin.. mutta rakastan hirveesti enkä lapsenkaan takia halua kuitenkaan erota.. on hyvä isä mutta miehenä ois toivomisen varaa..
Jep, kuulostaa samalta tuo että ei saa sellaista elämää kuin haluaisi. Onneksi sentään ei olla naimisissa vielä. Tuntuu pahalta edes puhua tästä aiheesta ja tuntuu että sydän pakahtuu ja kurkkua kuristaa. Rakastan niin kovasti mutta..
Joo ei kannata alkaa pitkittämään yhtään.. kannattaa erota suosiolla. Jos tuntuu jälkeenpäin että oliki virhe erota niin aina voi koittaa palata yhteen. Mulla tosiaan kaikki jo myöhästä.. mietin onko mun elämä pilalla jo 25-vuotiaana.. ehkä tää tästä vielä iloksi muuttuu..
No itsekin olen ”jo” 23. Mutta minusta ei ole myöhäistä vaan korkea aika alkaa miettimään mitä oikeasti haluaa ja se tässä onkin niin pelottavaa. Enkä näe että sullakaan olisi mikään myöhäistä vielä.
Nuoria te olette, pitää uskaltaa etsiä omaa tietään ja omannäköistä elämäänsä. Tietysti sitä kannattaa ihan ensiksi kokeilla, josko se oma nykyinen kumppani lähtisi kasvamaan samaan suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Neuvoton kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, onko tuo sellainen suhde, jonka haluat itsellesi, kun katsot kuusikymppisiä pariskuntia?
Ja kyllä, ymmärrän sinua. Olen itse avannut suuni useamman vuoden sisälläpidon jälkeen. Meillä sentään OLI hyvä pohja ja suhde joskus, mutta olen huomannut, ettei tämä kommunikointini auta mitään. Ensimmäiset vuodet mies halusi ymmärtää ja etsiä yhteistä ratkaisua, nyt hän menee siilipuolustukseen ja minä itken ahdistustani ja huomenna tähän tulee loppu tavalla tai toisella. En pilaa enää toista vuotta elämästäni näin pahoin.
En tajua mistä saisin rohkeutta ja voimaa tehdä samoin. Tiedän että pitäisi uskaltaa elää itselleni mutta pelottaa ja ahdistaa pelkkä ajatus erosta.
Jos yhtään lohduttaa, olen tehnyt saman aiemminkin. Yritän mennä vanhalla kokemuksella, mutta ei se helppoa ole nytkään tai etenkään nyt, koska tämä suhde on erityisin ja pitkäaikaisin ja antanut minulle eniten. Siksi ehkä se sattuukin niin kovasti, että se meni hajalle.
Sinun pitää miettiä, ovatko toiveesi jotenkin kohtuuttomia vai aidosti kynnyskysymyksiä. Ei kyllä kuulosta hyvältä tuokaan, että olet hänen kanssaan säälistä etkä siksi, että hänen kanssaan on hyvä olla ja ihanaa. Eikä sekään kuulosta hyvältä, että ette pysty puhumaan asioista.
En nyt sanoisi että olen miehen kanssa säälistä. Olen hänen kanssaan yhä sen takia että rakastan häntä aidosti. Olen pohtinut omia toiveita ja unelmia ja juuri sitä että ovatko ne kohtuuttomia. Mutta eivät ne ole.. ja niitä on useita. Joutuisin luopumaan niin paljosta, jos haluaisin jäädä tähän suhteeseen.
Neuvoton kirjoitti:
WinterEd kirjoitti:
Kaipaat kuuntelijaa mutta et halua keskustella miehesi kanssa? Ja sitten tulet tänne trollifoorumille kirjottelemaan ja kysymään neuvoja...
No mutta...
TÄRKEIN asia parisuhteessa on kommunikointi. Miehesi tuskin on mikään ajatusten lukija, eli nyt avaat sen oman suun ja keskustelet sen miehesi kanssa. Kerro hänelle miltä sinusta tuntuu. Jos se on hyvä mies, niin se kuuntelee ymmärtäväisesti kyllä.
Pahimmassa tapauksessa eron ehkä joskus osuessa kohdalle huomaat, että tuhlasit kaikki ne vuodet turhaan pysymällä parisuhteessa vain, koska et uskaltanut avata suutasi.
Elämä on lyhyt joten elä omaa elämääsi, älä kenenkään muun.
Kiitos vastauksesta! Olen yrittänyt puhua miehelle joistain ajatuksistani, kuten asioista mitkä ahdistaa yms. Jos alkaisin puhua hänelle ajatuksistani erosta niin hän suuttuisi ja se olisi siinä, hän loukkaantuisi. Mies on todella vaikeasti tavoitettavissa keskustellessa ja hän ei suostu puhumaan. Hän näkee asiat kovin mustavalkoisina.
Tämä syynä miksi en ole uskaltanut vielä avata suutani, sillä siitä todennäköisesti seuraisi suoraan ero enkä itse ole varma mistään..
No toi nyt kuulostaa siltä, että sä olet parisuhteessa koska HÄN niin tahtoo. Ilmoita miehellesi minkä asioiden on pakko muuttua, tai muuten et halua jatkaa suhdetta hänen kanssaan. Jos hän suuttuu niin sellaisen ihmisen kanssa ei kannata rakentaa yhteistä elämää joka ei pysty katsomaan peiliin ja olemaan itsekriittinen. Älä pelkää ettetkö pärjäisi yksin, kyllä sä pärjäät. Kyllä yksinolo aina huonon parisuhteen voittaa.
