Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olimme mummolassa elokuisena iltana 90-luvun puolessa välissä,  10v pikkuveli katsoi muumeja ja meinasi hypätä sohvan taakse kun mörkö tuli johon nauroin, että et kai sä hölmö enää pelkää piirroshahmoa! Mummo ja äiti, iltauniset, menivät sitten nukkumaan, isä ja pappa joivat kahvia keittiössä ja pikkuveli  notkui mukana. Olikohan kello noin  kymmenen ja maalla kun oltiin, säkkipimeää.

Allekirjoittanut , joka oli tuolloin 13v päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja livahtaa tupakalle,  ulkona  näkyi hyvin koska kuu paistoi ja päätin kävellä kauemmas ettei minua nähtäisi ikkunoista.

Olin suoralla tien pätkällä , josta nousee loiva ylämäki mummolan pihaan ja kävelin ees taas tupakka kädessä, kun aloin kuulla metsästä liikettä.  Koska kuu loisti, näin selvästi jonkin liikkuvan nopeasti  puiden välissä ja erotin ensin vain tumman ja ison möhkäleen, mutta sitten se pysähtyi ja näin  vaaleina kiiluvat silmät. Jumalauta! Liikunnanope olisi ollut ylpeä siitä nopeudesta jolla pingoin mökille ja läähätin isälle, että metsässä on karhu . Pappa otti pyssyn ja lähtivät isän kanssa katsomaan, ei mitään.

Tuon jälkeen minun oli pakko poistua huoneesta, kun veli katsoi muumeja ja mörkö ilmestyi, niin paljon se näkemäni möhkö oli mörköä muistuttanut...

Eri puolella suomea, jo ajalta ennen televisiota, on tehty havaintoja  harmaasta/ tummasta  olennosta joka liikkuu metsissä ja saattaa ruveta ajamaan takaa.  Suomen metsissä elää  jotain, josta ei ole suurelle yleisölle  kerrottu..

Etenkin siellä, missä on jo elokuussa säkkipimeää...

Vierailija kirjoitti:

Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.

Ensimmäinen muistoni on alle puolitoistavuotiaana: äitini oli raskaana ja hänellä oli tietty esiliina yllään. Oli keittiö ja vanhmpani riitelivät. Isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan. Asuimme silloin Ruotsissa ja muistan keittiön muodon, auringonpaisteen ja ilmassa leijuvan pölyn.

Reilun vuoden ikäisenä olin menossa saunaan vanhempieni ja veljeni kanssa. Isän kummisetä kertoi että se on nyt kuuma. Tämä vanha mies kuoli parin kuukauden päästä, ja muistan silti hänet jotenkin. Samoin naapurin mummon jonka luokse karkailin seuraavana kesänä.

Sen kesän kun olin 2,5 - vuotias muistan oikein hyvin, koska oli poikkeuksellisen kylmää ja siskoni syntyi. Mieleen on jäänyt erityisesti eräs kauppaan lähtö. Saman vuoden keväällä leikittiin veljeni kanssa nalleleikki, josta on valokuvakin, mutta mielessä on muutakin kuin se kuvan tilanne.

Nämä vain sen ja sen ikäinen pystyy muistamaan-höpinät ovat puppua. Koska puhuin jo varhain, myös muistini kehittyi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olimme mummolassa elokuisena iltana 90-luvun puolessa välissä,  10v pikkuveli katsoi muumeja ja meinasi hypätä sohvan taakse kun mörkö tuli johon nauroin, että et kai sä hölmö enää pelkää piirroshahmoa! Mummo ja äiti, iltauniset, menivät sitten nukkumaan, isä ja pappa joivat kahvia keittiössä ja pikkuveli  notkui mukana. Olikohan kello noin  kymmenen ja maalla kun oltiin, säkkipimeää.

Allekirjoittanut , joka oli tuolloin 13v päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja livahtaa tupakalle,  ulkona  näkyi hyvin koska kuu paistoi ja päätin kävellä kauemmas ettei minua nähtäisi ikkunoista.

