Lue keskustelun säännöt.
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7965)
Tuli vielä yksi juttu mieleen tuohon mummaan liittyen.
Olin siellä yökylässä, taisi olla syksy, koska muistaakseni oli jo täysin pimeää yöaikaan. Olin aika pieni, ehkä joku 6-7-vuotias, koska nukuin vielä silloin mumman kanssa samassa kamarissa. Vähän isompana nukuin viereisessä huoneessa. Muistan kun yöllä heräsin kovaan paukahdukseen, mumma havahtui myös siihen ja nousi ylös. Hän raotti verhoa ja katseli ulos merelle päin. Sen jälkeen hän sytytti kynttilän ja laittoi sen pöydälle ja sanoi että valoja ei saa sytyttää ja kynttilää ei saa sammuttaa, minun pitää pysyä makuuhuoneessa sillä aikaa kun hän käy ulkona katsomassa. Muistan kun istuin sängyllä tuijottamassa kynttilää ja minulla pelotti todella paljon, ihmettelin myös että miksihän en saa sytyttää valoja. Pian mumma tuli takaisin kammariin ja sanoi että ei ole mitään hätää, jatketaan unia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuli vielä yksi juttu mieleen tuohon mummaan liittyen.
Olin siellä yökylässä, taisi olla syksy, koska muistaakseni oli jo täysin pimeää yöaikaan. Olin aika pieni, ehkä joku 6-7-vuotias, koska nukuin vielä silloin mumman kanssa samassa kamarissa. Vähän isompana nukuin viereisessä huoneessa. Muistan kun yöllä heräsin kovaan paukahdukseen, mumma havahtui myös siihen ja nousi ylös. Hän raotti verhoa ja katseli ulos merelle päin. Sen jälkeen hän sytytti kynttilän ja laittoi sen pöydälle ja sanoi että valoja ei saa sytyttää ja kynttilää ei saa sammuttaa, minun pitää pysyä makuuhuoneessa sillä aikaa kun hän käy ulkona katsomassa. Muistan kun istuin sängyllä tuijottamassa kynttilää ja minulla pelotti todella paljon, ihmettelin myös että miksihän en saa sytyttää valoja. Pian mumma tuli takaisin kammariin ja sanoi että ei ole mitään hätää, jatketaan unia.
Jännä tuo kynttiläjuttu, että nimenomaan kynttilän piti palaa ja valojen olla sammuksissa ja tuo vessareissujen kynttilä.
Ajattelikohan mummasi kynttilän pitävän sen jonkin pelkonsa kohteen loitolla?
Minusta tuo kynttilä valonlähteenä olisi ollut pelottava noissa tilanteissa - hämyisä valo, joka ei pitkälle valaise ja luo epäilyttäviä varjoja. :D
Voihan myös olla, että ko. mummalla oli jokin lievä pakko-oireinen häiriö tai vastaavaa, oli kehittänyt itselleen "suojauksia" joita hänen täytyi psykologisen paineen vuoksi noudattaa. Ulkopuolisen näkökulmasta kuulostaa kyllä hieman kylmäävältä 😬 Varsinkin tuo kynttiläjuttu ja hämäränpelko.
Kyseessä ilmeisesti oli hyvin vanha ihminen? Ehkä he olivat myös kasvaneet eri tavalla taikauskoon (pirut ym.) mitä myöhemmät polvet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuli vielä yksi juttu mieleen tuohon mummaan liittyen.
Olin siellä yökylässä, taisi olla syksy, koska muistaakseni oli jo täysin pimeää yöaikaan. Olin aika pieni, ehkä joku 6-7-vuotias, koska nukuin vielä silloin mumman kanssa samassa kamarissa. Vähän isompana nukuin viereisessä huoneessa. Muistan kun yöllä heräsin kovaan paukahdukseen, mumma havahtui myös siihen ja nousi ylös. Hän raotti verhoa ja katseli ulos merelle päin. Sen jälkeen hän sytytti kynttilän ja laittoi sen pöydälle ja sanoi että valoja ei saa sytyttää ja kynttilää ei saa sammuttaa, minun pitää pysyä makuuhuoneessa sillä aikaa kun hän käy ulkona katsomassa. Muistan kun istuin sängyllä tuijottamassa kynttilää ja minulla pelotti todella paljon, ihmettelin myös että miksihän en saa sytyttää valoja. Pian mumma tuli takaisin kammariin ja sanoi että ei ole mitään hätää, jatketaan unia.
Jännä tuo kynttiläjuttu, että nimenomaan kynttilän piti palaa ja valojen olla sammuksissa ja tuo vessareissujen kynttilä.
Ajattelikohan mummasi kynttilän pitävän sen jonkin pelkonsa kohteen loitolla?
Joo, kynttilät oli tärkeitä mummalle. Hämärän tullen melkein aina sytytettiin myös sisälle, pirtin isolle pöydälle, kynttilä. Hän koki sen selkeästi turvaa antavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo kynttilä valonlähteenä olisi ollut pelottava noissa tilanteissa - hämyisä valo, joka ei pitkälle valaise ja luo epäilyttäviä varjoja. :D
Samaa mietin usein itse. Varsinkin vessareissuilla kun kynttilä valaisi juurikin epäilyttäviä varjoja ympäri pihaa. Siinä oli näkevinään itsekin jos jonkinlaista otusta metsän reunamilla.
Vierailija kirjoitti:
Voihan myös olla, että ko. mummalla oli jokin lievä pakko-oireinen häiriö tai vastaavaa, oli kehittänyt itselleen "suojauksia" joita hänen täytyi psykologisen paineen vuoksi noudattaa. Ulkopuolisen näkökulmasta kuulostaa kyllä hieman kylmäävältä 😬 Varsinkin tuo kynttiläjuttu ja hämäränpelko.
Kyseessä ilmeisesti oli hyvin vanha ihminen? Ehkä he olivat myös kasvaneet eri tavalla taikauskoon (pirut ym.) mitä myöhemmät polvet?
Tuo voisi kyllä pitää paikkaansa! Juurikin sellainen kunhan minä nyt sytytän tämän kynttilän niin mitään pahaa ei tapahdu-ajattelutapa, minkä myötä asiasta tulee enemmänkin pakkomielle kuin tapa.
Hän oli syntynyt 1910-luvulla, varmasti oli sen ajan vaikutuksen myötä taikauskoisempi kuin monet nykypäivän ihmiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
kekritär kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin 3-vuotias lapsi, näin eräänä iltana jonkin epämääräisen olennon. Olin leikkimässä olohuoneen lattialla, ja takapihan ovi oli auki, sillä äiti usein tuuletti ruoanlaiton yhteydessä asuntoa. Ulkona oli jo hämärää/pimeää.
Sitten sieltä takapihan ovesta tuli sisään iso kahdella jalalla kävelevä olento, jolla oli musta turkki ja eläimelliset mulkosilmät. Siihen turkkiin oli jäänyt kiinni syksyn lehtiä ja likaa. Se lähestyi minua, ja juoksin itkien keittiöön, jossa vanhempani ja sukulaiseni olivat juuri käymässä syömään.
Äiti sanoo, että muistaa tämän. Kuulemma olin ollut aivan hysteerinen ja olin sanonut, että "paha mies tuli sisälle", muttei olohuoneessa ollut ketään, kun äiti meni katsomaan. Oli kuulemma pyhäinpäivän ilta, ja sukulaiset oli kutsuttu syömään silloin.
