Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7964)
Tästä on niin pitkä aika, mutta on tullut mieleen nyt useasti oman lapsen myötä.
Kuka oli se tyttö, joka pelasti henkeni, kun olin 6-vuotias. Kiitos sinulle!
Karkasin uimarannalta viereiselle rannalle (kielletylle). Huonostihan siinä kävi,sillä syy kieltoon oli pohjan äkkisyvyys. Kaksi kertaa jaksoin ponnistaa äkkijyrkästä syvänteestä pois.
Kolmannella muistan vielä tänäkin päivänä ajatelleeni, että tässäkö tämä oli. Sitten pimeni. Tai oikeastaan kirkastui, muistan vaan valkoisen valon.
Vedit minut tukasta pinnalle, kiitos <3
Elvyttää ei onneksi tarvinnut, mutta isäsi huusi sinulle ja oli hyvin vihainen, koska olit tullut kiellettyyn rantaan minua pelastamaan.
Tämä tapahtui Pälkäneen leirintä alueella 90-luvun alussa.
En koskaan kiittänyt sinua. Olen sinulle elämäni velkaa.
Ja anteeksi äiti <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löysin n 10v sitten puistosta puhelimen. Oletin, että kyseessä on lapsen puhelin (väri, koristelu) ja etsin yhteystiedoista äitin numeron.
Niitä löytyi kaksi, ”äiti” ja ”äiskä”. Vähän ihmettelin, mutta ajattelin, että ehkä ko. äitillä on työpuhelin ja henk.koht. puhelin erikseen.
Soitin löytämästäni puhelimesta muistaakseni ”äiskälle”
Puhelimeen vastasi virallinen naisääni tyyliin ”Leena Virtanen” Esittelin itseni, kerroin, että soitan lapsesi puhelimesta, löysin tämän puistosta ym ym. Nainen oli ihan ihmeissään ja pyysi minua toistamaan. Lopuksi hän sanoi, ettei ko. nro ole hänen lapsensa ja sanoi soittavansa minulle kohta takaisin.
Hän soitti pian takaisin löytämääni puhelimeen ja oli aika ärtynyt. Hän oli soittanut lapsilleen ja heillä oli puhelimet tallessa ja tivasi minulta, mikä juttu tämä oli ja miksi soitin hänelle.
Puhelun loputtua oli aika tyhmä olo. Otin kuitenkin löytöpuhelimen kotiin mukaan.
Muutaman tunnin päästä siihen soitti ”Merja” Vastasin omalla nimelläni. Siellä oli puhelin omistaja, joka soitti kaverinsa puhelimesta omaansa. Sovimme tapaamisen, jotta voisin palauttaa puhelimen hänelle.
Puhelimen omistaja oli nuori nainen, joka kiitteli kovasti kun sai puhelimensa takaisin. Kerroin hänelle, että yrittäessäni löytää puhelimen omistajan soitin sillä ”äiskälle”. Hän totesi: ”soitit minun äitille” Kerroin, että ko. numerosta ei tunnettu tätä numeroa, jolloin nuori nainen katsoi minua oudoksuen. Luulin, että siinä vaiheessa hän toteaisi, että ”äiskän” nroon onkin piilotettu pankkikortin nro tms. Mutta ei.
Tämä nyt ei ole selittämätöntä mutta aika hassua silti. Kesäisin nukun aina pöytätuuletin päällä, ja aivot alkavat hiljaisuudessa kehitellä melodioita siitä tuulettimen suhinasta. Hauskaa on että nuo melodiat tuntuvat aina olevan vanhanmallista musiikkia, välillä vanhatavaa rokkia ja välillä 20-luvun vivahteita vaikka en sentyyppistä musiikkia ikinä kuuntele.
Googlettelin joskus ja moni muukin oli kuullut samantyyppisiä vanhahtavia melodioita tuulettimistaan. Joku netin foliohattu oli jopa pohdiskellut josko tuulettimet voivat avata aika-aukkoja menneisyyden radiolähetyksiin. :D
Minä hämmästyn usein ns. maailman pienuutta, sitä että törmään jatkuvasti ihmisiin, jotka ovatkin sitten jonkun ystäväni ystäviä tai sukulaisia tai meillä on muuten jotakin hyvin erityistä yhteistä.