Olin suoralla tien pätkällä , josta nousee loiva ylämäki mummolan pihaan ja kävelin ees taas tupakka kädessä, kun aloin kuulla metsästä liikettä.  Koska kuu loisti, näin selvästi jonkin liikkuvan nopeasti  puiden välissä ja erotin ensin vain tumman ja ison möhkäleen, mutta sitten se pysähtyi ja näin  vaaleina kiiluvat silmät. Jumalauta! Liikunnanope olisi ollut ylpeä siitä nopeudesta jolla pingoin mökille ja läähätin isälle, että metsässä on karhu . Pappa otti pyssyn ja lähtivät isän kanssa katsomaan, ei mitään.

Tuon jälkeen minun oli pakko poistua huoneesta, kun veli katsoi muumeja ja mörkö ilmestyi, niin paljon se näkemäni möhkö oli mörköä muistuttanut...

Eri puolella suomea, jo ajalta ennen televisiota, on tehty havaintoja  harmaasta/ tummasta  olennosta joka liikkuu metsissä ja saattaa ruveta ajamaan takaa.  Suomen metsissä elää  jotain, josta ei ole suurelle yleisölle  kerrottu..

Etenkin siellä, missä on jo elokuussa säkkipimeää...

Oletko ikinä ollut valottomalla maaseudulla elokuun pimeänä iltana? Voi sanoa, ettei ilman taskulamppua lähdetä mihinkään !

Tuosta karhu/mörkö-tarinasta tulee mieleen juttu, joka tapahtui isälleni.

Asuimme tuolloin omakotitalossa lähellä pääkaupunkia, lähellä oli metsää, jossa toisinaan kulki hirviä, mutta esim. karhuja ja susia siellä päin ei juuri nähty.

Isä oli lähtenyt hakemaan aamulehteä postilaatikolta. Oli se aika vuodesta, että aamuisin oli melkein pimeää. Postilaatikolle vievän tien vieressä puiden siimeksessä oli kuulemma häämöttänyt jokin iso musta möykky, joka kuorsasi kovalla äänellä. Isän mielestä hahmo ei vaikuttanut ihmiseltä. Isä oli säikähtänyt ja oli mennyt kovaa sen ohi mennen tullen.

Edelleen mietin mitä sen toisen naisen päässä liikkui, kun päätti tehdä lapsia aviomieheni kanssa. Tietäen siis, että mies on naimisissa ja meillä kotona pienet lapset. Ja etenkin kun hän ei minuun ottanut itse koskaan yhteyttä vaan äitiini, jottei asia vain jäisi pimentoon suvultani.

Luonnollisesti erosin miehestäni ja olen nyt yksinhuoltaja. Mutta eipä mies tämän toisenkaan naisen luokse muuttanut vaan pitää kaikki muksuja isiviikonlopuin kotonaan.

Lisäksi mua vaivaa, kun en tiedä miltä tää nainen näyttää. Tiedän miltä hänen lapset (mun muksujen sisarukset) näyttävät, mutta en tiedä naisen ulkonäköä. Haluaisin tietää onko mua lyhyempi, laihempi, pitkätukkaisempi? Haluaisin tavata naamatusten ja kysyä häneltä että miksi näin kävi, miksi hän päätti lähteä tähän vuosien suhteeseen ja tehdä lapsia naimisissa olevan miehen kanssa. Vaikka mies ois kuinka paljon vonkunut, miksei voinut "tehdä niinkuin kunnon nainen olisi tehnyt".

Tää vaivaa tosi paljon. On vaivannut kohta kymmenen vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisen vuotta sitten olin valmistumassa ja saamassa opintoihin liittyvät pitkät harjoittelut päätökseen. Loppuvaihe oli äärettömän raskasta, sekä taloudellisesti, että henkisesti, koska minulta edellytettiin varsin kovaa työtahtia. Siinä viimeisten kuukausien aikana alkoi tapahtua outoja: kaikki näissä töissä käyttämäni housut, paidat, alusvaatteet, vyö, kengät, jopa reppu hajosivat. Monet aivan yhtäkkiä, esim. repusta vain irtosi sanka kun nostin sitä, ja housut repesivät haaroista kun vedin niitä päälle. Nämä oli ostettu eri aikoihin. Ajattelin, että onpas hassua.

