Lue keskustelun säännöt.
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7965)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidin lapsena kovasti eräästä piirretystä, mutta kukaan muu ei muista tätä! Sessi/Sessi kulkukoira tms ja hirveän surullinen tunnelmaltaan . Voiko ihminen kuvitella kokonaisen tv-sarjan?
Millä vuosikymmenellä?
80 -luvulla.
Voisiko olla tuo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ihan arkinen homma.
Olen pitkäaikaistyötön ja lopettanut tupakan polttamisen jo vuosia sitten. Pari viikkoa sitten pinnaa alkoi kiristää useat auki olevat asiat ja ajattelin että pitäiskö uhrata kuitenkin rahat röökiaskiin.
Olin kävelyllä ja polulla näkyi sininen L&M -aski. Potkaisin sitä huolimattomasti ja tajusin, että ei se ollutkaan tyhjä. Avasin. Sieltä oli otettu pari tupakkaa ja loppu oli jäljellä. Siisti aski, ei ollut kauaa siinä ollut.
Otin mukaani. Jostain se mulle tuli tarpeeseen.
Tästä tuli itsellekin mieleen, että joskus kauan sitten rahattomana kävelin tuulisena päivänä katua pitkin ja olin ajatellut että tarvitsisin edes vähän rahaa jostain kun tilipäivään oli vielä aikaa. Samalla jalkoihin lentää veikkauskuponki jossa on 2× 4 oikein tavallista lottoa. Sain 96 mk rahaa....ei paljon mutta sain jääkaappiin vähän syötävää 😊 pari vastaavaa muutakin juttua käynyt....uskon että minulla on oma suojelusenkeli ❤
Mä olen tuo röökiaskin löytäjä. Tuli mullekin mieleen sellainen, kun 90-luvun alussa jouduin ekaa kertaa työttömäksi. Olin hyvillä liksoilla mainostoimistossa enkä ollut liittynyt mihinkään liittoon, joten putosin suoraan päivärahoille asuntovelkaisena.
Jostain sain päähäni ostaa Ässä-arvan. En edes yleensä ostellut, koska ei ollut markkaakaan ylimääräistä. Raaputin ja sieltä löytyi 200 markan voitto! Juhlin sitä ostamalla jäätelön, jota oli tehnyt pitkän aikaa mieli. Auttoi tilanteessani pitkään!
Vierailija kirjoitti:
Olin tekemässä sijaisuutta yläasteella. Puuhastelin luokassa ennen tunnin alkua. Luokkaan pyyhälsi oppilas joka kysyi "öö siis ootsä se *Maijun* sisko?" Kysyin että kuka siis. "Siis *Maijun* sisko, kun sehän siirtyy tänne kouluun". Sain mumistua hämmennyksessäni että en ole ollut yläasteella vähään aikaan, eikä kummankaan sisareni nimi ole kyllä Maiju. Tyttö sanoi vain ai, ja lähti pois.
Ei tuossa ole mitään selittämätöntä, oppilas erehtyi henkilöstä.
Pari vuotta sitten sain tietää, että tuolloinen mieheni (nyk. ex) oli 4-vuotiaan lapsen isä. Olimme olleet yhdessä yli 20 vuotta, joten lapsi oli saanut alkunsa selkäni takana liittomme aikana. Olisin ihan kuriositeettina halunnut saada lapsen äidin nimen selville, mutta sain tietooni vain niin hajanaisia ja yleispäteviä yksityiskohtia, että arvoitukseksi jäi.
Tuota ennen olin vuosikausia hämmästellyt exäni kiireitä, mutta niille tuli sitten tuossa hötäkässä selitys, kun hänen kaksoiselämänsä paljastui :).
Mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni yksinäisyyden ja vihamielisyyden?