Muistan yhä sen olennon, ja näin siitä painajaisunia varhaisteini-ikään saakka. Olen käynyt googlen läpi, josko joku olisi joskus kokenut jotain vastaavaa, mutta en ole löytänyt mitään. Ja jos joku vastaa tähän Intia-kommentilla, niin hajoan. Tämä oli oikea kokemus lapsuudessani, ja olen miettinyt sitä paljon nyt jälkeenpäin aikuisena.
Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus omasta lapsuudestani. Ja silloin en edes ollut yksin, vaan me koko lapsilauma näimme tämän olennon. Näimme otuksen tulevan pihaan ja menimme piiloon leikkimökkiin. Jonkun ajan päästä raotimme ovea ja katsoimme, näkyykö sitä. Se seisoi talon rappusilla ja sillä oli kädessä joku kummallinen vähän kuin heinähanko. Oli kuitenkin talvi. Se oli kuin pystyyn nostettu karhu. Sillä oli siis aivan eläimen pää. Oltiin vielä jonkun aikaa piilossa, kunnes sitä ei enää näkynyt. Aikuiset ei kukaan olleet sitä nähneet eikä meitä uskoneet. Vielä tänäkin päivänä olemme siitä keskenämme puhuneet ja ihmetelleet, että mikä se oli.
Ja tämä tapahtui viisikymmentäluvulla. Silloin ei meillä eikä kellään meistä ollut televisiota eikä kukaan miestä ollut käynyt edes elokuvissa vielä silloin, joten siitä emme ole sitä keksineet. Sen näyn todellisuuteen olen valmis vannomaan vaikka kuolinhetkeeni asti. Ja meitä oli jotain kymmenkunta mukulaa, iät 4-vuotiaasta 12-vuotiaaseen. Muistan vielä, kun oltiin kauheassa sumpussa siellä leikkimökissä ja yritettiin olla hiirenhiljaa, ettei se vaan tulisi sinne.
Pyhäinpäivän ilta on selitys: ennen vanhaan se oli kekrin aikaa, ja oli kylillä kierteleviä kekripukkeja. Tässä linkissä kuva: https://a1.vuodatus.net/lue/2016/11/kuolemalle-omistettu-kuukausi
No voi herran pieksut. Tulin katsomaan tätä ketjua ja tämä selitys kyllä naurattaa. Kekrin aika..., no ei ollut. Oli kevättalvi. Ja eiköhän nuo kekripukit kuulu jonnekin 1800-luvulle. Joku kysyi vielä siitä otuksesta sen kävelemisestä, kyllä se käveli kahdella jalalla. Lyhyet väärät kintut, sen muistamme. Mysteeri tämä on meille ollut aina ja tulee olemaan. Sekin vielä, että minne se sitten katosi, mihinkään sisätiloihin se ei mennyt. Me asuttiin laajojen peltojen keskellä, muutama talo siis siinä. Jotenkin olisi luullut sen sitten näkyneen jossain vielä menevän poiskin. Mutta kun seuraavan kerran katsoimme sieltä leikkimökin ovesta, sitä ei enää näkynyt ja kaikki juostiin koteihimme niin että hippulat vinkui.
Muista nyt kuitenkin, että olit näkemäsi aikaan lapsi ja muistikuvat hämärtyvät aikuisiällä. Toisekseen kekriä ei ole juhlittu aina tähän aikaan kuin nykyään, vaan olemme rukanneet juhlapyhät amerikkalaisen muotin mukaisesti koska silloin on sesonkimyynti parhaimmillaan. Kekrissähän pukeuduttiin juuri outoihin pukuihin, käytiin vierasilla ja säikyteltiin lapsia. Mistä tiedät ettei kadonnut talon taa ja mennyt menojaan jotenkin onnistuneesti? Se saattoi olla myös vanhaa kansaa, joka on tottunut olemaan kekripukkina ja tapa pienellä kylällä jäänyt elämään. Oma äitinikin muistaa kekripukin, ja se ei kuulemma muistuttanut joulupukkia yhtään. Hän on syntynyt 50-luvulla ja asui kuvatunlaisessa pitäjässä, jossa tultiin vuosikymmeniä muuta maailmaa jäljessä. Riippuu tietenkin millaisella paikkakunnalla asuit? Iso vai muuttotappiokunta? Mietin tätä ilmiötä tosissani, mutta taitaa olla kekristäpukista kyse koska moni asia osuisi yksi yhteen. Toisaalta kiehtova ajatus, että täällä suomen metsissä seikkailisi hahmoja ja olentoja joita ei tunneta. Näitä kertoilee vanha kansa todella paljon, harmi ettei kukaan ole tallettanut tarinoita parempaan talteen.
Tuli mieleen jälleen yksi juttu mummasta. Olen varma että näitä olisi vaikka ja kuinka paljon, mutta ne ovat piilossa jossain syvällä pään sopukoissa, koska olin niiden tapahtumahetkellä yleensä 5-13-vuotias.
Tämän tapahtuessa taisin olla hieman vanhempi, ehkä 10-12-vuotias. Vanhemmat olivat jälleen jollain työreissulla ja olin mumman luona yötä. Oli muistaakseni ilta ja istuimme pirtissä (varmaan pelaamassa korttia) Mumman luona kävi vieraita todella usein, oli aika normaalia että ovelta kuului koputuksia ja sen jälkeen mumma tavallisesti riensi avaamaan oven ja kutsui vieraan sisään. Tuolla kertaa kävi kuitenkin niin, että kun koputus kuului, mumma ei reagoinut siihen mitenkään. Koputus jatkui hetken ja minä olin nousemassa ylös kun mumma käski minun istua takaisin alas koska tuota vierasta ei tarvinut päästää sisään. Istuin takaisin alas ja annoin asian olla. Mietin itsekseni että mistä mumma saattoi tietää kuka siellä oli, mutta en muistaakseni kysynyt asiasta. Ovelle ei nähnyt pirtistä mitenkään ja ajankohtakin oli sellainen, että joku olisi saattanut olla tulossa vielä kylään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva, että tässäkin ketjussa jaetaan olentokokemuksia. Näin maallikkona tuntuu, että nämä noudattavat samaa kaavaa kaikkialla: ihmiset piiloutuvat jotain yliluonnollista kohdatessaan. Itse olen miettinyt, mitä sitten kävisi, jos joku toimisikin toisin.
Onko ikinä kellään sellaista kokemusta, jossa ihminen olisi jäänyt paikalle tai jopa yrittänyt saada kontaktia otukseen/mörköön? Esimerkiksi jos joku noista "karhutarinoiden" lapsista olisikin lähtenyt juoksemaan hassua karhua vastaan, vaikka luullen sen olevan joku maskotti. Voisi olettaa, että pienet lapset saattaisivat olla pelottomia ja uteliaita, kun heiltä muutenkin puuttuu vielä itsesuojeluvaisto/vaaran taju. Tai sitten päinvastoin joku sekoaisi pelosta niin, että juoksisi ulos. Tai olisi joku poikkeava, "hullu" tai muutenkin itsetuhoinen aikuinen, joka menisi oudolta otukselta kysymään suoraa, mikä olet ja mitä täällä teet.