Valmistumisen jälkeen kuitenkin sairastuin outoihin, pahoihin oireisiin. Käytin kaikki säästöni juostessani eri lääkäreillä, mutta apua ei löytynyt. Lopulta kävi ilmi, että puolisoni oli tartuttanut minuun tarttuvan taudin. Häntä ei vain ollut kiinnostanut pätkääkään se, että tauti, joka hänellä oli lähes oireeton, oli minulle rankka. Kesti aika kauan, ennen kuin lääkitys alkoi tehoamaan oireisiini.

Päätimme kuitenkin jatkaa yhdessä. Nyt olen ollut parisen kuukautta oireettomana. Mutta: noin 2 viikkoa sitten tavarani alkoivat hajoilla, jopa samana päivänä sattui useampi tällainen tapaus.

Suvussani on jonkun verran näkijän kykyjä, sekä isän, että äidin puolella, ja olen itsekin päässyt todistamaan joitain outoja juttuja. Nyt mietin, onko tämä hajoamisepisodi joku varoitus, ja jos niin mikä. Ei kovin hyvät fiilikset tällä hetkellä.

Oliko se kenties sukupuolitauti jonka sait puolisoltasi josta hän oli tietoinen? Se on asia, josta voit tehdä rikosilmoituksen. 

Toisekseen nuo tavaroittesi hajoamiset - onko mahdollista, että puolisosi on tuhonnut niitä mutta saa ne näyttämään vahingoilta? Ei ole kenelläkään noin huonoa tuuria, että hajoaa kaikki kerralla tai pienen ajan sisään. sinuna miettisin vielä tuota puolisovalintaa uudemman kerran. 

Kiitos vastauksesta. Kyseessä ei ollut "varsinainen" sukupuolitauti, vaikka kyllä siinäkin yhteydessä tarttuva. En voi paljastaa tässä enempää yksityiskohtia.

Tutkin kyllä tavaroita, mutta en nähnyt merkkejä ratkomisista tms

Jättäisin mieheni heti, jos saisin työpaikan, nyt en voi koska en saisi asumistukea. Syksyllä olin jo saamassa paikan, mutta mies sabotoi haastattelun ja myöhästyin, mikä tietysti pilasi koko homman alkuunsa.

Monena iltana nukkumaan mennessä mietin, että jos en aamulla herää niin eipä ole iso menetys. Olen aivan lopussa.

Kyllä sä jotain keksit, asiat hoituu lopulta helposti kun vain aloittaa. Varaa aika sosiaalitoimistosta, hakeudu ammattikorvan ääreen tai vuokraa halvin mahdollinen yksiö. Oma tekosyyni oli, ettei yksin voi viikata lakanoita-ja ex-mies sairasti psykooseja.

Ei onnistu, laskelmat on tehty ja edes pienillä paikkakunnilla en selviä pelkällä työmarkkinatuella. Tuon asumistuen muuten selvitin uudestaan, olin saanut väärää tietoa ja sitä saisin kunhan olisin asumuserossa. Mutta millä maksaisin takuuvuokran ja välttämättömät hankinnat kun elämiseen jäisi max noin 350 e kk? En saisi edes patjaa mukaani täältä. Ei vain onnistu ilman työpaikkaa.

En ole mitenkään avuton sinänsä. Mutta sossut ja muu harkinnanvarainen apu keskittyy lapsiperheille. Eikä mulla ole ketään, ei ystäviä ja vanhemmat vastustavat eroaikeitani. Ilman rahaa ei vain onnistu.

Pyydä sossusta rahaa takuuvuokraan. Ei heillä pitäisi olla syytä olla tukemattakaan.Välttämättömyydet voi ostaa osamaksulla, hakea seurakunnan avustuksista tai kierrätyksestä.

Saatko pankista lainaa, jos ei muualta irtoa? Ei siihen vakityötä tarvita. Hyvin hoidetut raha-asiat eli luottotiedot riittää.

Eikö jostain saa muuttoavustustakin, Kelasta? Oletko hakenut töitä jostain ihan muualta?

Suhteesi ja erosi eivät kuulu sukulaisille. He voivat vapaasti kokeilla elämistä miehesi kanssa, jos on faktat hukassa.