En ole ollut kenellekään paha. Olen aina ystävällinen. Nyt en enää halua olla kenenkään kaveri, koska mitään kavereita ei oikeasti ole, vaan hyväksikäyttäjoä ja siipeilijöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minuakin vaivaa teinivuosina sattunut tapaus. Nuoriso-ohjaaja, jonka kanssa olin paljon tekemisissä jäi eräässä tilanteessa juttelemaan isäni kanssa ehkä kahvikupillisen ajaksi. Isäni lähdettyä nuorisotyöntekijä tuli luokseni ja sanoi, että isä oli kertonut minusta aika hurjia juttuja. Olin ihmeissäni ja kysyin tietysti uteliaana, mitä isä oli kertonut. Siihen nuorisotyöntekijä vastasi ettei voi kertoa, koska ei voi pettää isäni luottamusta. Hän oli epätavallisen vakava ja lisäsi vielä "En ois kyllä sinusta uskonut".
Tämä vaivaa minua edelleen (yli kymmenen vuoden jälkeen). Isällä ja minulla on läheiset välit ja ihmettelen, mitä järkyttävää hän olisi minusta voinut kertoa ja varsinkin mitä hän olisi minulta salannut. Yksi mahdollinen ratkaisu olisi, että jokin tekemäni olisi järkyttänyt nuorisotyöntekijä, mutta olin kiltti tyttö, eikä tekemisissäni juuri ollut kauhisteltavaa. Sitä paitsi jos kyse olisi ollut omista teoistani, miksi asiaa ei olisi voinu kertoa minulle vaan se piti salata.
Oikeastaan asia vaivaa minua, koska olen kuvitellut salaliittoteorian, että minulle on lapsena sattuneessa kolarissa tullut jokin vakava aivovamma tms. josta minulle itselleni ei ole koskaan kerrottu. Olen jopa harkinnut vanhojen potilastietojeni pyytämistä sairaalalta. Yksinkertaisinta olisi varmaan kysyä isältä, mutta en oikein uskalla. Jos asia onkin jokin ihan vähäpätöinen, hän ei ehkä edes muista sitä, jos se taas on jotain pahempaa, keskustelu vain ahdistaisi minua enemmän.
Kukkakikka kirjoitti:
Minuakin vaivaa teinivuosina sattunut tapaus. Nuoriso-ohjaaja, jonka kanssa olin paljon tekemisissä jäi eräässä tilanteessa juttelemaan isäni kanssa ehkä kahvikupillisen ajaksi. Isäni lähdettyä nuorisotyöntekijä tuli luokseni ja sanoi, että isä oli kertonut minusta aika hurjia juttuja. Olin ihmeissäni ja kysyin tietysti uteliaana, mitä isä oli kertonut. Siihen nuorisotyöntekijä vastasi ettei voi kertoa, koska ei voi pettää isäni luottamusta. Hän oli epätavallisen vakava ja lisäsi vielä "En ois kyllä sinusta uskonut".
Tämä vaivaa minua edelleen (yli kymmenen vuoden jälkeen). Isällä ja minulla on läheiset välit ja ihmettelen, mitä järkyttävää hän olisi minusta voinut kertoa ja varsinkin mitä hän olisi minulta salannut. Yksi mahdollinen ratkaisu olisi, että jokin tekemäni olisi järkyttänyt nuorisotyöntekijä, mutta olin kiltti tyttö, eikä tekemisissäni juuri ollut kauhisteltavaa. Sitä paitsi jos kyse olisi ollut omista teoistani, miksi asiaa ei olisi voinu kertoa minulle vaan se piti salata.
Oikeastaan asia vaivaa minua, koska olen kuvitellut salaliittoteorian, että minulle on lapsena sattuneessa kolarissa tullut jokin vakava aivovamma tms. josta minulle itselleni ei ole koskaan kerrottu. Olen jopa harkinnut vanhojen potilastietojeni pyytämistä sairaalalta. Yksinkertaisinta olisi varmaan kysyä isältä, mutta en oikein uskalla. Jos asia onkin jokin ihan vähäpätöinen, hän ei ehkä edes muista sitä, jos se taas on jotain pahempaa, keskustelu vain ahdistaisi minua enemmän.
