Lue keskustelun säännöt.
Saan perverssiä nautintoa siitä, että olen ystävällinen, vaikka ihmiset inhoavat minua :O
29.12.2017 |
Tajusin juuri, että saan perverssillä tavalla mielihyvää siitä, että käyttäydyn ihmisiä kohtaan ystävällisesti, vaikka he halveksisivat minua ja kohtelisivat kuin roskaa. Ennen kimpaannuin ja yritin pitää puoliani ja halusin sanoa suorat sanat, jos mikään muu ei auttanut. Nyt olen tavallaan feikin ystävällinen ja kepeä sekä ylikohtelias ja suorastaan imartelen niin, että huomaan, että se ihminen kokee sen miellyttäväksi.
Eivät he minusta silti pidä, mutta saan siitä itse hetkellistä mielihyvää, että teen ihmisille hyvän mielen. Jotenkin hassua. Olen oikeasti todella katkera ja yksinäinen ja alan olla vähän eristäytynyt, mutta olen pinnallisesti ystävällinen ja lämmin. Sen fiiliksen voimin jaksaa jatkaa oman elämänsä kanssa painiskelua.
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä elin vuosikaudet parisuhteessa miehen kanssa, jonka vanhemmat käyttäytyivät ristiriitaisesti mua kohtaan. Ne toisaalta vaativat mua osallistumaan ja kylään. Toisaalta osoittivat pistelyin ja nälväisyin, että olen arvoton. Mikään mitä tein heitä miellyttääkseni ja osoittaakseni älyni, ei auttanut. Ja minä totisesti tein!
Puolustin itseäni ja luulin että se on hyvä. Mutta se uuvutti mut täysin. Mieskään ei mua puolustanut, koskaan. Kaksin ollessa hän kyllä sanoi, että hänen vanhempansa ovat tyhmiä. Ne olivat pahempaa, julmia ja ilkeitä. Muillekin kuin mulle. Vasta vuosikausien jälkeen katkaisin välit appivanhempiin. Ja yllätys oli suuri, kun mies otti sen tyynesti vastaan. Hänen pyynnöstäänhän olin tuhlannut elämääni seurassa, joka vain uuvutti ja söi itsetuntoa.
Pari vuotta myöhemmin tajusin erota miehestä. Mies otti senkin ihan tyynesti ja poimi parin viikon päästä (tai pikemminkin antoi poimia itsensä) ensimmäisen halukkaan kelkkaan.
Ihan turhaan olin tuhlannut elämääni ja voimiani.