Kaikki nuo on selvitetty, ei onnistu. En saa sossusta mitään, koska omistan puolet asunnostamme. Saisin ns. sosiaalista luottoa, jolloin mies venyttäisi myyntiä niin kauan, että jäisin pahimmassa tapauksessa velkaa sossulle. Hän kyllä myy vaikka alihintaan, jos vain sillä saa minua kyykytettyä.

Muuttoavustusta saisin, jos saisin niitä töitä... Mutta sittenhän en tarvitsisi sitä edes, uskaltaisin ottaakin pienen lainan.

Vainon uhri ov. kirjoitti:

Minua vaivaa se, että kaikki tuntemani ihmiset vihaavat minua ja vainoavat minua. En ymmärrä miksi mutta minua koko ajan moititaan, haukutaan ja uhkaillaan esim. kodittomaksi jäämisellä, kuolemalla, myrkyttämisellä, erilaisilla sairauksilla, Helvettiin joutumisella ja että minulle tehdään kaikenlaisia kamalia asioita. Olen henkisesti aivan lopussa kun kaikki vihaavat minua ja haluavat tapattaa minut. En jaksa enää taistella yksin kaikkia vastaan, jotka yrittävät tuhota minut ja sieluni!

Onko lääkkeet otettu?

Vierailija kirjoitti:

Tuosta karhu/mörkö-tarinasta tulee mieleen juttu, joka tapahtui isälleni.

Asuimme tuolloin omakotitalossa lähellä pääkaupunkia, lähellä oli metsää, jossa toisinaan kulki hirviä, mutta esim. karhuja ja susia siellä päin ei juuri nähty.

Isä oli lähtenyt hakemaan aamulehteä postilaatikolta. Oli se aika vuodesta, että aamuisin oli melkein pimeää. Postilaatikolle vievän tien vieressä puiden siimeksessä oli kuulemma häämöttänyt jokin iso musta möykky, joka kuorsasi kovalla äänellä. Isän mielestä hahmo ei vaikuttanut ihmiseltä. Isä oli säikähtänyt ja oli mennyt kovaa sen ohi mennen tullen.[/quote

Juha Mieto nukahtanut hiihtolenkillä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olimme mummolassa elokuisena iltana 90-luvun puolessa välissä,  10v pikkuveli katsoi muumeja ja meinasi hypätä sohvan taakse kun mörkö tuli johon nauroin, että et kai sä hölmö enää pelkää piirroshahmoa! Mummo ja äiti, iltauniset, menivät sitten nukkumaan, isä ja pappa joivat kahvia keittiössä ja pikkuveli  notkui mukana. Olikohan kello noin  kymmenen ja maalla kun oltiin, säkkipimeää.

Allekirjoittanut , joka oli tuolloin 13v päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja livahtaa tupakalle,  ulkona  näkyi hyvin koska kuu paistoi ja päätin kävellä kauemmas ettei minua nähtäisi ikkunoista.

Olin suoralla tien pätkällä , josta nousee loiva ylämäki mummolan pihaan ja kävelin ees taas tupakka kädessä, kun aloin kuulla metsästä liikettä.  Koska kuu loisti, näin selvästi jonkin liikkuvan nopeasti  puiden välissä ja erotin ensin vain tumman ja ison möhkäleen, mutta sitten se pysähtyi ja näin  vaaleina kiiluvat silmät. Jumalauta! Liikunnanope olisi ollut ylpeä siitä nopeudesta jolla pingoin mökille ja läähätin isälle, että metsässä on karhu . Pappa otti pyssyn ja lähtivät isän kanssa katsomaan, ei mitään.

Tuon jälkeen minun oli pakko poistua huoneesta, kun veli katsoi muumeja ja mörkö ilmestyi, niin paljon se näkemäni möhkö oli mörköä muistuttanut...

Eri puolella suomea, jo ajalta ennen televisiota, on tehty havaintoja  harmaasta/ tummasta  olennosta joka liikkuu metsissä ja saattaa ruveta ajamaan takaa.  Suomen metsissä elää  jotain, josta ei ole suurelle yleisölle  kerrottu..

Etenkin siellä, missä on jo elokuussa säkkipimeää...