Sen lisäksi että kuulostaa oudolta ihan kokonaisuudessaan tuo juttu (ymmärrän täysin miksi on jäänyt vaivaamaan!), niin tuon nuorisotyöntekijän käytös kuulostaa kyllä myös hyvin erikoiselta. Siis vihjailla jotain tuollaista, mutta ei sitten kerro loppuun kuitenkaan? Ei voi pettää isäsi luottamusta, mutta silti voi kertoa että isäsi on kertonut sinusta "hurjia juttuja"? Ei kuulosta ihan asialliselta nuorisotyöntekijän toiminnaksi.
Jos olisin sinä, niin kysyisin taatusti isältä mistä oli kyse. Parempi sekin kuin miettiä asiaa loppuelämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
^^ Ai niin ja tuohon aivovammajuttuun vielä... Vaikka en usko että tuossa olisi sellaisesta kyse, niin kyllä se teoriassa on mahdollista. Ihan vasta alkukuussa luin naisesta, joka sai kuulla vasta melkein kolmekymppisenä että oli saanut nuorena kolarissa aivovamman, mutta hänelle ei ollut koskaan kerrottu sitä. Löytyi vielä linkkikin: http://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/201803302200836521_we.shtml
.
Vierailija kirjoitti:
Mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni yksinäisyyden ja vihamielisyyden?
En ole ollut kenellekään paha. Olen aina ystävällinen. Nyt en enää halua olla kenenkään kaveri, koska mitään kavereita ei oikeasti ole, vaan hyväksikäyttäjoä ja siipeilijöitä.
Olet voinut olla paha tarkoittamattasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kesällä 2001, kun olin 15-vuotias ja rippikoulussa ja olimme lähdössä bussilla takaisin päivän reissulta seurakunnan leirikeskuksesta, bussikuski kysyi minulta jotain tällaista, että olenko joku Sauli. En enää muista kunnolla, mutta ihmettelin kyllä, että sekoittiko hän minut todella johonkuhun Sauli-nimiseen vai oliko se vain jotain vitsailua. Tarkoitan vitsailulla sitä, että minulle tuli mieleen, että olen hänen mielestään Salattujen elämien Sauli Kivirannan näköinen. Tietysti ensimmäinen vaihtoehto tuntuu todennäköisemmältä, mutta hän ei muistaakseni kuitenkaan kertonut tarkemmin, ketä Saulia oikein tarkoittaa.
Minulle on pari kertaa käynyt niin, että olen ollut nukahtamassa tai heräämässä, kun kuulen pamauksen, kehossa tuntuu ikään kuin sähköisku ja tuntuu kuin paiskautuisi sänkyyn selkä edellä jostain korkealta. Kyse ei ole kuitenkaan unihalvauksestaloittamulla on niitäkin ja näiden jälkeen olen pystynyt heti liikkumaan. Raskaaksi tultuani olin yläkerrassa päikkäreillä, ja luulin unessa olevani alakerrassa työhuoneessa, kun äkkiä tuli taas tuo pamaus-sähköisku, ja näin ja tunsin, kun minut kiskottiin seinien läpi takaisin ruumiiseeni. Myöhemmin luin joltain hihhulisivustolta astraalimatkailusta, ja siinä kuvailtiin astraalimatkailun harjoittelemisen tuntuvan juuri tuolta "sähköiskuineen" päivineen. Nousi karvat pystyyn, koska kokemus oli niin elävän tuntuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Astraalimatkailija kirjoitti:
Minulle on pari kertaa käynyt niin, että olen ollut nukahtamassa tai heräämässä, kun kuulen pamauksen, kehossa tuntuu ikään kuin sähköisku ja tuntuu kuin paiskautuisi sänkyyn selkä edellä jostain korkealta. Kyse ei ole kuitenkaan unihalvauksestaloittamulla on niitäkin ja näiden jälkeen olen pystynyt heti liikkumaan. Raskaaksi tultuani olin yläkerrassa päikkäreillä, ja luulin unessa olevani alakerrassa työhuoneessa, kun äkkiä tuli taas tuo pamaus-sähköisku, ja näin ja tunsin, kun minut kiskottiin seinien läpi takaisin ruumiiseeni. Myöhemmin luin joltain hihhulisivustolta astraalimatkailusta, ja siinä kuvailtiin astraalimatkailun harjoittelemisen tuntuvan juuri tuolta "sähköiskuineen" päivineen. Nousi karvat pystyyn, koska kokemus oli niin elävän tuntuinen.
