Oletteko katkaiseet välinne vanhempiin tai muihin läheisiin, jos nämä eivät koskaan myönnä olevansa väärässä ja syyttävät teitä riitelystä?

Vierailija kirjoitti:

Joo. Kannattaa. Mikä tunne, kun toipuminen alkaa. Näet värit. Tunnet tuulen ihollasi. Oletkin kai ihminen. Sittenkin.

Siinä on kuitenkin samalla se tilanne, että siinä menettää äitinsä. Tai sen ihmisen, kuka se onkaan.

ap

Käy soittamassa sairaalan ovikelloa. Jos ne avais oven sulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kyllä. Mutta silti meillä ei ole mitään yhteistä. Tiedätkö miksi? Koska minä tein sen siksi, että en halua pitää yhteyttä. Sanaakaan en ole vaihtanut isäni kanssa kuuteen vuoteen, en ole koko ukkoa nähnyt. Ei mitään, koskaan, ikinä.

Sinä taas olet lapsi joka haluaa huomiota. Et halua leikata välejä, vaan haluat oikeasti LISÄÄ kanssakäymistä, joka liittyy sinuun. Haluat, että viikon päästä viimeistään kaikki matelee jalkojesi juureen takaisin. Olet lapsi.

Kasva aikuiseksi.

Idiootti. Et tajua tilanteestani mitään. En ole soittanut äidilleni sen JÄLKEEN, kun tajusin, että hän ei VAIN MYÖNNÄ olevansa väärässä.

ap

Milloin tämän tajusit? Aika kauan olet sitä täällä jankannut. 

Ihan pari päivää sitten. Sain todisteet, että hän erehtyi ja sain todisteet, että hän ei myönnä sitä.

ap

Sain todisteet, joilla voin osoittaa epäilijöillekin, että äiti oli väärässä, eikä myöntänyt sitä. Tosin se oli huvittavaa, kun epäilijät eivät sitten uskoneet todisteita (eli palstalaisista puhun), mutta siis se ei haittaa, se vain asettaa kyseisen ihmisen omaan valoonsa. Mä itse tiedän, että sain todisteet.

ap

Tunnistan omasta äidistä saman. Oma todellisuudenkuvani oli pikkulapsena vääristynyt kun äitini koki oikeudekseen kertoilla totena asioita jotka ei olleet totta. Kun kasvoin isommaksi, kuulin monta totuutta kavereilta ja olihan se noloa kun tajusin että oma äitini on höynäyttänyt mua joko tahallaan tai tietämättömyyttään. Äitini on ihana ihminen muutoin, mutta päädytään usein keskusteluihin joissa hän ei usko totuutta vaan väittää omaa kantaansa. Ja varsinkin jos kuulen hänen höpöttelevän lapsilleni, mulla nousee "karvat pystyyn" ja mun on pakko korjata höpinät. Ei kait tällaiset äidit voi niin harvinaisia olla että tarvitsee huudella tällä palstalla että aiheesta ei saisi keskustella?

Vierailija kirjoitti:

Käy soittamassa sairaalan ovikelloa. Jos ne avais oven sulle.

Ei äiti siellä ole.

ap

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan omasta äidistä saman. Oma todellisuudenkuvani oli pikkulapsena vääristynyt kun äitini koki oikeudekseen kertoilla totena asioita jotka ei olleet totta. Kun kasvoin isommaksi, kuulin monta totuutta kavereilta ja olihan se noloa kun tajusin että oma äitini on höynäyttänyt mua joko tahallaan tai tietämättömyyttään. Äitini on ihana ihminen muutoin, mutta päädytään usein keskusteluihin joissa hän ei usko totuutta vaan väittää omaa kantaansa. Ja varsinkin jos kuulen hänen höpöttelevän lapsilleni, mulla nousee "karvat pystyyn" ja mun on pakko korjata höpinät. Ei kait tällaiset äidit voi niin harvinaisia olla että tarvitsee huudella tällä palstalla että aiheesta ei saisi keskustella?