Oletko ikinä ollut valottomalla maaseudulla elokuun pimeänä iltana? Voi sanoa, ettei ilman taskulamppua lähdetä mihinkään !

Olen kotoisin maalta ja tiedän paljon pimeydestä ja valon puutteesta. Ehkä meillä oli liikaa peltoaukeaa ja oltiin muutenkin valoisassa lounaassa. Ei tule mieleen että elokuussa olisi ollut erityisen pimeää. Tosin jo mumon luona, Hämeen rajoilla oli vähemmän valoisaa.

Minullakin on tuollainen "Muumimörkö" kokemus! 90-luvulla palasin syyspimeällä poikakaverin luota kotiin pururataa pitkin, vastaan ei tullut ketään ehkä siksi että pururadan valojen sammuminen oli lähellä ( klo 22).

Vasemmalla siinteli järvi puiden takaa ja yhdestä kohtaa lähti kapea polku rantaan jossa muutama vene, oikealla taas  oli ylöspäin nouseva rinne ja kaukana sen päällä ok-taloja.  Kävelin tupakkaa poltellen, kun äkkiä järven puolelta alkoi ryske joka sai minut miettimään, oliko jonkun iso koira päässyt karkuteille?  Vai hirvi uinut rantaan, kuten joskus mummolassa lapsena?

Sitten näin, miten  rantaan johtavan polun yli  kulki ikäänkuin lipuen  suuri,  tumma hahmo joka ei  takuulla ollut ihminen sen enempää kuin hirvi tai koirakaan ! Seisoin hetken suun auki, ja samassa  ne hemmetin valot sammuivat. Ryntäsin juoksuun,  mikä oli melkoinen saavutus upottavassa maastossa jaloissa tiukat farkut sekä  kymmenen sentin tolppakorot, mutta perässäni oli jokin enkä halunnut ottaa selvää aikoiko se pummia röökin vai  purra pääni irti.   Kun näkyviin ilmestyivät valaistu parkkipaikka ja rivitalot, otus luovutti .  

Mikkeli, kevätalvi 2001. Viimeinen kevät Mikkelissä, edessä oli muuto työn perässä toiseen kaupunkiin.

Mikkeliläiset tietävätkin saksalan rantatien. Muille voin   kertoa, että kyseessä on saimaata myötäävä kävelylenkki hiekkatiellä , venelaituri , penkkejä joilla istuskella,  kellonajasta/säästä riippuen  koiranulkoiluttajia, lenkkeilijöitä ja  vanhempia vaunulenkillä.  Mitenkään syrjäinen tai pelottava kys. kävelyreitti ei siis ole !

Oli maaliskuinen ilta, hämärä laskeutumassa ja lähdin viemään perhoskoiraani  iltalenkille, rantareitti oli normaali reittimme.  Äkkiä  Nella alkoi murista mikä ihmetytti, se kun ei säikkynyt varjoja eikä murissut esim. oraville, ison koiran rohkeus ja ego pienen koiran ruumissa. Mutta nyt se pysähtyi ja murisi.

Äkkiä näin  miten edessämme konttasi varjomainen hahmo, ihmisen muotoinen mutta täysin musta, se tuli puiden välistä ja katosi kaislojen sekaan. Otin murisevan Nellan syliini ja huhuilin  hahmon suuntaan,  sillä mietin  oliko  se joku juoppo tai sairaskohtauksen saanut vaikka olikin kummallista etten ollut nähnyt kasvoja taikka vaatteita, vain varjon vaikkakin kiinteän ja ihmisen mallisen !

Nella murisi ja sitten pissasi päälleni , oli peloissaan.  Niin olin kyllä minäkin !. Mikä v""u se oli?

Mielenkiintoista, että niin moni on nähnyt näitä varjomaisia olentoja joko "mörköinä" tai "klonkkuina".

Mitähän ne ovat? Väsyneiden  silmien temppuilua, demoneita, alineita? 