Muutama esimerkki:
Mun kaksi kollegaa on aiemmin asunut samassa asunnossa kuin minä. Tuli puheeksi, että asumme Koulukadulla ja hetken juteltuamme selvisi, että kollega on aiemmin asunut samassa asunnossa. No, aikanaan muutimme pois ja taas töissä juteltiin, että ollaankin nyt muutettu Asemakadulle. Toinen kollega heti siihen, että hän tietääkin sen talon, on asunut siinä muutama vuosi sitten yhden talven. Kyseessä on kumminkin Suomen suurin kaupunki, että mitkä ovat mahdollisuudet tällaiseen?
Tapasin vanhan koulukaverini lapsen synttäreillä erään naisen. Selvisi, että hän asuukin ihan meidän naapurustossamme. Meistä on sittemmin tullut ns. hyvänpäiväntuttuja. Viimeksi vaihdoimme kuulumisia koululaisten arjesta ja kehuin kovasti tyttöni opettajaa hänelle. Paljastui, että hän tunteekin hyvin opettajan, joka on hänen serkkunsa paras ystävä...
Ostin kissanpennun saman kadun varrella asuvalta naiselta. Samalla kertaa paljastui, että hän on minun hyvän ystäväni erittäin hyvä ystävä. Emme siis tunteneet millään tavalla ennen tätä kissanhakukeikkaa.
Mulle tulee viikoittain vastaan tällaisia tilanteita, enkä asu missään tuppukylässä, vaan pääkaupunkiseudulla, eikä mun työ ole esim. mitään asiakaspalvelutyötä tai sairaalassa, jossa tapaisin kymmenittäin ihmisiä joka päivä. On tämä aika outoa mielestäni.
Vierailija kirjoitti:
Muutimme nykyiseen taloomme, kun ensimmäinen lapsemme oli vauva. Asunnonvälittäjä jätti sanomatta, että talon sisäpuolella oli käynyt valitettava kuolemantapaus, johon liittyen aiempi asukas sai tuomion kuolemantuottamuksesta. En tiedä, olisiko tämä vaikuttanut ostopäätökseen, sillä talomme oli ja on edelleen tunnelmaltaan hyvä.
Mutta aluksi tapahtui kaikenlaisia pieniä asioita.
Kerran olin hurjan väsyneenä saanut vihdoinkin nukahdettua päiväunille kera vauvan, kun ääninapeilla varustettu lastenkirja (aihe: eläimet ja niiden äänet) sängyn vieressä lattialla alkoi huutaa "ammuu, ammuu". Sama toistui toisenkin kerran heti, kun olin uudestaan päässyt uneen. Mikään ei koskettanut nappeja.
Kerran takan päälle nostamani soitinlelu alkoi itsekseen soittaa sooloja, kaikki eri äänensä putkeen.
Myös muuan kaverin lapsen vanha lelu, jonka pattereiden luulimme ajat sitten hyytyneen, löysi yhtäkkiä äänensä uudessa paikassamme.
Yhtenä aamuna heräsin ja huomasin, että kello on pysähtynyt asentoon tasan seitsemän. Seuraavana aamuna se oli taas ajassa. Mieheni ei ollut vaihtanut paristoa, enkä minä.
Kerran katonrajaan tiukasti kiinnitetty häkävaroitin lepäsi matolla viistosti neljän metrin päässä. Fysiikantajuni mukaan paikka oli väärä, jos se olisi tippunut ja vierinyt johonkin suuntaan.
Kerran alle 2-vuotias lapsemme juoksi meitä kohti siitä talon "siivestä", jossa em. kuolemantapaus oli ollut, huutaen iloisesti "Jani, Jani". Kyseltyämme, mitä sanoikaan / mistä sen keksi, kertoi hetken mietittyään Myyrän (animaatiohahmo) sanoneen niin. Tämän kuolleen miehen nimikin se sattui olemaan..
Edelleenkin joskus "talo" laittaa minut ja mieheni ruotuun pitämällä melkoisia pamauksia (kuin joku löisi ulkoseinään tai kuin jokin esine tippuisi lattialle viereisessä huoneessa), kun olemme juuri riidelleet. Olemme tulkinneet sen niin, että meidän pitää seisoa samalla puolella ja unohtaa typerät kinastelut.