Itselläni on yksi yliluonnollinen kokemus. Olin lapsena yksin kotona ja muodoton, läpikuultava aave lipui ohitseni vain noin metrin päästä. Se kulki pois seinän läpi, ja minut ohittaessaan se ei kiinnittänyt mitään huomiota, olin sille kuin ilmaa. Itse en tuolloin vielä osannut pelätä, katselin vaan sen menoa uteliaana kuin seuraisin jotain eläintä/luonnonilmiötä. Iän myötä olisi itsellänikin ihan toisin, pelko olisi aivan hirveä. En edes oikein tiedä, että pelko mistä. Mitä voisi pahimmillaan tapahtua? Kai sitä pelkää, että joutuisi otuksen matkaan ja katoaisi...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kekritär kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin 3-vuotias lapsi, näin eräänä iltana jonkin epämääräisen olennon. Olin leikkimässä olohuoneen lattialla, ja takapihan ovi oli auki, sillä äiti usein tuuletti ruoanlaiton yhteydessä asuntoa. Ulkona oli jo hämärää/pimeää.
Sitten sieltä takapihan ovesta tuli sisään iso kahdella jalalla kävelevä olento, jolla oli musta turkki ja eläimelliset mulkosilmät. Siihen turkkiin oli jäänyt kiinni syksyn lehtiä ja likaa. Se lähestyi minua, ja juoksin itkien keittiöön, jossa vanhempani ja sukulaiseni olivat juuri käymässä syömään.
Äiti sanoo, että muistaa tämän. Kuulemma olin ollut aivan hysteerinen ja olin sanonut, että "paha mies tuli sisälle", muttei olohuoneessa ollut ketään, kun äiti meni katsomaan. Oli kuulemma pyhäinpäivän ilta, ja sukulaiset oli kutsuttu syömään silloin.
Muistan yhä sen olennon, ja näin siitä painajaisunia varhaisteini-ikään saakka. Olen käynyt googlen läpi, josko joku olisi joskus kokenut jotain vastaavaa, mutta en ole löytänyt mitään. Ja jos joku vastaa tähän Intia-kommentilla, niin hajoan. Tämä oli oikea kokemus lapsuudessani, ja olen miettinyt sitä paljon nyt jälkeenpäin aikuisena.
Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus omasta lapsuudestani. Ja silloin en edes ollut yksin, vaan me koko lapsilauma näimme tämän olennon. Näimme otuksen tulevan pihaan ja menimme piiloon leikkimökkiin. Jonkun ajan päästä raotimme ovea ja katsoimme, näkyykö sitä. Se seisoi talon rappusilla ja sillä oli kädessä joku kummallinen vähän kuin heinähanko. Oli kuitenkin talvi. Se oli kuin pystyyn nostettu karhu. Sillä oli siis aivan eläimen pää. Oltiin vielä jonkun aikaa piilossa, kunnes sitä ei enää näkynyt. Aikuiset ei kukaan olleet sitä nähneet eikä meitä uskoneet. Vielä tänäkin päivänä olemme siitä keskenämme puhuneet ja ihmetelleet, että mikä se oli.
Ja tämä tapahtui viisikymmentäluvulla. Silloin ei meillä eikä kellään meistä ollut televisiota eikä kukaan miestä ollut käynyt edes elokuvissa vielä silloin, joten siitä emme ole sitä keksineet. Sen näyn todellisuuteen olen valmis vannomaan vaikka kuolinhetkeeni asti. Ja meitä oli jotain kymmenkunta mukulaa, iät 4-vuotiaasta 12-vuotiaaseen. Muistan vielä, kun oltiin kauheassa sumpussa siellä leikkimökissä ja yritettiin olla hiirenhiljaa, ettei se vaan tulisi sinne.
Pyhäinpäivän ilta on selitys: ennen vanhaan se oli kekrin aikaa, ja oli kylillä kierteleviä kekripukkeja. Tässä linkissä kuva: https://a1.vuodatus.net/lue/2016/11/kuolemalle-omistettu-kuukausi
No voi herran pieksut. Tulin katsomaan tätä ketjua ja tämä selitys kyllä naurattaa. Kekrin aika..., no ei ollut. Oli kevättalvi. Ja eiköhän nuo kekripukit kuulu jonnekin 1800-luvulle. Joku kysyi vielä siitä otuksesta sen kävelemisestä, kyllä se käveli kahdella jalalla. Lyhyet väärät kintut, sen muistamme. Mysteeri tämä on meille ollut aina ja tulee olemaan. Sekin vielä, että minne se sitten katosi, mihinkään sisätiloihin se ei mennyt. Me asuttiin laajojen peltojen keskellä, muutama talo siis siinä. Jotenkin olisi luullut sen sitten näkyneen jossain vielä menevän poiskin. Mutta kun seuraavan kerran katsoimme sieltä leikkimökin ovesta, sitä ei enää näkynyt ja kaikki juostiin koteihimme niin että hippulat vinkui.
Muista nyt kuitenkin, että olit näkemäsi aikaan lapsi ja muistikuvat hämärtyvät aikuisiällä. Toisekseen kekriä ei ole juhlittu aina tähän aikaan kuin nykyään, vaan olemme rukanneet juhlapyhät amerikkalaisen muotin mukaisesti koska silloin on sesonkimyynti parhaimmillaan. Kekrissähän pukeuduttiin juuri outoihin pukuihin, käytiin vierasilla ja säikyteltiin lapsia. Mistä tiedät ettei kadonnut talon taa ja mennyt menojaan jotenkin onnistuneesti? Se saattoi olla myös vanhaa kansaa, joka on tottunut olemaan kekripukkina ja tapa pienellä kylällä jäänyt elämään. Oma äitinikin muistaa kekripukin, ja se ei kuulemma muistuttanut joulupukkia yhtään. Hän on syntynyt 50-luvulla ja asui kuvatunlaisessa pitäjässä, jossa tultiin vuosikymmeniä muuta maailmaa jäljessä. Riippuu tietenkin millaisella paikkakunnalla asuit? Iso vai muuttotappiokunta? Mietin tätä ilmiötä tosissani, mutta taitaa olla kekristäpukista kyse koska moni asia osuisi yksi yhteen. Toisaalta kiehtova ajatus, että täällä suomen metsissä seikkailisi hahmoja ja olentoja joita ei tunneta. Näitä kertoilee vanha kansa todella paljon, harmi ettei kukaan ole tallettanut tarinoita parempaan talteen.
Muuten hyvä viesti, mutta kyllä kekri on ihan sadonkorjuujuhla, eli ajoittunut syksyyn kun sadot oli saatu talteen ja kesäelikot teurastettiin. Näin on ollut ennen kuin jostain Halloweenista tiedettiin mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo sinun mumma vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ihmiseltä. Saako hieman kysellä asioita?
Minkälainen talo hänellä oli? Tiedätkö milloin se oli rakennettu? Minkälaisessa ympäristössä se sijaitsi? Oliko hän asunut jo pitkään yksin?
Puhuit että myöhemmin hän muuttui sitten huonokuntoisemmaksi ja sekavaksi, olikohan hänellä siis joku muistisairaus ollut jo pidempään, mikä voisi ehkä selittää myös noita sinun kertomiasi asioita?
Vierailija kirjoitti:
Tuo sinun mumma vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ihmiseltä. Saako hieman kysellä asioita?
Minkälainen talo hänellä oli? Tiedätkö milloin se oli rakennettu? Minkälaisessa ympäristössä se sijaitsi? Oliko hän asunut jo pitkään yksin?
Puhuit että myöhemmin hän muuttui sitten huonokuntoisemmaksi ja sekavaksi, olikohan hänellä siis joku muistisairaus ollut jo pidempään, mikä voisi ehkä selittää myös noita sinun kertomiasi asioita?