Tai sitten yksinkertaisesti tämä: https://fi.wikipedia.org/wiki/R%C3%A4j%C3%A4ht%C3%A4v%C3%A4n_p%C3%A4%C3… oon itse kokenut samankaltaisia "räjähdyksiä" nukahtamisvaiheessa.
Mistä kolmas laukaus tuli. Kuka oli mies kummulla ja mitä nainen teki sateenvarjolla keskellä aurinkoista päivää Dallasissa?
Sinkkumies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kukkakikka kirjoitti:
Minuakin vaivaa teinivuosina sattunut tapaus. Nuoriso-ohjaaja, jonka kanssa olin paljon tekemisissä jäi eräässä tilanteessa juttelemaan isäni kanssa ehkä kahvikupillisen ajaksi. Isäni lähdettyä nuorisotyöntekijä tuli luokseni ja sanoi, että isä oli kertonut minusta aika hurjia juttuja. Olin ihmeissäni ja kysyin tietysti uteliaana, mitä isä oli kertonut. Siihen nuorisotyöntekijä vastasi ettei voi kertoa, koska ei voi pettää isäni luottamusta. Hän oli epätavallisen vakava ja lisäsi vielä "En ois kyllä sinusta uskonut".
Tämä vaivaa minua edelleen (yli kymmenen vuoden jälkeen). Isällä ja minulla on läheiset välit ja ihmettelen, mitä järkyttävää hän olisi minusta voinut kertoa ja varsinkin mitä hän olisi minulta salannut. Yksi mahdollinen ratkaisu olisi, että jokin tekemäni olisi järkyttänyt nuorisotyöntekijä, mutta olin kiltti tyttö, eikä tekemisissäni juuri ollut kauhisteltavaa. Sitä paitsi jos kyse olisi ollut omista teoistani, miksi asiaa ei olisi voinu kertoa minulle vaan se piti salata.
Oikeastaan asia vaivaa minua, koska olen kuvitellut salaliittoteorian, että minulle on lapsena sattuneessa kolarissa tullut jokin vakava aivovamma tms. josta minulle itselleni ei ole koskaan kerrottu. Olen jopa harkinnut vanhojen potilastietojeni pyytämistä sairaalalta. Yksinkertaisinta olisi varmaan kysyä isältä, mutta en oikein uskalla. Jos asia onkin jokin ihan vähäpätöinen, hän ei ehkä edes muista sitä, jos se taas on jotain pahempaa, keskustelu vain ahdistaisi minua enemmän.
Yksi ja ehkä todennäköisin vaihtoehto on se että isäsi ei kertonut mitään hurjaa, vaan nuorisotyöntekijä keksi koko jutun. Se on vallankäyttöä, "tiedän jotain sinusta mitä et itse tiedä". Minulla on ollut vastaava juttu parisuhteessa jossa ex-vaimoni yritti saada minusta henkisen yliotteen sillä että äitini oli kertonut hänelle jotain lapsuudestani mitä minä en tiedä. Kuvioon kuuluu juuri tuo että kertoo että tietää mutta ei muka voi kertoa mitä ettei "petä luottamusta". Jos olisi hyvin aikein liikkeellä ei puhuisi mitään.
Mistä ilmaisu "iltapulu" tulee?
Vierailija kirjoitti:
Mua on jäänyt vaivaamaan koko loppuelämäkseni sellainen juttu, että 17-vuotiaana tutustuin kaverin (herra A) kautta tosi kivaan tyyppiin (herra B) ja kävi ilmi että asuttiin aika lähekkäin. Tavattiin B:n kanssa, ja myös yhdessä kolmisin A:n ja B:n kanssa sen kesän aikana useita kertoja, kävin heillä ja hän meillä ja koska tykättiin samanlaisesta musiikista, käytiin myös muutamalla keikalla.