Ehkä Jani on yrittänyt vihjata, että se häkävaroitin kuuluu kiinnittää matalammalle kuin katonrajaan. Jos häkä on noussut katonrajaan, on peli pelattu.. Mieluiten johonkin 40-50 cm korkeudelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuo jutut, joita oli ketjussa aiemmin ja jossa kirjoittaja oli selkeästi kuullut esim. miehensä tulevan töistä, riisuvan vaatteitaan jne., vaikka todellisuudessa mies tulikin vasta hetken päästä, on kansanperinteestä hyvinkin tuttu etiäinen (joskus kutsuttu muistaakseni myös "edelläkulkijaksi").
Mun mummulla oli tuo etiäinen. Muistan miten lapsena puoliksi pelotti, puoliksi silmät suurina katsoin, kun mummu ensin "hävisi" (silmät meni tyhjäksi ja se saattoi pysähtyä kesken lauseen vain tuijottamaan jonnekin) joksikin aikaa. Sitten se ikään kuin virkosi ja käveli keittiöön laittamaan kahvia ihan puskista. Ilmoitti sitten että kohta tulee vieraita, ja yleensä 10 minuutin sisällä tulikin (ilmoittamatta siis etukäteen, tuolloin oli vaan lankapuhelin).
Myöhemmin on käynyt ilmi, että olen perinyt etiäisen mummultani. En vain useinkaan itse tajua sitä, että teen jotain asioita enteillen, vaan se on mulle ns. normaalia. Mun miesystävä friikkaa siitä tasaisin väliajoin, ja on kuvaillut mun käytöstä samoin.
Hän on myös varma että "näen" missä hukatut tavarat ovat. Ja usein jos hänellä on joku tavara hukassa, pystyn silmät kiinni laittamalla näkemään missä se on. Mutta itse pistän tämän vain muistin piikkiin, so. yksinkertaisesti muistan missä olen nähnyt tavaran viimeksi (vaikka ajallisesti olisi mennyt puolikin vuotta).
Vierailija kirjoitti:
Mietin noita feidaamistarinoita. Joku voi joskus suuttua ihan ihmeellisistä asioista. Mut on poistettu fb-kavereista ihan jonkun mitättömän tykkäämisjutun tai kommentin vuoksi, jonka en ole itse todellakaan tajunnut loukkaavan. En keksi muutakaan selitystä, kun muut yhteiset kaverit pysyivät, mutta minut on poistettu kaverilistalta.
Jos kaveri lakkaa pitämästä mitään yhteyttä oikeen keneenkään, voisi yksi selitys olla masennus tai joku muu mielenterveysongelma. Silloin on aika ymmärrettävää, että ihmissuhteet jäävät.
Menee ketjun aiheen ohi, mutta menköön. Ei varmaankaan päde sun, eikä edes useamman kohdalla, joka on tullut feidatuksi, mutta itse olen feidannut kaksi "ystävää" ja yhden "kaverin", ihan heidän luonteensa ja empatiakykynsä puutteiden perusteella. Tauotta pönkitellään omaa egoa kiltin ja alistuvan ihmisen kustannuksella. Minä, minä, minä aina vaan minä heillä mielessä, eikä koskaan kukaan muu. Minä toope istun hymyillen kuuntelemassa, kun ajattelen, että tällaista tämä ystävänä olo on että kuunnellaan ja tuetaan. Näiden puheissa toiset ovat aina tyhmiä, kateellisia ja huonompipalkkaisia ja heidän sairautensakin ovat vähemmän merkittäviä kuin näiden ihmismuodossa olevien roskakasojen omat vaivat. Luottamuksen pettämien, valehtelu ja selän takana juonittelu tietysti kuuluvita asiaan heillä myös. Olin yksin ystävyyssuhteissa, tajusin lopulta sen itse. He eivät näitä vikoja itsessään näe, joten varmasti on täysi mysteeri heille, kuinka joku ei haluaisi olla tekemisissä kanssaan.