Saa kysellä, on aikaa vastailla kun viettelen kesälomaa mökkeillen.
Talo oli vanha, muistaakseni mumman vanhemmat olivat rakentaneet sen ja mumma oli sen ostanut miehensä kanssa perheelleen kodiksi kun vanhemmat olivat menehtyneet. Eli se oli rakennettu joskus 1800 ja 1900-lukujen taitteessa. Se sijaitsee pienellä maalaispaikkakunnalla (jossa on hieman isompi kaupunki kuitenkin lähellä) pitkän hiekkatien päässä. Vieressä on meri ja metsää ja paljon niittyjä ja peltoja. Mumman mies kuoli joku aika sen jälkeen kun minun mummini oli syntynyt, tarkkaa vuotta en muista tähän hätään, mutta joskus 1940-luvun puolivälissä. Silloin mumma jäi taloon lastensa kanssa ja asui siinä yksin siitä asti kun lapset muuttivat omilleen, eli suunnilleen 1960-luvulta lähtien.
Saattoi jotain alkavaa muistisairautta olla jo silloin. Vaikka ei hän sinänsä mitään unohdellut tai käyttäytynyt mitenkään vaarallisesti, vanhempani eivät olisi varmasti antaneet minun olla siellä hoidossa jos asia olisi ollut niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kekritär kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin 3-vuotias lapsi, näin eräänä iltana jonkin epämääräisen olennon. Olin leikkimässä olohuoneen lattialla, ja takapihan ovi oli auki, sillä äiti usein tuuletti ruoanlaiton yhteydessä asuntoa. Ulkona oli jo hämärää/pimeää.
Sitten sieltä takapihan ovesta tuli sisään iso kahdella jalalla kävelevä olento, jolla oli musta turkki ja eläimelliset mulkosilmät. Siihen turkkiin oli jäänyt kiinni syksyn lehtiä ja likaa. Se lähestyi minua, ja juoksin itkien keittiöön, jossa vanhempani ja sukulaiseni olivat juuri käymässä syömään.
Äiti sanoo, että muistaa tämän. Kuulemma olin ollut aivan hysteerinen ja olin sanonut, että "paha mies tuli sisälle", muttei olohuoneessa ollut ketään, kun äiti meni katsomaan. Oli kuulemma pyhäinpäivän ilta, ja sukulaiset oli kutsuttu syömään silloin.
Muistan yhä sen olennon, ja näin siitä painajaisunia varhaisteini-ikään saakka. Olen käynyt googlen läpi, josko joku olisi joskus kokenut jotain vastaavaa, mutta en ole löytänyt mitään. Ja jos joku vastaa tähän Intia-kommentilla, niin hajoan. Tämä oli oikea kokemus lapsuudessani, ja olen miettinyt sitä paljon nyt jälkeenpäin aikuisena.
Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus omasta lapsuudestani. Ja silloin en edes ollut yksin, vaan me koko lapsilauma näimme tämän olennon. Näimme otuksen tulevan pihaan ja menimme piiloon leikkimökkiin. Jonkun ajan päästä raotimme ovea ja katsoimme, näkyykö sitä. Se seisoi talon rappusilla ja sillä oli kädessä joku kummallinen vähän kuin heinähanko. Oli kuitenkin talvi. Se oli kuin pystyyn nostettu karhu. Sillä oli siis aivan eläimen pää. Oltiin vielä jonkun aikaa piilossa, kunnes sitä ei enää näkynyt. Aikuiset ei kukaan olleet sitä nähneet eikä meitä uskoneet. Vielä tänäkin päivänä olemme siitä keskenämme puhuneet ja ihmetelleet, että mikä se oli.
Ja tämä tapahtui viisikymmentäluvulla. Silloin ei meillä eikä kellään meistä ollut televisiota eikä kukaan miestä ollut käynyt edes elokuvissa vielä silloin, joten siitä emme ole sitä keksineet. Sen näyn todellisuuteen olen valmis vannomaan vaikka kuolinhetkeeni asti. Ja meitä oli jotain kymmenkunta mukulaa, iät 4-vuotiaasta 12-vuotiaaseen. Muistan vielä, kun oltiin kauheassa sumpussa siellä leikkimökissä ja yritettiin olla hiirenhiljaa, ettei se vaan tulisi sinne.
Pyhäinpäivän ilta on selitys: ennen vanhaan se oli kekrin aikaa, ja oli kylillä kierteleviä kekripukkeja. Tässä linkissä kuva: https://a1.vuodatus.net/lue/2016/11/kuolemalle-omistettu-kuukausi
No voi herran pieksut. Tulin katsomaan tätä ketjua ja tämä selitys kyllä naurattaa. Kekrin aika..., no ei ollut. Oli kevättalvi. Ja eiköhän nuo kekripukit kuulu jonnekin 1800-luvulle. Joku kysyi vielä siitä otuksesta sen kävelemisestä, kyllä se käveli kahdella jalalla. Lyhyet väärät kintut, sen muistamme. Mysteeri tämä on meille ollut aina ja tulee olemaan. Sekin vielä, että minne se sitten katosi, mihinkään sisätiloihin se ei mennyt. Me asuttiin laajojen peltojen keskellä, muutama talo siis siinä. Jotenkin olisi luullut sen sitten näkyneen jossain vielä menevän poiskin. Mutta kun seuraavan kerran katsoimme sieltä leikkimökin ovesta, sitä ei enää näkynyt ja kaikki juostiin koteihimme niin että hippulat vinkui.
Muista nyt kuitenkin, että olit näkemäsi aikaan lapsi ja muistikuvat hämärtyvät aikuisiällä. Toisekseen kekriä ei ole juhlittu aina tähän aikaan kuin nykyään, vaan olemme rukanneet juhlapyhät amerikkalaisen muotin mukaisesti koska silloin on sesonkimyynti parhaimmillaan. Kekrissähän pukeuduttiin juuri outoihin pukuihin, käytiin vierasilla ja säikyteltiin lapsia. Mistä tiedät ettei kadonnut talon taa ja mennyt menojaan jotenkin onnistuneesti? Se saattoi olla myös vanhaa kansaa, joka on tottunut olemaan kekripukkina ja tapa pienellä kylällä jäänyt elämään. Oma äitinikin muistaa kekripukin, ja se ei kuulemma muistuttanut joulupukkia yhtään. Hän on syntynyt 50-luvulla ja asui kuvatunlaisessa pitäjässä, jossa tultiin vuosikymmeniä muuta maailmaa jäljessä. Riippuu tietenkin millaisella paikkakunnalla asuit? Iso vai muuttotappiokunta? Mietin tätä ilmiötä tosissani, mutta taitaa olla kekristäpukista kyse koska moni asia osuisi yksi yhteen. Toisaalta kiehtova ajatus, että täällä suomen metsissä seikkailisi hahmoja ja olentoja joita ei tunneta. Näitä kertoilee vanha kansa todella paljon, harmi ettei kukaan ole tallettanut tarinoita parempaan talteen.
Muuten hyvä viesti, mutta kyllä kekri on ihan sadonkorjuujuhla, eli ajoittunut syksyyn kun sadot oli saatu talteen ja kesäelikot teurastettiin. Näin on ollut ennen kuin jostain Halloweenista tiedettiin mitään.