Missään vaiheessa millään lailla ei tullut puheeksi tai esille että kumpikaan oli kiinnostunut toisesta yhtään enempää kuin kaveripohjalta (minä olen nais- ja hän miespuolinen). Oltiin sinkkuja molemmat. Sitten syksyllä kun koulut taas alkoivat, ihastuin yhteen meidän koulussa opiskelevaan poikaan ja tunne oli molemminpuolinen, alettiin seurustella. Tässä vaiheessa tää meidät esitellyt herra A näki meidät kaupungilla ja oli yhtäkkiä ihan jäätävä mua kohtaan. Illalla sitten soitti mulle todella vihaisen puhelun. Mitä hel...ttiä mä meinasin että tälleen alan vaan yhtäkkiä seurustella jonkun muun kanssa, että eikös me oltu herra B:n kanssa oltu koko kesä yhdessä "silleen" ja nyt mä vaan jätän sen lapasena kalliolle.
Olin aivan järkyttynyt, koska mitään tähän vihjaavaa ei koskaan ollut puhuttu eikä tapahtunut. Olin jopa ajatellut viikonloppuna soittaa B:lle ja kutsua kylään, ja esitellä uuden poikakaverini hänelle, ajattelin että tultais varmasti kaikki hyvin juttuun. No, B ei ikinä koskaan milloinkaan vastannut enää yhteenkään mun puheluuni enkä tavannut häntä enää koskaan, en sattumaltakaan missään. Silloin ei ollut meillä kännyköitä (ah, 90-luku) joten mitään whatsappeja, tekstareita tai fb-viestejä ei ollut vaan jos ei lankanumeroon vastattu niin sitten ei vastattu.
Sitten nyt nelikymppisenä näin hänet kaupassa vastapäisellä kassalla!!! Olin jo iloisesti tervehtimässä, mutta sain siis niiiin tapaavan katseen osakseni että oksat pois.
Tämä on jäänyt vaivaamaan, todella. Ehkä mua pidetään siinä kaveriporukassa (A, B ja heidän kaverit) aivan hirveenä bitchinä joka ottaa ja jättää ja leikittelee nuorten miesten tunteilla. Mulle on jäänyt ahdistus asiasta enkä varmaan pääse siitä ikinä eroon.
Luultavasti tää herra B oli vaan omassa päässään kuvitellut koko romanssin. Oikeesti pakko sanoa, että jos ei koskaan sano ääneen mitä ajattelee niin ei sitä nainen oikein voi tietää. Ei ikinä edes ottanut kädestä, ei halannut, ei mitään. Siitäpä sitten päättelemään "seurustelua".
Minulla on käynyt vähän vastaavaa. Harrastukseni kautta löysin kaverin, jonka kanssa hengailin lukioikäisenä usein koulun jälkeen. Suhtauduimme intohimoisesti harrastukseemme, josta juttelimme paljon, mutta toki muutakin. Meni kolme-neljä kuukautta ja ihastuin yhteen jätkään. Oli virhe kertoa tästä "kaverilleni", koska hän veti siitä järkyttävät kilarit. Hän haukkui minut tekstarissa huoraksi ja käski palauttaa lainassa olleet harrastustavarat postilaatikkoon. En enää ikinä nähnyt häntä sillä muutin lukion jälkeen isompaan kaupunkiin, enkä juurikaan käy enää lukiokunnassani. En ollut yhtään arvannut, että "kaverini" olisi ajatellut meistä muuta kuin kaveruutta. Emme olleet pitäneet edes kädestä... Minua tämä ei ole jäänyt vaivaamaan yhtä paljon kuin sinua, mutta joskus käy mielessä, että olisi ollut mukava selittää, että en oikeasti tiennyt hänen tunteistaan, että en tehnyt noin tarkoituksella....
Vierailija kirjoitti:
Mua on jäänyt vaivaamaan koko loppuelämäkseni sellainen juttu, että 17-vuotiaana tutustuin kaverin (herra A) kautta tosi kivaan tyyppiin (herra B) ja kävi ilmi että asuttiin aika lähekkäin. Tavattiin B:n kanssa, ja myös yhdessä kolmisin A:n ja B:n kanssa sen kesän aikana useita kertoja, kävin heillä ja hän meillä ja koska tykättiin samanlaisesta musiikista, käytiin myös muutamalla keikalla.