Meillä äiti ei myönnä erimielisyyksissä jos on väärässä, eli jos koittaa opettaa mulle jotain asennetta, joka on epäterve tai johtaa mt-häiriöihin. Äiti uskottelee maailmasta pahaa ja minusta ja niihin pitäisi uskoa, että selviytyy elämästä. Kuten että muihin ei voi luottaa, jos olen sanonut, että muut pitävät minusta (jos äiti haukkuu vaan minua), niin äidin mielestä muut eivät vain sano, että eivät pidä. Vaikea uskoa kaikkien olleen lapsuudessani niin kaksinaamaisia paskiaisia.

ap

Kaipaan vain äitiä ihan hirveästi, jos mulla ei voi olla oikeaa äitiä... :'(

ap

Mutta mun oma äiti ei kelpaa. Tämän sanominen triggeröi kaikkia niitä, jotka tietävät itsessään lastensa myös inhoavan heitä.

ap

Vaikka menisin mihin maailmassa tahansa, siellä ei ole äitiä....

ap

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinulla on kamala vimma riidellä kaikkien kanssa ja osoittaa, että olet omasta mielestäsi oikeassa? Kun tosielämässä ei ole kyse siitä, kenen mielipide on oikea, niin miksi jumiudut tähän? Kukaan ei halua kuunnella sinua, koska ainoa toiveesi on aiheuttaa muille mielipahaa.

Oletko niitä JooJoo -naisia joiden mielestä jokaisen naisen tulee vain myötäillä muiden mielipiteitä koska erimieltä oleminen saattaa aiheuttaa mielipahaa?

Tosielämässä on hyvä jos uskaltaa tuoda oman mielipiteensä esille eikä vain tukahduttaa itseään "yhteisen hyvän" nimissä.

Turha siis matkustaa, turhaa mikään. Millään ei ole mitään väliä, ei niin millään, mun elämällä, ei valinnoilla, ei millään.

ap

Mun valinnoilla ei ole väliä. Huh. Mikä tunne. Mun tunteeni since 1990.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan omasta äidistä saman. Oma todellisuudenkuvani oli pikkulapsena vääristynyt kun äitini koki oikeudekseen kertoilla totena asioita jotka ei olleet totta. Kun kasvoin isommaksi, kuulin monta totuutta kavereilta ja olihan se noloa kun tajusin että oma äitini on höynäyttänyt mua joko tahallaan tai tietämättömyyttään. Äitini on ihana ihminen muutoin, mutta päädytään usein keskusteluihin joissa hän ei usko totuutta vaan väittää omaa kantaansa. Ja varsinkin jos kuulen hänen höpöttelevän lapsilleni, mulla nousee "karvat pystyyn" ja mun on pakko korjata höpinät. Ei kait tällaiset äidit voi niin harvinaisia olla että tarvitsee huudella tällä palstalla että aiheesta ei saisi keskustella?

Meillä äiti ei myönnä erimielisyyksissä jos on väärässä, eli jos koittaa opettaa mulle jotain asennetta, joka on epäterve tai johtaa mt-häiriöihin. Äiti uskottelee maailmasta pahaa ja minusta ja niihin pitäisi uskoa, että selviytyy elämästä. Kuten että muihin ei voi luottaa, jos olen sanonut, että muut pitävät minusta (jos äiti haukkuu vaan minua), niin äidin mielestä muut eivät vain sano, että eivät pidä. Vaikea uskoa kaikkien olleen lapsuudessani niin kaksinaamaisia paskiaisia.

ap

Äitisi taitaa olla mielenterveyshäiriöinen, ehkä masennusta?

Yhdessä vaiheessa elämääni ymmärsin vihdoin, että riitaan tarvitaan kaksi, ja riitely äidin kanssa loppui siihen. Ihan sama, millä äiti haastoi, minä annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vastasin jotain jaahasjaahasvainiin, jos vastausta kaivattiin. Joskus, kun äiti riehaantui liikaa, saatoin vain rauhallisesti kävellä tilanteesta ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan omasta äidistä saman. Oma todellisuudenkuvani oli pikkulapsena vääristynyt kun äitini koki oikeudekseen kertoilla totena asioita jotka ei olleet totta. Kun kasvoin isommaksi, kuulin monta totuutta kavereilta ja olihan se noloa kun tajusin että oma äitini on höynäyttänyt mua joko tahallaan tai tietämättömyyttään. Äitini on ihana ihminen muutoin, mutta päädytään usein keskusteluihin joissa hän ei usko totuutta vaan väittää omaa kantaansa. Ja varsinkin jos kuulen hänen höpöttelevän lapsilleni, mulla nousee "karvat pystyyn" ja mun on pakko korjata höpinät. Ei kait tällaiset äidit voi niin harvinaisia olla että tarvitsee huudella tällä palstalla että aiheesta ei saisi keskustella?