Asumme rivitalossa,  tien toisella puolella on veneranta sekä epävirallinen uimaranta. Eräänä kesäyönä en saanut unta, mies oli reissussa ja poika mummolassa ,joten vaeltelin siinä tehden kaikenlaista, kunnes menin juomaan mehua takapihalle. Oli ihan hiljaista, kello ehkä 2.00.  Äkkiä rannalta alkoi kuulua naisen kirkumista ja mieleen tuli, että  nyt jotakuta tapetaan tai raiskataan  , outoa kuitenkin oli etten nähnyt MITÄÄN vaikka minulla oli suora näköyhteys (noin 10 metriä pihaltamme rantaan, ei puita välissä) ,  kuu paistoi, ja huudon voimakkuudesta päätellen  kirkuja  oli   lähellä.  

Näpytin hätänumeron valmiiksi ja kävelin tien yli huutaen, että kuka siellä ja poliisit on soitettu, vastausta ei kuulunut vain huuto joka sitten loppui kuin seinään.  Kävelin veneiden luo, ei ketään missään, ei   vaatteita  eikä  kenkiä ( jos joku olisi mennyt humalapäissään uimaan) eikä verijälkiä (jos jotain vökivaltaista olisi sattunut),  vain rauhassa liplattava vesi, johon kuu heijastui.  Soitin kuitenkin hätänumeroon, poliisi tuli ja ambulanssi.  Nothing.

Aamulla juttelin seinänaapurini kanssa, ei ollut kuullut mitään. On erikoista, että ihminen joka valitti mieheni yskän pitävän häntä hereillä, ei ollut kuullut jonkun kirkuvan kurkku suorana käytännössä takapihallamme!

Vainon uhri ov. kirjoitti:

Minua vaivaa se, että kaikki tuntemani ihmiset vihaavat minua ja vainoavat minua. En ymmärrä miksi mutta minua koko ajan moititaan, haukutaan ja uhkaillaan esim. kodittomaksi jäämisellä, kuolemalla, myrkyttämisellä, erilaisilla sairauksilla, Helvettiin joutumisella ja että minulle tehdään kaikenlaisia kamalia asioita. Olen henkisesti aivan lopussa kun kaikki vihaavat minua ja haluavat tapattaa minut. En jaksa enää taistella yksin kaikkia vastaan, jotka yrittävät tuhota minut ja sieluni!

Sä oot psykoosissa. Jos et oo käynyt lääkärissä, niin nyt heti ensi viikolla sinne. Et parane ikinä jos et hoidata tuota. Se vaurioittaa lisäksi aivoja.

Mietin miksi isäni yritti ampumalla tappaa itsensä minun läsnäollessani, kun olin vain 5 vuotias. Vaikka olen kokenut elämässäni kaikkea vaikeaa ja pahaa, en vieläkään ole saanut ymmärrystä miksi lapsen ainoa turva (isän viikonloppu) pettää niin perusteellisesti, jättää pienen ihmisen shokkiin ja hylätyksi.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.

Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!

Mitä tuohon voi sanoa?

Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.

Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.

Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:

1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?

2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?

3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.

Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.

Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?

jos numerosi oli isäsi puhelimessa ja isälläsi onkin toinen perhe muualla?

Vierailija kirjoitti:

Vainon uhri ov. kirjoitti:

Minua vaivaa se, että kaikki tuntemani ihmiset vihaavat minua ja vainoavat minua. En ymmärrä miksi mutta minua koko ajan moititaan, haukutaan ja uhkaillaan esim. kodittomaksi jäämisellä, kuolemalla, myrkyttämisellä, erilaisilla sairauksilla, Helvettiin joutumisella ja että minulle tehdään kaikenlaisia kamalia asioita. Olen henkisesti aivan lopussa kun kaikki vihaavat minua ja haluavat tapattaa minut. En jaksa enää taistella yksin kaikkia vastaan, jotka yrittävät tuhota minut ja sieluni!

Sä oot psykoosissa. Jos et oo käynyt lääkärissä, niin nyt heti ensi viikolla sinne. Et parane ikinä jos et hoidata tuota. Se vaurioittaa lisäksi aivoja.

Olen käynyt lääkärien luona, mutta eivät hekään muuta kuin uhkailevat, että he tapattavat minut.