Kekriaika kylläkin sijoittui jopa marraskuun alkupuolille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kekritär kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin 3-vuotias lapsi, näin eräänä iltana jonkin epämääräisen olennon. Olin leikkimässä olohuoneen lattialla, ja takapihan ovi oli auki, sillä äiti usein tuuletti ruoanlaiton yhteydessä asuntoa. Ulkona oli jo hämärää/pimeää.
Sitten sieltä takapihan ovesta tuli sisään iso kahdella jalalla kävelevä olento, jolla oli musta turkki ja eläimelliset mulkosilmät. Siihen turkkiin oli jäänyt kiinni syksyn lehtiä ja likaa. Se lähestyi minua, ja juoksin itkien keittiöön, jossa vanhempani ja sukulaiseni olivat juuri käymässä syömään.
Äiti sanoo, että muistaa tämän. Kuulemma olin ollut aivan hysteerinen ja olin sanonut, että "paha mies tuli sisälle", muttei olohuoneessa ollut ketään, kun äiti meni katsomaan. Oli kuulemma pyhäinpäivän ilta, ja sukulaiset oli kutsuttu syömään silloin.
Muistan yhä sen olennon, ja näin siitä painajaisunia varhaisteini-ikään saakka. Olen käynyt googlen läpi, josko joku olisi joskus kokenut jotain vastaavaa, mutta en ole löytänyt mitään. Ja jos joku vastaa tähän Intia-kommentilla, niin hajoan. Tämä oli oikea kokemus lapsuudessani, ja olen miettinyt sitä paljon nyt jälkeenpäin aikuisena.
Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus omasta lapsuudestani. Ja silloin en edes ollut yksin, vaan me koko lapsilauma näimme tämän olennon. Näimme otuksen tulevan pihaan ja menimme piiloon leikkimökkiin. Jonkun ajan päästä raotimme ovea ja katsoimme, näkyykö sitä. Se seisoi talon rappusilla ja sillä oli kädessä joku kummallinen vähän kuin heinähanko. Oli kuitenkin talvi. Se oli kuin pystyyn nostettu karhu. Sillä oli siis aivan eläimen pää. Oltiin vielä jonkun aikaa piilossa, kunnes sitä ei enää näkynyt. Aikuiset ei kukaan olleet sitä nähneet eikä meitä uskoneet. Vielä tänäkin päivänä olemme siitä keskenämme puhuneet ja ihmetelleet, että mikä se oli.
Ja tämä tapahtui viisikymmentäluvulla. Silloin ei meillä eikä kellään meistä ollut televisiota eikä kukaan miestä ollut käynyt edes elokuvissa vielä silloin, joten siitä emme ole sitä keksineet. Sen näyn todellisuuteen olen valmis vannomaan vaikka kuolinhetkeeni asti. Ja meitä oli jotain kymmenkunta mukulaa, iät 4-vuotiaasta 12-vuotiaaseen. Muistan vielä, kun oltiin kauheassa sumpussa siellä leikkimökissä ja yritettiin olla hiirenhiljaa, ettei se vaan tulisi sinne.
Pyhäinpäivän ilta on selitys: ennen vanhaan se oli kekrin aikaa, ja oli kylillä kierteleviä kekripukkeja. Tässä linkissä kuva: https://a1.vuodatus.net/lue/2016/11/kuolemalle-omistettu-kuukausi
No voi herran pieksut. Tulin katsomaan tätä ketjua ja tämä selitys kyllä naurattaa. Kekrin aika..., no ei ollut. Oli kevättalvi. Ja eiköhän nuo kekripukit kuulu jonnekin 1800-luvulle. Joku kysyi vielä siitä otuksesta sen kävelemisestä, kyllä se käveli kahdella jalalla. Lyhyet väärät kintut, sen muistamme. Mysteeri tämä on meille ollut aina ja tulee olemaan. Sekin vielä, että minne se sitten katosi, mihinkään sisätiloihin se ei mennyt. Me asuttiin laajojen peltojen keskellä, muutama talo siis siinä. Jotenkin olisi luullut sen sitten näkyneen jossain vielä menevän poiskin. Mutta kun seuraavan kerran katsoimme sieltä leikkimökin ovesta, sitä ei enää näkynyt ja kaikki juostiin koteihimme niin että hippulat vinkui.
Muista nyt kuitenkin, että olit näkemäsi aikaan lapsi ja muistikuvat hämärtyvät aikuisiällä. Toisekseen kekriä ei ole juhlittu aina tähän aikaan kuin nykyään, vaan olemme rukanneet juhlapyhät amerikkalaisen muotin mukaisesti koska silloin on sesonkimyynti parhaimmillaan. Kekrissähän pukeuduttiin juuri outoihin pukuihin, käytiin vierasilla ja säikyteltiin lapsia. Mistä tiedät ettei kadonnut talon taa ja mennyt menojaan jotenkin onnistuneesti? Se saattoi olla myös vanhaa kansaa, joka on tottunut olemaan kekripukkina ja tapa pienellä kylällä jäänyt elämään. Oma äitinikin muistaa kekripukin, ja se ei kuulemma muistuttanut joulupukkia yhtään. Hän on syntynyt 50-luvulla ja asui kuvatunlaisessa pitäjässä, jossa tultiin vuosikymmeniä muuta maailmaa jäljessä. Riippuu tietenkin millaisella paikkakunnalla asuit? Iso vai muuttotappiokunta? Mietin tätä ilmiötä tosissani, mutta taitaa olla kekristäpukista kyse koska moni asia osuisi yksi yhteen. Toisaalta kiehtova ajatus, että täällä suomen metsissä seikkailisi hahmoja ja olentoja joita ei tunneta. Näitä kertoilee vanha kansa todella paljon, harmi ettei kukaan ole tallettanut tarinoita parempaan talteen.
Muuten hyvä viesti, mutta kyllä kekri on ihan sadonkorjuujuhla, eli ajoittunut syksyyn kun sadot oli saatu talteen ja kesäelikot teurastettiin. Näin on ollut ennen kuin jostain Halloweenista tiedettiin mitään.
Kekriaika kylläkin sijoittui jopa marraskuun alkupuolille.
Niin? Väittämäsi ei ole mitenkään ristiriidassa oman väitteeni kanssa. Marraskuun alku on syksyä. Nykyäänhän kekri liitetään pyhäinmiestenpäivään, joka on tänä vuonna 2. marraskuuta, ajankohta on saattanut vaihdella esim. kuun vaiheiden mukaan. Kirjoitin kekristä siksi, että lainaamani teksti antoi ymmärtää, että kekriä saatettiin viettää aiemmin joskus ihan muulloin kuin siihen aikaan milloin sitä nykyään vietetään, mikä oli väärä väittämä.
Vierailija kirjoitti:
Minun sydän hyppäsi kurkkuun kun luin nuo viestit oudosta olennosta, jonka kirjoittajat olivat nähneet lapsena. Koska itselleni on käynyt vastaava asia, olin silloin 9-vuotias ja olin kesämökillämme isovanhempien ja serkkujen kanssa.