Meillä äiti ei myönnä erimielisyyksissä jos on väärässä, eli jos koittaa opettaa mulle jotain asennetta, joka on epäterve tai johtaa mt-häiriöihin. Äiti uskottelee maailmasta pahaa ja minusta ja niihin pitäisi uskoa, että selviytyy elämästä. Kuten että muihin ei voi luottaa, jos olen sanonut, että muut pitävät minusta (jos äiti haukkuu vaan minua), niin äidin mielestä muut eivät vain sano, että eivät pidä. Vaikea uskoa kaikkien olleen lapsuudessani niin kaksinaamaisia paskiaisia.

ap

Äitisi taitaa olla mielenterveyshäiriöinen, ehkä masennusta?

On jollainlailla luonnehäiriöinen ja varmaan potenut masennustakin. Kiva vaan, kun kukaan lähipiiristä ei ottanut äidin luonnehäiriöisyyteen koskaan mitään kantaa eikä roolia, ilmeisesti vain yritettiin vaieta asiasta niin paljon kuin mahdollista, joten itse normitin äitini tietty ihan normaaliksi sitten.

Tosin pahin luonnehäiriöisyys ei näkynyt, kuin mulle, koskamuille äiti jaksoi olla kunnolla, eivätkä tilanteet tulehtuneet tai heitä äiti ei kasvattanut, niin mistä siinä niin riitaa ois tullut.

ap

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä vaiheessa elämääni ymmärsin vihdoin, että riitaan tarvitaan kaksi, ja riitely äidin kanssa loppui siihen. Ihan sama, millä äiti haastoi, minä annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vastasin jotain jaahasjaahasvainiin, jos vastausta kaivattiin. Joskus, kun äiti riehaantui liikaa, saatoin vain rauhallisesti kävellä tilanteesta ulos.

Ei ole sama asia kuin tämä. Mä en ole koskaan ollut epäselvillä siitä, että riitaan tarvitaan kaksi ja se alkaa siitä, kun väärässäolija ei myönnä että on väärässä, ja kuvittelee ja sanoo mulle, että mä oon.

ap

Ei tulisi mitään riitaa, jos se, joka on väärässä kykene sen myöntämään, EIKÄ AINAKAAN kehtaa ja uskalla syyttää viatonta oikeassa olijaa syylliseksi kehitteillä olevaan riitaan, koska tämä ei ole vain että juu juu ja usko, mitä sanotaan.

ap

Ja sekin on outoa, että äitini on sanonut mulle, että jos en pidä siitä, mitä äiti sanoo, miksi en vain ole ihan että juu ja jaa. Siis miksi mä antaisin mun äidin puhua paskaa? Totta kai mä oikaisen ne. En ainakaan itse haluaisi elää valhepaskamaailmassa, olematta realistisessa maailmassa eli ihan tässä todellisuudessa.

ap

Toisekseen, miksei äiti halua tietää, millainen mä oikeasti olen, ja mitä mä oikeasti haluan ja mitä mieltä mä oikeasti olen? Siis aivan idioottia toivoa, etten oikaisi äidille, jos se kuvittelee musta paskaa. Äidistäkö tämä on huono asia? Miksi ihmeessä? Eikö se kestä totuutta mun persoonasta? Varsinkin kun se persoona jonka se saa minusta, kun se ei kestä oikeaa on paljon paskempi, koska raivoan äidille, kun se ei kieltää minäni.

ap

Ehdottomasti kannattaa katkaista välit kaikkien niiden kanssa, jotka ovat aina kanssasi eri mieltä ja siten väärässä. Ole siis kiltti ja lakkaa pitämästä yhteyttä äitiisi ja kirjoittamasta tälle palstalle.