Ei olisi pitänyt niin kauaa tällaista katsella, jopa vuosikymmeniä, mutta kun en tiennyt mitä oikea ystävyys oli ennen kuin sellaisen koin. Lopetin kaiken yhteydenoton ilman ennakkoilmoitusta. Elämäni muuttui aurinkoisemmaksi. Uudet ystäväni, joita on hurjat kolme, eivät alenna, alista, ivaa, naureskele, asetu minua huonosti kohtelevien puolelle, eivätkö kuvittele olevansa virheettömiä. He tukevat, kannustavat ja kuuntelevat aivan niin kuin minäkin teen heille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirakka kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käsittämätöntä minulle on miten jotkut eivät ”usko” ufoihin. Ihanko oikeasti ollaan ainoita täällä universumissa? Itse en ole koskaan nähnyt mitään ufoksi luokiteltavaa, mutta uskon kyllä, että moni on.
Niin, no, UFOhan tarkoittaa täsmälleen ottaen "unidentified flying object" eli tunnistamaton lentävä esine, vaikka lyhenteestä onkin yleisesti tullut nimenomaan lentäviin lautasiin eli muualta kuin Maasta lähtöisin oleviin avaruusaluksiin liittyvä ilmaisu.
Eli UFOn näkeminen ei ole mikään uskomuskysymys vaan esimerkiksi taivaalla nähty valoilmiö, joka on peräisin helikopterista mutta jota katsoja ei helikopteriksi tunnista, on tiukan tulkinnan mukaisesti se aito ja oikea UFO.
Eri asia tietysti on, onko planeetallamme käynyt avaruusturisteja tai onko heitä täällä kenties paraikaakin (Trump, köh). Itse olisin taipuvainen kuvittelemaan, että täällä on hyvinkin saattanut poiketa vieraan tekoälyn luotsaamaa teknologiaa, mutta varsinaisia pieniä vihreitä (tai harmaita) miehiä voi olla vaikea tänne avaruuden valtavien etäisyyksien vuoksi kuljettaa.
Pari tässä ketjussa ollutta ufotarinaa täsmäisi siihen että olisi vieraan elämänmuodon lähettämiä luotaimia käynyt tutkimassa planeettaa, ja kun huomanneet että ihmiset tuijottaa suu auki lähistöllä niin taktinen ja pikainen poistuminen paikalta. :D
Minulla on ollut ruokafobioita. Pelkäsin saavani ruokaa päälleni yleisillä paikoilla, ja usein niin sitten kävikin. Kerran Tukholmassa uskaltaiduin elokuviin, vaikka inhosin ja pelkäsin popkorneja. Olimme jo istumassa ja valot himmenivät, hihitin itsekseni koska viereeni ei tullut ketään. No ovi kävi vielä kuitenkin ja sisään käveli raskaana oleva nainen, jolla suurin mahdollinen popkorn-laatikko käsissään. Aloin pelkäämään, ja eikö hän tulekin minun viereeni, ja ja ja KAATOI KOKO ASTIAN NIITÄ POPKORNEJA SYLIINI.
Laivalla taas kerran olin syönyt Food Gardenissa ja olin lähdössä ravintolasta pois. Mietin miten pääsisin pois likaantumatta, reitti pois kulki lapsiperheen vierestä. Ajattelin, että eihän se ole vaarallista. No kun kävelin ohi, perheen lapsi pudotti jäätelöpallon kenkäni päälle. Inhosin ja pelkäsin myös jäätelöä.
Vielä kerran laivalla ollessani, söin salaattia. Viereiseen pöytään tuli nainen, jolla oli myös salaatti ja sen kanssa majoneesikastiketta pienessä kupissa. Hän laittoi sen lautasliinansa päälle. Sanoin seuralaiselleni, että kohta tuo makoneesi on päälläni. No nainen tempaisi lautasliinansa ja majoneesikuppi räsähti lattialle ja majoneesia lensi päälleni. Että mitenkähän v*tussa aina käy noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ostimme mieheni kanssa pari vuotta sitten omakotitalon jossa on kaksi asuntoa.
Täällä asui meitä ennen pariskunta, naisen poika ja miehen appivanhemmat
Näistä appivanhemmat ja poika olivat menehtyneet jo vuosia ennen kun ostimme talon.
Monesti kun istun koirani kanssa sohvalla siinä asunnossa jossa appivanhemmat asuivat, koirani kavahtaa makuulta istumaan ja seuraa valppaana katseellaan "jotain" liikkuvaa vaikka mitään ei näy.
Samaten 1,5 - vuotias hoitolapseni osoittelee samalla sohvalla ollessaan monesti sormellaan samalla lailla jotain mitä minä en näe (lapsi ei osaa vielä puhua).