Olin kahden serkkuni kanssa nukkumassa kömmänässä ja katselimme yöllä ikkunasta merelle, yhtäkkiä ihan ikkunan ohi meni nopeasti tumma hahmo. Säikähdimme ihan hirveästi ja vedimme äkkiä verhot ikkunan eteen. Toinen serkuistani päätti kurkata verhon raosta pihalle ja me seurattiin toisen serkun kanssa perässä. Näimme ihan selkeästi tumman, karvaisen, todella kyyryssä kulkevan hahmon. Vielä tänäkään päivänä en osaa kuvailla hahmoa järkevästi. Tietyllä tapaa se oli yhtäaikaa ihmismäinen ja eläimellinen, ei vain tiennyt kumpi se oli. Hahmo liikkui mökin luo ja ihan selkeästi kurkisteli ikkunoista sisään, muistan miettineeni aluksi että jos se oli tosi laiha karhu, joka käveli kahdella jalalla, mutta eikai karhu kurki tuolla tavalla ikkunoista sisään systemaattisesti. Hahmo kiersi mökin kaksi kertaa ja muistan että meillä pelotti koko ajan että se menee ulko-ovelle, koska ovi ei olisi ollut lukossa. Pian hahmo läheni taas kömmänää ja meni ikkunan ohi, kukaan meistä ei vaan silloin uskaltanut katsoa ulos. Näimme myös että hahmo käveli toisenkin ikkunan ohi, oletimme sen kiertävän myös kömmänää. Ryömimme ihan hiljaa sängyn alle piiloon. Hetken aikaa ulkoa kuului vaimeita askelia, sitten ne kaikkosivat.
Meidän teki hirveästi mieli juosta mökkiin, missä ukki ja mummi nukkuivat, mutta emme uskaltaneet, koska pelkäsimme että hahmo on edelleen siellä pihalla. Ja pelkäsimme myös että meitä torutaan siitä että olimme hereillä keskellä yötä. Aamulla kerroimme jutusta kuitenkin isovanhemmille ja he olivat sitä mieltä että asialla oli karhu. Ukki soitti myös jonnekin metsästysporukalle, jotka sanoivat että jonkun matkan päässä oli tehty karhuhavainto aiemmalla viikolla. Mutta ei se minun tai serkkujen mielestä karhu ollut, mikä karhu olisi yhtä laiha kuin ihminen, kulkisi vain kahdella jalalla ja kurkkisi ikkunoista sisään?
Huh, onneksi luin tämän jutun vasta jokakesäisen mökkiyövierailun jälkeen. :D
Vierailija kirjoitti:
Minun sydän hyppäsi kurkkuun kun luin nuo viestit oudosta olennosta, jonka kirjoittajat olivat nähneet lapsena. Koska itselleni on käynyt vastaava asia, olin silloin 9-vuotias ja olin kesämökillämme isovanhempien ja serkkujen kanssa.
Olin kahden serkkuni kanssa nukkumassa kömmänässä ja katselimme yöllä ikkunasta merelle, yhtäkkiä ihan ikkunan ohi meni nopeasti tumma hahmo. Säikähdimme ihan hirveästi ja vedimme äkkiä verhot ikkunan eteen. Toinen serkuistani päätti kurkata verhon raosta pihalle ja me seurattiin toisen serkun kanssa perässä. Näimme ihan selkeästi tumman, karvaisen, todella kyyryssä kulkevan hahmon. Vielä tänäkään päivänä en osaa kuvailla hahmoa järkevästi. Tietyllä tapaa se oli yhtäaikaa ihmismäinen ja eläimellinen, ei vain tiennyt kumpi se oli. Hahmo liikkui mökin luo ja ihan selkeästi kurkisteli ikkunoista sisään, muistan miettineeni aluksi että jos se oli tosi laiha karhu, joka käveli kahdella jalalla, mutta eikai karhu kurki tuolla tavalla ikkunoista sisään systemaattisesti. Hahmo kiersi mökin kaksi kertaa ja muistan että meillä pelotti koko ajan että se menee ulko-ovelle, koska ovi ei olisi ollut lukossa. Pian hahmo läheni taas kömmänää ja meni ikkunan ohi, kukaan meistä ei vaan silloin uskaltanut katsoa ulos. Näimme myös että hahmo käveli toisenkin ikkunan ohi, oletimme sen kiertävän myös kömmänää. Ryömimme ihan hiljaa sängyn alle piiloon. Hetken aikaa ulkoa kuului vaimeita askelia, sitten ne kaikkosivat.
Meidän teki hirveästi mieli juosta mökkiin, missä ukki ja mummi nukkuivat, mutta emme uskaltaneet, koska pelkäsimme että hahmo on edelleen siellä pihalla. Ja pelkäsimme myös että meitä torutaan siitä että olimme hereillä keskellä yötä. Aamulla kerroimme jutusta kuitenkin isovanhemmille ja he olivat sitä mieltä että asialla oli karhu. Ukki soitti myös jonnekin metsästysporukalle, jotka sanoivat että jonkun matkan päässä oli tehty karhuhavainto aiemmalla viikolla. Mutta ei se minun tai serkkujen mielestä karhu ollut, mikä karhu olisi yhtä laiha kuin ihminen, kulkisi vain kahdella jalalla ja kurkkisi ikkunoista sisään?
Tuli nämä oliojutut mieleen, kun katsoin Youtubesta tätä videota, jossa käsitellään USAn kansallispuistoissa kadonneita ihmisiä: https://www.youtube.com/watch?v=xocLstMRd7Q
Katsokaa kohta 3. Siinä käsitellään pienten, ensin kadonneiden mutta sittemmin löytyneiden lasten tapauksia, joissa lapset ovat väittäneet karhun tai muun metsän olennon vieneen heidät ja pitäneet heistä huolta. Tuntuisi aika erikoiselta, että karhu veisi lapsen vanhemmilta ja elelisi sen kanssa pari päivää ihan leppoisasti. Entä jos kyseessä onkin ollut joku samanlainen otus, jonka tähänkin ketjuun kirjoittaneet ovat lapsuudessaan nähneet? Jokin metsän henki tai olento, joka on lapsille näkyvä?
Btw, kyseinen Youtube-kanava on mainio kaikesta oudosta ja yliluonnollisesta kiinnostuneille. Sopivasti jännittävä :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kekritär kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin 3-vuotias lapsi, näin eräänä iltana jonkin epämääräisen olennon. Olin leikkimässä olohuoneen lattialla, ja takapihan ovi oli auki, sillä äiti usein tuuletti ruoanlaiton yhteydessä asuntoa. Ulkona oli jo hämärää/pimeää.
Sitten sieltä takapihan ovesta tuli sisään iso kahdella jalalla kävelevä olento, jolla oli musta turkki ja eläimelliset mulkosilmät. Siihen turkkiin oli jäänyt kiinni syksyn lehtiä ja likaa. Se lähestyi minua, ja juoksin itkien keittiöön, jossa vanhempani ja sukulaiseni olivat juuri käymässä syömään.
Äiti sanoo, että muistaa tämän. Kuulemma olin ollut aivan hysteerinen ja olin sanonut, että "paha mies tuli sisälle", muttei olohuoneessa ollut ketään, kun äiti meni katsomaan. Oli kuulemma pyhäinpäivän ilta, ja sukulaiset oli kutsuttu syömään silloin.
Muistan yhä sen olennon, ja näin siitä painajaisunia varhaisteini-ikään saakka. Olen käynyt googlen läpi, josko joku olisi joskus kokenut jotain vastaavaa, mutta en ole löytänyt mitään. Ja jos joku vastaa tähän Intia-kommentilla, niin hajoan. Tämä oli oikea kokemus lapsuudessani, ja olen miettinyt sitä paljon nyt jälkeenpäin aikuisena.