Minut raiskattiin ja puhelimeni ilmeisesti vei vahingossa tämä henkilö. Tulin siis tampereella pizzeriatyöntekijän kyydillä kotiin, auto oli vanha. Ilmeisesti puhelimeni oli pudonnut lattialle. Hän saattoi minut kotiin ja tapahtui mitä tapahtui ja kysyinkin sen häneltä suoraan ja hän myönsi sillä olin sammunut. Hänen vaimonsa yritti vielä soitella että mitä on tapahtunut, hän soitti salaa ja oli ilmeisesti löytänyt numeroni/ kännykkäni sillä hän sanoi että puhelin on kyllä tallessa. En myöntänyt koska pelkäsin sitä miestä ja kaikkea mitä voisi tapahtua. Ilmoitin puhelimeni varastetuksi ja sitä kuulemma alettiin jäljittää 2vk mutta tyhmänä suljin ostopaikassa sen ettei kukaan voisi käyttää sitä. Enää en kai voi todistaa mitään muutakuin että nimi oli mohammed ja kiharat hiukset niinkuin michael jacksonilla.

Vierailija kirjoitti:

Asumme rivitalossa,  tien toisella puolella on veneranta sekä epävirallinen uimaranta. Eräänä kesäyönä en saanut unta, mies oli reissussa ja poika mummolassa ,joten vaeltelin siinä tehden kaikenlaista, kunnes menin juomaan mehua takapihalle. Oli ihan hiljaista, kello ehkä 2.00.  Äkkiä rannalta alkoi kuulua naisen kirkumista ja mieleen tuli, että  nyt jotakuta tapetaan tai raiskataan  , outoa kuitenkin oli etten nähnyt MITÄÄN vaikka minulla oli suora näköyhteys (noin 10 metriä pihaltamme rantaan, ei puita välissä) ,  kuu paistoi, ja huudon voimakkuudesta päätellen  kirkuja  oli   lähellä.  

Näpytin hätänumeron valmiiksi ja kävelin tien yli huutaen, että kuka siellä ja poliisit on soitettu, vastausta ei kuulunut vain huuto joka sitten loppui kuin seinään.  Kävelin veneiden luo, ei ketään missään, ei   vaatteita  eikä  kenkiä ( jos joku olisi mennyt humalapäissään uimaan) eikä verijälkiä (jos jotain vökivaltaista olisi sattunut),  vain rauhassa liplattava vesi, johon kuu heijastui.  Soitin kuitenkin hätänumeroon, poliisi tuli ja ambulanssi.  Nothing.

Aamulla juttelin seinänaapurini kanssa, ei ollut kuullut mitään. On erikoista, että ihminen joka valitti mieheni yskän pitävän häntä hereillä, ei ollut kuullut jonkun kirkuvan kurkku suorana käytännössä takapihallamme!

Jokin eläin tai vesilintu? Ne pitää joskus uskomattoman kamalia ääniä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisen vuotta sitten olin valmistumassa ja saamassa opintoihin liittyvät pitkät harjoittelut päätökseen. Loppuvaihe oli äärettömän raskasta, sekä taloudellisesti, että henkisesti, koska minulta edellytettiin varsin kovaa työtahtia. Siinä viimeisten kuukausien aikana alkoi tapahtua outoja: kaikki näissä töissä käyttämäni housut, paidat, alusvaatteet, vyö, kengät, jopa reppu hajosivat. Monet aivan yhtäkkiä, esim. repusta vain irtosi sanka kun nostin sitä, ja housut repesivät haaroista kun vedin niitä päälle. Nämä oli ostettu eri aikoihin. Ajattelin, että onpas hassua.

Valmistumisen jälkeen kuitenkin sairastuin outoihin, pahoihin oireisiin. Käytin kaikki säästöni juostessani eri lääkäreillä, mutta apua ei löytynyt. Lopulta kävi ilmi, että puolisoni oli tartuttanut minuun tarttuvan taudin. Häntä ei vain ollut kiinnostanut pätkääkään se, että tauti, joka hänellä oli lähes oireeton, oli minulle rankka. Kesti aika kauan, ennen kuin lääkitys alkoi tehoamaan oireisiini.