Suljen samaisessa asunnossa olevan vaatehuoneen oven joka kerta kun käyn siellä, aamuisin se on aina auki.
En kuitenkaan pelkää koska koirani ei ole murissut, eikä hoitolapseni ole osoittanut pelon merkkejä.
Enpä tiedä olenko vain vainoharhainen.
Rakas cotton de tulear rotuinen koiramme jouduttiin lopettamaan pahan tyrän takia. Kävelin tuona iltana itkien kotiin ja yht äkkiä eteeni liihotteli valkoinen perhonen ja lensi olkapäälleni. Samassa minut valtasi rauha ja levollinen olo. Olin varma, että valkoinen koiramme tuli vielä hyvästelemään minut. <3 Hieman omituista oli se, että oliko jo alku syksy ja melkein yö. Silloin ei kovin paljon perhosia lentele. Meillä oli tapana myös kutsua koiraamme hellittelynimellä "pupu", koska se näytti ihan jänikseltä ku makasi jalat suorana maassa. Usein nykyäänkin, kun menen lapsuuden kotiini niin jostain ilmestyy jänis. Hyvin usein. En epäile hetkeäkään etteikö se ole meidän "pupu", joka vieläkin välillä tulee tervehtimään minua jäniksen inkarnaatiossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi jotkut ottaa kissoja ja päästää ne vapaaksi? Sitten ihmetellään kun kissa ei tulekaan takaisin. Sääliksi käy kissaparkoja.
Elä huoli, nykyisin en päästäisi kissojani ulos ovesta edes aseella uhattuna - osittain juuri noiden kertomieni juttujen takia. Olin lapsi, enkä voinut olla vastuussa vanhempieni päätöksistä. Näin aikusiällä säälittää monen kylän lemmikin kohtalo minuakin. Onneksi sentään asuttiin tuolloin maalla ja kaukana isosta tiestä. / Se kahdesta kadonneesta kissasta kertonut.
Minulla on selkeä muistikuva, että näin lapsena kaverini mökillä ötököitä, jotka muistuttivat jotenkin muurahaisia, mutta niillä oli siniset siivet. En kuitenkaan ole mistään löytänyt kuvaa tämmöisestä ötökästä. Muutama vuosi sitten kysyin kaveriltani, että muistaako hän ne ötökät, mutta ei kuulemma muista mitään. Välillä häiritsee, että oliko tuo sitten unta, vai näinkö mahdollisesti jotain muita ötököitä. En vain tiedä mitä muita ne olisivat voineet olla, kun muistan jotenkin tosi tarkkaan miltä ne näyttivät:D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää on vaan tosi iso yhteensattuma, mutta vieläkin hymyilyttää kun muistelen...
Tulen alun perin pienehköltä paikkakunnalta Pohjois-Suomesta, mutta olen asunut pk-seudulla kouluikäisestä asti - en siis tunne paikkakunnalta juuri muita kuin sukulaiseni.
Olin eräs vuosi syyskuussa varmaan 20 vuotta myöhemmin normaalisti töissä ketjukioskissa Helsingissä, kun sinne pölähti kaksi iloisesti rupattelevaa naista. Olivat kuulemma työkavereita samasta ketjukioskista minun kotipaikkakunnaltani. No ei siinä mitään, hetki rupateltiin ja naiset lähtivät.
Noin puolitoista vuotta myöhemmin olin sukuloimassa ja kävin ostamassa ketjukioskilta muutaman siiderin. Myyjä tervehti minua iloisesti - muisti vielä puolentoista vuoden takaisen lyhyen rupattelutuokiomme. Illalla lähdin baariin ja päädyin jonkun ennestään tuntemattoman tyypin viereen yöksi. Kun kerroin hänelle tästä yhteensattumasta, hän tokaisi että "se on mun äiti". :D
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt ei ole selittämätöntä mutta aika hassua silti. Kesäisin nukun aina pöytätuuletin päällä, ja aivot alkavat hiljaisuudessa kehitellä melodioita siitä tuulettimen suhinasta. Hauskaa on että nuo melodiat tuntuvat aina olevan vanhanmallista musiikkia, välillä vanhatavaa rokkia ja välillä 20-luvun vivahteita vaikka en sentyyppistä musiikkia ikinä kuuntele.