Mulla on vähän vastaavanlainen kokemus omasta lapsuudestani. Ja silloin en edes ollut yksin, vaan me koko lapsilauma näimme tämän olennon. Näimme otuksen tulevan pihaan ja menimme piiloon leikkimökkiin. Jonkun ajan päästä raotimme ovea ja katsoimme, näkyykö sitä. Se seisoi talon rappusilla ja sillä oli kädessä joku kummallinen vähän kuin heinähanko. Oli kuitenkin talvi. Se oli kuin pystyyn nostettu karhu. Sillä oli siis aivan eläimen pää. Oltiin vielä jonkun aikaa piilossa, kunnes sitä ei enää näkynyt. Aikuiset ei kukaan olleet sitä nähneet eikä meitä uskoneet. Vielä tänäkin päivänä olemme siitä keskenämme puhuneet ja ihmetelleet, että mikä se oli.
Ja tämä tapahtui viisikymmentäluvulla. Silloin ei meillä eikä kellään meistä ollut televisiota eikä kukaan miestä ollut käynyt edes elokuvissa vielä silloin, joten siitä emme ole sitä keksineet. Sen näyn todellisuuteen olen valmis vannomaan vaikka kuolinhetkeeni asti. Ja meitä oli jotain kymmenkunta mukulaa, iät 4-vuotiaasta 12-vuotiaaseen. Muistan vielä, kun oltiin kauheassa sumpussa siellä leikkimökissä ja yritettiin olla hiirenhiljaa, ettei se vaan tulisi sinne.
Pyhäinpäivän ilta on selitys: ennen vanhaan se oli kekrin aikaa, ja oli kylillä kierteleviä kekripukkeja. Tässä linkissä kuva: https://a1.vuodatus.net/lue/2016/11/kuolemalle-omistettu-kuukausi
No voi herran pieksut. Tulin katsomaan tätä ketjua ja tämä selitys kyllä naurattaa. Kekrin aika..., no ei ollut. Oli kevättalvi. Ja eiköhän nuo kekripukit kuulu jonnekin 1800-luvulle. Joku kysyi vielä siitä otuksesta sen kävelemisestä, kyllä se käveli kahdella jalalla. Lyhyet väärät kintut, sen muistamme. Mysteeri tämä on meille ollut aina ja tulee olemaan. Sekin vielä, että minne se sitten katosi, mihinkään sisätiloihin se ei mennyt. Me asuttiin laajojen peltojen keskellä, muutama talo siis siinä. Jotenkin olisi luullut sen sitten näkyneen jossain vielä menevän poiskin. Mutta kun seuraavan kerran katsoimme sieltä leikkimökin ovesta, sitä ei enää näkynyt ja kaikki juostiin koteihimme niin että hippulat vinkui.
Muista nyt kuitenkin, että olit näkemäsi aikaan lapsi ja muistikuvat hämärtyvät aikuisiällä. Toisekseen kekriä ei ole juhlittu aina tähän aikaan kuin nykyään, vaan olemme rukanneet juhlapyhät amerikkalaisen muotin mukaisesti koska silloin on sesonkimyynti parhaimmillaan. Kekrissähän pukeuduttiin juuri outoihin pukuihin, käytiin vierasilla ja säikyteltiin lapsia. Mistä tiedät ettei kadonnut talon taa ja mennyt menojaan jotenkin onnistuneesti? Se saattoi olla myös vanhaa kansaa, joka on tottunut olemaan kekripukkina ja tapa pienellä kylällä jäänyt elämään. Oma äitinikin muistaa kekripukin, ja se ei kuulemma muistuttanut joulupukkia yhtään. Hän on syntynyt 50-luvulla ja asui kuvatunlaisessa pitäjässä, jossa tultiin vuosikymmeniä muuta maailmaa jäljessä. Riippuu tietenkin millaisella paikkakunnalla asuit? Iso vai muuttotappiokunta? Mietin tätä ilmiötä tosissani, mutta taitaa olla kekristäpukista kyse koska moni asia osuisi yksi yhteen. Toisaalta kiehtova ajatus, että täällä suomen metsissä seikkailisi hahmoja ja olentoja joita ei tunneta. Näitä kertoilee vanha kansa todella paljon, harmi ettei kukaan ole tallettanut tarinoita parempaan talteen.
Totta kai muistan, että olin lapsi. (!). Mutta meitä oli kymmenkunta, vanhimmat 12-vuotiaita. Olemme pitkin elämäämme tästä puhuneet keskenämme, siskoni oli 12-vuotias, samoin serkkuni. Kaikkien muistikuvat menevät yksiin. Ja todellakaan mikään kekrin aika se ei ollut, silloin oli talvi. Kekri liittyy suomalaiseen sadonkorjuuseen, eikä meidän alueellamme sellaista ole ikinä vietetty. Kukaan koskaan puhunutkaan mistään sellaisesta. Ja ei laahattu 50 vuotta muista jäljessä, asuimme tehdaspaikkakunnalla emmekä edes missään peräkylässä vaan kirkonkylän tuntumassa, vaikka mikään kaupunkihan se ei silloin ollut, vaan maaseutupitäjä. Tietenkin se kummajainen oli saattanut lähteä pois niin, ettemme sitä poismenoa vain nähneet. Mutta tulon näimme ja sen portailla seisomisen.
Seuraavaksi joku keksii esittää, että ne oli nuuttipukki. Nuuttihan kuuluu jouluun, mutta se ei ollut myöskään joulun aikaa, ja nuuttipukit kulkivat joskus muinaisaikoina pimeässä ja hätistelivät lähinnä aikuisia vaatiessaan viinaryyppyjä. Mutta silloin oli päivä, oli kevättalvi ja ketään aikuista se ei mennyt tapaamaan. Eikä nuuttipukkiperinne kuulunut eikä kuulu vieläkään tähän osaan Suomea.
Ihan mielenkiintoista pohdiskelua, ei ihme että mekin sitä olemme koko ikämme miettineet. Sen verran outo kokemus se oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt mikään erityisen jännittävää tarina ole, ja siihen on varmasti aika selkeä selitys, me ei olla sitä vaan vielä keksitty :D Meidän lähisuvun kesämökkinä on isoisovanhempien vanha kotitalo. Se on korkea, kaksikerroksinen, 1800-luvulla rakennettu talo. Tontti on aika iso ja siihen kuuluu merenrantaa, mutta itse talo ei sijaitse aivan rannassa. Talon toisen kerroksen parvekkeelta näkee kuitenkin hyvin merelle ja se onkin meidän suosituin istuskelupaikka. Talolta merenrantaan menee kävellen ehkä noin 3 minuuttia. Sinne kävellessä merelle ei ole kuitenkaan koko ajan näköyhteyttä, koska edessä on puita.
Nyt neljä kertaa siellä on käynyt vähän erikoinen juttu silloin kun joku on ollut siellä yksin. Minä olen kokenut sen kahdesti, veljeni kerran ja isäni kerran. Kerron nyt oman kokemukseni. Se oli kesä 2016 ja olin mennyt sinne itsekseni viettämään iltaa, tein jotain hyvää ruokaa ja menin syömään sitä parvekkeelle. Kello taisi olla suunnilleen jotain 22-23 koska oli jo hieman hämärä kun huomasin horisontissa ison laivan. Se oli siinä kohtaa vielä aika kaukana ja yritin tiirailla tarkemmin. Pikkuhiljaa se lipui sitten lähemmäs ja muistan kun ajattelin ekana että tuohon näyttää aivan sitä aavelaivalta, joka oli jossain Muumien jaksossa :D Iso ja vanha laiva siis. Ihailin sitä, enkä ajatellut asiasta mitään sen kummempaa. Laiva lipui hiljalleen sitten pois. Jotenkin unohdin koko asian, enkä muistanut mainita siitä kenellekään ennen kuin isäni mainitsi loppukesästä nähneensä ison vanhan laivan kun oli yksin mökillä. Vaihdettiin sitten omat havaintomme ja todettiin että on sama laiva kyseessä. Hetki asiasta juteltiin ja pohdittiin että kenenhän laiva on kyseessä. Veljeni oli myös mukana juttelussa. Kävimme tuon jälkeen vielä muutaman kerran porukalla mökillä ennen kuin laitoimme sen talviteloille ja laivaa ei enää näkynyt sinä kesänä.