Missään vaiheessa millään lailla ei tullut puheeksi tai esille että kumpikaan oli kiinnostunut toisesta yhtään enempää kuin kaveripohjalta (minä olen nais- ja hän miespuolinen). Oltiin sinkkuja molemmat. Sitten syksyllä kun koulut taas alkoivat, ihastuin yhteen meidän koulussa opiskelevaan poikaan ja tunne oli molemminpuolinen, alettiin seurustella. Tässä vaiheessa tää meidät esitellyt herra A näki meidät kaupungilla ja oli yhtäkkiä ihan jäätävä mua kohtaan. Illalla sitten soitti mulle todella vihaisen puhelun. Mitä hel...ttiä mä meinasin että tälleen alan vaan yhtäkkiä seurustella jonkun muun kanssa, että eikös me oltu herra B:n kanssa oltu koko kesä yhdessä "silleen" ja nyt mä vaan jätän sen lapasena kalliolle.
Olin aivan järkyttynyt, koska mitään tähän vihjaavaa ei koskaan ollut puhuttu eikä tapahtunut. Olin jopa ajatellut viikonloppuna soittaa B:lle ja kutsua kylään, ja esitellä uuden poikakaverini hänelle, ajattelin että tultais varmasti kaikki hyvin juttuun. No, B ei ikinä koskaan milloinkaan vastannut enää yhteenkään mun puheluuni enkä tavannut häntä enää koskaan, en sattumaltakaan missään. Silloin ei ollut meillä kännyköitä (ah, 90-luku) joten mitään whatsappeja, tekstareita tai fb-viestejä ei ollut vaan jos ei lankanumeroon vastattu niin sitten ei vastattu.
Sitten nyt nelikymppisenä näin hänet kaupassa vastapäisellä kassalla!!! Olin jo iloisesti tervehtimässä, mutta sain siis niiiin tapaavan katseen osakseni että oksat pois.
Tämä on jäänyt vaivaamaan, todella. Ehkä mua pidetään siinä kaveriporukassa (A, B ja heidän kaverit) aivan hirveenä bitchinä joka ottaa ja jättää ja leikittelee nuorten miesten tunteilla. Mulle on jäänyt ahdistus asiasta enkä varmaan pääse siitä ikinä eroon.
Luultavasti tää herra B oli vaan omassa päässään kuvitellut koko romanssin. Oikeesti pakko sanoa, että jos ei koskaan sano ääneen mitä ajattelee niin ei sitä nainen oikein voi tietää. Ei ikinä edes ottanut kädestä, ei halannut, ei mitään. Siitäpä sitten päättelemään "seurustelua".
Joskus sitä seurustelee ihan tietämättään :D Minäkin kuulin seurustelleeni jo kauan työkaverini kanssa - ensin tämä työkaveri "harmitteli" minulle, että meistä puhutaan vähän siihen malliin, ja myöhemmin kuulin muutamalta muulta työkaverilta, että juuri tämä "kanssani seurustellut" oli näitä juttuja innokkaimmin levitellyt. Asia tuli ilmi, kun aloin seurustella ihan toisen miehen kanssa, ja minulta tultiin kysymään, että kuinka meillä nyt näin on välit poikki menneet :D
Vierailija kirjoitti:
Kukkakikka kirjoitti:
Minuakin vaivaa teinivuosina sattunut tapaus. Nuoriso-ohjaaja, jonka kanssa olin paljon tekemisissä jäi eräässä tilanteessa juttelemaan isäni kanssa ehkä kahvikupillisen ajaksi. Isäni lähdettyä nuorisotyöntekijä tuli luokseni ja sanoi, että isä oli kertonut minusta aika hurjia juttuja. Olin ihmeissäni ja kysyin tietysti uteliaana, mitä isä oli kertonut. Siihen nuorisotyöntekijä vastasi ettei voi kertoa, koska ei voi pettää isäni luottamusta. Hän oli epätavallisen vakava ja lisäsi vielä "En ois kyllä sinusta uskonut".