Sulla on taipumusta syyllisyydentunteisiin? En usko, että olet vahingossa päätynyt suhteeseen, jossa saat kokea olevasi toiselle välttämätön. Vaan olet hakeutunut sellaiseen halutessasi kokea itsesi tarpeelliseksi. Viime kädessä siinä on kysymys omasta turvallisuudentarpeestasi, jonka heijastat miehen ominaisuudeksi?
Ja nyt sitten tajuat, ettei asetelma kuitenkaan tyydytä sinua - eihän se tee niin, koska haluaisit viedä sisäistä näytelmääsi eteenpäin, mutta vastanäyttelijä jää köllöttämään ja äkkiä et koekaan itseäsi ihanan tarpeelliseksi vaan ahdistuneeksi, kun sinussa riiputaan ja omat tarpeesi eivät tule nähdyiksi? Tms, mistäs minä tiedän - oman nuoruudeneroni olen vain hahmottanut näin jälkikäteen, ja näin jotain tuttua avauksessasi. Miksi rakastat niin kovasti, ja mikä aiheuttaa sinussa pakotarpeen? Eli siis tunnetasolla, mitkä tilanteet laukaisevat asian ja mitä koet silloin?
Eiköhän miestä joku auta, vaikka sinä et se joku olisikaan. Tai sitten voit auttaa häntä erottuanne, jos hänen suuttumuksensa ei ole pysyvää.
Minkä ikäinen siis olet, vähän tarkemmin? Entä mies? Mikä on lapsen rooli tässä asetelmassa? Mies toivoo sinusta äitiä itselle vai lapselle vai molemmille? Omat tunteesi asiasta?
Vierailija kirjoitti:
Sulla on taipumusta syyllisyydentunteisiin? En usko, että olet vahingossa päätynyt suhteeseen, jossa saat kokea olevasi toiselle välttämätön. Vaan olet hakeutunut sellaiseen halutessasi kokea itsesi tarpeelliseksi. Viime kädessä siinä on kysymys omasta turvallisuudentarpeestasi, jonka heijastat miehen ominaisuudeksi?
Ja nyt sitten tajuat, ettei asetelma kuitenkaan tyydytä sinua - eihän se tee niin, koska haluaisit viedä sisäistä näytelmääsi eteenpäin, mutta vastanäyttelijä jää köllöttämään ja äkkiä et koekaan itseäsi ihanan tarpeelliseksi vaan ahdistuneeksi, kun sinussa riiputaan ja omat tarpeesi eivät tule nähdyiksi? Tms, mistäs minä tiedän - oman nuoruudeneroni olen vain hahmottanut näin jälkikäteen, ja näin jotain tuttua avauksessasi. Miksi rakastat niin kovasti, ja mikä aiheuttaa sinussa pakotarpeen? Eli siis tunnetasolla, mitkä tilanteet laukaisevat asian ja mitä koet silloin?
Eiköhän miestä joku auta, vaikka sinä et se joku olisikaan. Tai sitten voit auttaa häntä erottuanne, jos hänen suuttumuksensa ei ole pysyvää.
Minkä ikäinen siis olet, vähän tarkemmin? Entä mies? Mikä on lapsen rooli tässä asetelmassa? Mies toivoo sinusta äitiä itselle vai lapselle vai molemmille? Omat tunteesi asiasta?
Hui, tää jotenki osu ja uppos.. täytän tammikuussa 23, mies on 29.
Erohalut tulee esille monesti iltaisin kun mietin millaista suhteessa voisi olla. Olen myös tavallaan tyytyjä. Otan mitä saan.
Haluaisin tehdä paljon asioita, mies ei niinkään tai sanoo että mene ja tee jonkun kaverin kanssa. Hänen kanssaan on todella vaikea jutella mistään vakavammasta. Hän menee puolustuskannalle, ei kuuntele ja suuttuu. Mies on tavallaan myös hyvin kapeakatseinen ja mustasukkainen. Hänen on vaikea luottaa (ymmärrän hänen edellisestä suhteesta), ja hän ei usko ellei itse näe/koe asioita. Myös sivistys/koulutus yms asioissa olemme täysin erilaisia. Tuntuu että mies on jymähtänyt elämässään eikä halua halua/kaipaa elämässään eteenpäin mutta itse tunnen elämän olevan vasta alussa. En pysty nauttimaan tietyistä asioista miehen kanssa hänen tietämättömyytensä takia, mikä johtuu eri kulttuuritaustasta ja koulutuksesta.
Lapsen rooli asiassa ei ole iso. Mies kyllä hoitaa lapsen itse hänen käydessään meillä mutta huomaan myös silloin miten eri tavoin ajattelemme kasvatuksesta.
Isoin ongelma jo olemassa olevassa lapsessa on se, että haluaisin perustaa perheen jonkun kanssa ja kokea kaiken yhdessä uutena. Hänen kanssaan se ei ole mahdollista.
Tässä muutamia asioita jotka nousi mieleen, toivon että tekstistä saa selvää. Omat tunteet ja ajatukset ovat melko sekavia mikä näkyy varmasti tekstissä.
No itse en ymmärrä tuota lapsensaamisen uutuusasiaa sen enemmän kuin neitsytsyndroomaakaan, mutta muun ymmärrän kyllä.
Minä en tuossa iässä vielä tiennyt, millainen parisuhde voi parhaimmillaan olla, koin sen vasta myöhemmin. Kasvoin ja muutuin muutenkin yli 25 v asti ja toki sen jälkeenkin henkistä kasvua on tapahtunut elämän varrella uusien tilanteiden myötä.
Nostan