Googlettelin joskus ja moni muukin oli kuullut samantyyppisiä vanhahtavia melodioita tuulettimistaan. Joku netin foliohattu oli jopa pohdiskellut josko tuulettimet voivat avata aika-aukkoja menneisyyden radiolähetyksiin. :D
Itse kuulin kaukaista klassisen musiikin kaltaista ääntä ja kaukaista puhetta, josta ei saanut selvää, viettäessäni yötä yleensä muutaman asteen peruslämmöllä olevassa talossa, kun laitoin lämmityksen päälle ja avasin vedet. Pakkasta oli liki 30 astetta. Tunnelma ei ollut pelottava, vaikka olinkin talossa yksin. Naapuritalot eivät ole näköetäisyydellä, joten äänet eivät voineet tulla niistäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää nyt ei ole mikään selvittämätön juttu, ihan vaan sattuma, mutta silti aika jännä.
Isälläni ja hänen äidillään oli läheiset välit.
Isäni kuoli suhteellisen nuorena, äitinsä syntymäpäivänä.
Hänen äitinsä eli pitkän elämän, kunnes kuoli sairauden voittaessa -isäni syntymäpäivänä.Meillä sekä minun isoisäni kuoli poikansa eli isäni 40- vuotispäivänä ja appiukkoni isä kuoli appiukkoni 41-vuotispäivänä.
Kuolinpäivä on sattuma, mutta ei ole mitenkään tavatonta että esim sydänkohtaus tulee silloin kun on tai on juuri ollut erityistä jännitystä, juhlien järjestelyyn tai stressiin liittyvää hosumista.
Sattuma tietenkin, mutta melkoinen sattuma kuitenkin molempien isien isän kohdalla. Isäni isän osalta tiedän, että hän oli ollut sairaalassa tapahtuneen tapaturman vuoksi tiedottomassa tilassa useamman päivän.
Vierailija kirjoitti:
Tuosta kovasta pamauksessa tuli mieleen oma kokemukseni, vähän vastaava. Olin lukioikäisenä yksin kotona, äitini ja siskoni olivat matkoilla ja isä töissä. Oli sateinen marraskuun ilta ja kun maalla asuttiin oli pimeää. Olin laittanut talon täyteen valoja ja luin seuraavan päivän bilsan kokeisiin. Totesin että talossa on liian hiljaista joten päätin lukea ääneen ja nauhoittaa lukemistani mankalle.
Yhtäkkiä yläkerrasta kuuluu kamala rytinä, ääni kuulosti siltä kuin kattilakaapissa olisi mennyt kattiloita nurin. Se tuntui kyllä kummalliselta kun en ollut isäni kanssa koskenut keittiön kaappeihin päiväkausiin vaan elettiin jollain mikroruuilla 😊 lähdin katsomaan keittiön kaappeja mutta mitään ei näkynyt. Ääni kuului myös nauhalta joten en ollut kuvitellut sitä. Soitin isälle töihin ja pyysin tulemaan kotiin... oli aika ankea fiilis pimeässä maalla vaikka en mikään kova pelkuri ollutkaan. En todella tiedä mikä tuon äänen aiheutti eikä sitä keksinyt isänikään.
Oliko talossa peltikatto ja katolla lunta. Sanoit, että satoi. Lumi saattoi tippua silloin rytinällä alas katolta.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on selkeä muistikuva, että näin lapsena kaverini mökillä ötököitä, jotka muistuttivat jotenkin muurahaisia, mutta niillä oli siniset siivet. En kuitenkaan ole mistään löytänyt kuvaa tämmöisestä ötökästä. Muutama vuosi sitten kysyin kaveriltani, että muistaako hän ne ötökät, mutta ei kuulemma muista mitään. Välillä häiritsee, että oliko tuo sitten unta, vai näinkö mahdollisesti jotain muita ötököitä. En vain tiedä mitä muita ne olisivat voineet olla, kun muistan jotenkin tosi tarkkaan miltä ne näyttivät:D
Lentomuurahaisia? Meillä mummolassa oli niitä aina kesäisin. En tykännyt niistä yhtään.
Alue: Aihe vapaa
Kuolinpäivä on sattuma, mutta ei ole mitenkään tavatonta että esim sydänkohtaus tulee silloin kun on tai on juuri ollut erityistä jännitystä, juhlien järjestelyyn tai stressiin liittyvää hosumista.