Tämä vaivaa minua edelleen (yli kymmenen vuoden jälkeen). Isällä ja minulla on läheiset välit ja ihmettelen, mitä järkyttävää hän olisi minusta voinut kertoa ja varsinkin mitä hän olisi minulta salannut. Yksi mahdollinen ratkaisu olisi, että jokin tekemäni olisi järkyttänyt nuorisotyöntekijä, mutta olin kiltti tyttö, eikä tekemisissäni juuri ollut kauhisteltavaa. Sitä paitsi jos kyse olisi ollut omista teoistani, miksi asiaa ei olisi voinu kertoa minulle vaan se piti salata.
Oikeastaan asia vaivaa minua, koska olen kuvitellut salaliittoteorian, että minulle on lapsena sattuneessa kolarissa tullut jokin vakava aivovamma tms. josta minulle itselleni ei ole koskaan kerrottu. Olen jopa harkinnut vanhojen potilastietojeni pyytämistä sairaalalta. Yksinkertaisinta olisi varmaan kysyä isältä, mutta en oikein uskalla. Jos asia onkin jokin ihan vähäpätöinen, hän ei ehkä edes muista sitä, jos se taas on jotain pahempaa, keskustelu vain ahdistaisi minua enemmän.
Yksi ja ehkä todennäköisin vaihtoehto on se että isäsi ei kertonut mitään hurjaa, vaan nuorisotyöntekijä keksi koko jutun. Se on vallankäyttöä, "tiedän jotain sinusta mitä et itse tiedä". Minulla on ollut vastaava juttu parisuhteessa jossa ex-vaimoni yritti saada minusta henkisen yliotteen sillä että äitini oli kertonut hänelle jotain lapsuudestani mitä minä en tiedä. Kuvioon kuuluu juuri tuo että kertoo että tietää mutta ei muka voi kertoa mitä ettei "petä luottamusta". Jos olisi hyvin aikein liikkeellä ei puhuisi mitään.
Tämä on tuttu taktiikka, jota on minuunkin käytetty. Jopa aikuisena. Ärsyttävää, lapsellista ja vaivaannuttavaa - kun ei oikeasti voi kuitenkaan tietää, onko joku sanonut jotain. Pari kertaa olen suoraan kysynyt "lähteeltä", että mitä hän on minusta oikein puhunut. Yleensä vastaus on ollut hölmistynyt "en mitään" tai sitten ovat sanoneet jotain harmitonta tyyliin "Liisa kävi viime viikolla Turussa".
Kesinä 1997-1999 esitettiin MTV3-kanavalla Onnenruudut-nimistä tietokilpailua. Minua ihmetyttää, että miksi kesällä 1997 ensimmäisissä jaksoissa kilpailijalla oli vain 45 sekuntia aikaa ratkaista viimeinen kysymys, jossa piti löytää kuusi oikeaa vastausta 12:sta vaihtoehdosta, kun myöhemmin aikaa oli 60 sekuntia ja kahtena seuraavana kesänäkin se oli joka jaksossa 60 sekuntia. Serkkunikin sanoi, että tuohan on epäreilua, että toisilla oli vähemmän aikaa ratkaista tehtävä kuin toisilla. Sitten taas kesällä 1998 joissakin jaksoissa oli loppukysymyksessä niin, että kilpailijan piti kiertää ensin keltainen kilpailijapöytä ennen hyppäämistään yhteen lattiassa olevista punaisista, keltaisista ja vihreistä ruuduista, jolloin ruutuseinä näytti, montako vastausta oli oikein. Useimmissa jaksoissa kuitenkaan ei tarvinnut tehdä tuota pöydän kiertämistä. Onhan tuokin epäreilua, että toisten piti kiertää ensin pöytä ja toisten ei. Minkä takia tällaisia sääntömuutoksia tehdään kesken ohjelman esityskauden? Eikö olisi reilua, että kullakin kaudella säännöt olisivat aina samat?
80 -luvulla.