Päätimme kuitenkin jatkaa yhdessä. Nyt olen ollut parisen kuukautta oireettomana. Mutta: noin 2 viikkoa sitten tavarani alkoivat hajoilla, jopa samana päivänä sattui useampi tällainen tapaus.

Suvussani on jonkun verran näkijän kykyjä, sekä isän, että äidin puolella, ja olen itsekin päässyt todistamaan joitain outoja juttuja. Nyt mietin, onko tämä hajoamisepisodi joku varoitus, ja jos niin mikä. Ei kovin hyvät fiilikset tällä hetkellä.

Oliko se kenties sukupuolitauti jonka sait puolisoltasi josta hän oli tietoinen? Se on asia, josta voit tehdä rikosilmoituksen. 

Toisekseen nuo tavaroittesi hajoamiset - onko mahdollista, että puolisosi on tuhonnut niitä mutta saa ne näyttämään vahingoilta? Ei ole kenelläkään noin huonoa tuuria, että hajoaa kaikki kerralla tai pienen ajan sisään. sinuna miettisin vielä tuota puolisovalintaa uudemman kerran. 

Kiitos vastauksesta. Kyseessä ei ollut "varsinainen" sukupuolitauti, vaikka kyllä siinäkin yhteydessä tarttuva. En voi paljastaa tässä enempää yksityiskohtia.

Tutkin kyllä tavaroita, mutta en nähnyt merkkejä ratkomisista tms

Jättäisin mieheni heti, jos saisin työpaikan, nyt en voi koska en saisi asumistukea. Syksyllä olin jo saamassa paikan, mutta mies sabotoi haastattelun ja myöhästyin, mikä tietysti pilasi koko homman alkuunsa.

Monena iltana nukkumaan mennessä mietin, että jos en aamulla herää niin eipä ole iso menetys. Olen aivan lopussa.

Kyllä sä jotain keksit, asiat hoituu lopulta helposti kun vain aloittaa. Varaa aika sosiaalitoimistosta, hakeudu ammattikorvan ääreen tai vuokraa halvin mahdollinen yksiö. Oma tekosyyni oli, ettei yksin voi viikata lakanoita-ja ex-mies sairasti psykooseja.

Ei onnistu, laskelmat on tehty ja edes pienillä paikkakunnilla en selviä pelkällä työmarkkinatuella. Tuon asumistuen muuten selvitin uudestaan, olin saanut väärää tietoa ja sitä saisin kunhan olisin asumuserossa. Mutta millä maksaisin takuuvuokran ja välttämättömät hankinnat kun elämiseen jäisi max noin 350 e kk? En saisi edes patjaa mukaani täältä. Ei vain onnistu ilman työpaikkaa.

En ole mitenkään avuton sinänsä. Mutta sossut ja muu harkinnanvarainen apu keskittyy lapsiperheille. Eikä mulla ole ketään, ei ystäviä ja vanhemmat vastustavat eroaikeitani. Ilman rahaa ei vain onnistu.

Pyydä sossusta rahaa takuuvuokraan. Ei heillä pitäisi olla syytä olla tukemattakaan.Välttämättömyydet voi ostaa osamaksulla, hakea seurakunnan avustuksista tai kierrätyksestä.

Saatko pankista lainaa, jos ei muualta irtoa? Ei siihen vakityötä tarvita. Hyvin hoidetut raha-asiat eli luottotiedot riittää.

Eikö jostain saa muuttoavustustakin, Kelasta? Oletko hakenut töitä jostain ihan muualta?

Suhteesi ja erosi eivät kuulu sukulaisille. He voivat vapaasti kokeilla elämistä miehesi kanssa, jos on faktat hukassa.

Kaikki nuo on selvitetty, ei onnistu. En saa sossusta mitään, koska omistan puolet asunnostamme. Saisin ns. sosiaalista luottoa, jolloin mies venyttäisi myyntiä niin kauan, että jäisin pahimmassa tapauksessa velkaa sossulle. Hän kyllä myy vaikka alihintaan, jos vain sillä saa minua kyykytettyä.

Muuttoavustusta saisin, jos saisin niitä töitä... Mutta sittenhän en tarvitsisi sitä edes, uskaltaisin ottaakin pienen lainan.

Kyllä sä nytkin voisit sen tehdä.