Seuraavan kerran sama laiva näkyi loppukeväästä 2017 kun veli oli yksin mökillä. Kävi juuri samalla tavalla kuin aiemminkin. Tuossa kohtaa alettiin sitten kunnolla pohtimaan asiaa enemmän, ja kyseltiin asiasta myös paikallisilta "juorukelloilta". Kukaan paikallinen ei tiennyt asiasta mitään tarkemmin. Kyseltiin myös asiasta sukulaisilta, jotka ovat meitä aiemmin mökkiä asustaneet, isosetä muisteli nähneensä samanlaisen laivan joskus 90-luvulla, totesi kyllä olleensa humalassa silloin, joten asia ei siis välttämättä ole varma :D
Koko kesänä tuota laivaa ei enää näkynyt.Sitten viime kesänä olin yksin mökillä ja koko laiva-asia oli hieman jo ehkä unohtunut. Tein siinä iltapalaa ja aluksi ajattelin että en mene sitä parvekkeelle syömään, mutta lopulta kuitenkin päätin että raitis ilma ennen yöunia tekee hyvää. Istuin hetken ja pian laiva ilmeistyi horisonttiin. Pienen hetken tuijotin sitä ja sitten päätin että kiirehdin äkkiä rantaan että saisin laivasta hyvän kuvan. Vedin kumpparit jalkaan ja kävelin rantaan, mutta laiva oli ehtinyt kadota. En oikein ymmärrä mihin se niin nopeasti katosi, koska aiemmin sen lähemmäksi lipumiseenkin meni aikaa. Nyt laiva oli varmaan lähtenyt toiseen suuntaan, en tiedä.
Jotenkin laivasta tuli aina hieman karmiva fiilis. Ei vaan minulle, vaan myös isälle ja veljelle. Tälle kaikelle on varmasti ihan tavallinen selitys. Tälle kesää täytyy mennä laivajahtiin :D
Tulipa tässä mieleen, että voisikohan tuo teidän mökkinne kohta olla sellaisessa paikkaa, että se sattuu nappaamaan kangastuksia poikkeuksellisen hyvin? Paikasta en osaa sanoa kun en tiedä missä se on, mutta meren rannassa kun ollaan niin vanhoilla "aavelaivoilla" tosiaan voidaan liikennöidä sesonkiaikoina, eikä edes välttämättä kuin vain muutaman kerran kesässä. Ja kangastus saattaa ilmestyä todella pitkienkin matkojen päästä jos olosuhteet ovat kohdillaan (eli jopa satojen kilometrien päästä). Sitä puoltaisi myös tuo satunnainen laivan näkyminen, kuin myös sen nopea katoaminen (eikä laivan tarvitse todellisuudessa olla edes kauhean iso, jotta sen vääristymä näkyy). Lapsuudessa tuli käytyä sellaisella rannalla, josta näimme kangastuksia vuosien aikana muutaman. Joka kerta ne olivat äärimmäisen aavemaisia kokemuksia järkisyistä huolimatta.
Tämä näky on ns. Fata Morgana. Kangastus. Äiti ja sisko olivat Suomenlinnassa käymässä ja kertoivat silmät pyöreinä nähneensä merellä, horisontissa kokonaisen kerrostalon! Kangastushan se oli mutta kuulemma todella oikean näköinen. Kuuluisin Fata Morgana-juttu on näky laivasta, Lentävä Hollantilainen.
Mumma asui siis yksin vanhassa lapsuudenkodissaan. Hän oli minun mummini äiti. Olin suvun ainoita lapsia ja vanhempani sekä isovanhempani olivat tiiviisti työelämässä mukana, minä siis vietin aika paljon aikaa mumman kanssa maalla. Varsinkin kesäisin saatoin olla siellä viikon putkeenkin. Hän oli todella herttainen, mutta hieman höpsähtänyt ja omalaatuinen ihminen.
Mummalla oli tapana ripotella suolaa ovien ja ikkunoiden pieliin. Kysyin siitä joskus häneltä ja muistaakseni hän totesi hymyillen että pysyypä pirut poissa. Isäni oli myös siinä tilanteessa läsnä ja hän sanoi minulle että mumma tarkoittaa vain muurahaisia. Mumma ei muistaakseni vastannut tuohon enää mitään. Tuon jälkeen kerran kävi niin että kun olimme jo menossa nukkumaan kun mumma palasi vielä alakertaan koska oli unohtanut laittaa suolaa, sanoin vielä että eikai niitä muurahaisia tule sisään jos joskus jättää suolan laittamatta ja mumma kysyi ihmeissään että mitä ihmeen muurahaisia?
Mummalla ei ollut sisävessaa, käytössä oli pihan perällä oleva ulkovessa. En saanut koskaan mennä vessaan yksin jos ulkona oli vähänkään hämärää. Mumma tuli aina mukaan ja seisoi vessan ulkopuolella. Mukana oli myös aina kynttilä. Vaikka oli vain vähän hämärä, kynttilä piti aina sytyttää. Ajattelin että mummalla on huono hämäränäkö.
Mumman pihapiirissä oli pieni ranta, mutta siinä ei saanut koskaan uida, meidän piti aina kävellä toiselle, noin kilometrin päässä sijaitsevalle rannalle. Mumma aina totesi että kotiranta on liian äkkisyvä uitavaksi. Joskus kuitenkin kuulin kun mummini jutteli mumman kanssa että kaikki pääsisivät helpommalla jos mumma antaisi minun vaan uida kotirannassa. Mumma totesi tiukkaan sävyyn että se ei käy, lasta ei vaaranneta. Tuolloin ajattelin tietenkin sitä että ranta on vaarallinen koska se on äkkisyvä, mutta myöhemmin (mumman kuoleman jälkeen) kävin kyseisessä rannassa uimassa ja tajusin että eihän se ole lainkaan syvä.
Ja yksi asia vielä tulee mieleen, tämä on ehkä kummallisin. Minun muistini mukaan kävimme aina kerran kesässä (muistaakseni juhannuksena) poimimassa mumman kanssa kukkia läheiseltä niityltä, sen jälkeen sidoimme niistä kimpun ja kävelimme talon vieressä sijaitsevaan metsään. Metsässä, noin 30 metriä talosta, oli iso kivi jonka kohdalta metsä nousi rinteeksi. Asetimme kukat aina kivelle ja lähdimme pois. Mumma sanoi että niin tehtiin, jotta saatiin elää rauhassa ja turvassa. Mumman mielestä se oli ehkä joku juhannustaika? Tuo kyseinen kivi oli myös minun raja, siitä eteenpäin en saanut koskaan mennä. Sain siis leikkiä metsässä itsekseni valoisaan aikaan. Ja aina metsään mentäessä kesäaikaan, piti laittaa korvan taakse kukka. Mumma sanoi syyksi sen, että metsäkeijut ilahtuu.