Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Meillä alkoi yhteen aikaan mennä CD-soitin itsestään päälle ja aina kauhean myöhään illalla, kun oltiin jo menty menty nukkumaan.  Soittimessa oli Tapio Rautavaaraa, mitä oltiin kuunneltu muutaman kerran kauan  sitten.  Yhtäkkiä vaan alkoi Tapsan laulama Häävalssi vaan soimaan, valtavan kovalla vielä.   Ihmeteltiin, että onko siinä soittimessa joku ajastussysteemi, mikä laittaa sen laitteen ja levyn päälle aina samaan aikaan.

Mutta sitten vasta ihmeteltiin, kun otettiin se levy kokonaan pois koneesta.  Ja edelleen alkoi Rautavaara laulaa Häävalssia n. klo 23 illalla.  Sitten jo mietittiin, että voiko siinä soittimessa olla joku tallennin olemassa.  Ei keksitty mitään mitä olisi voitu tehdä.

Sitten se vaan lopetti, ei ole Tapsa laulanut meille enää aikoihin. 

Muutenkin tässä talossa tapahtuu joskus kummallisuuksia.  Esim. yksi venäläinen tuttumme lahjoitti miehelleni taskukellon.  Se oli  hieno ja pidettiin sitä vitriinissä tallessa monta vuotta.  Sitten kerran tuli kirje Venäjältä tämän miehen vaimolta, että se mies on kuollut.  Jokin aika sen jälkeen siivosin vitriiniä ja otin kellon käteeni, se oli totaalisesti rikki.  Kuoriosa oli irronnut, ketju poikki kahdesta kohtaa ja lasin sisällä oli viisari oudosti vääntynyt.  Ei siihen kukaan ollut koskenut, meillä ei ole edes lapsia eikä kukaan vieras mene meidän vitriiniä aukomaan.  On se kello meillä vieläkin ja aina välillä mietitään, että miten sen saisi korjatuksi, se oli täysin ehjä ja aikaa käyvä vetokoneistolla käyvä kello, joten ihmetyttää ja harmittaa.

Keittiön yläkaapista löytyi kerran aivan outo juomalasi.  Ja muutakin kummallista sattunut.

Petteri 56v kirjoitti:

Karkasin vuonna Wiik kotoa ollessani 12-vuotias. Sen jälkeen olen asunut kadulla. Toissa vuonna tapasin veljeni ja hän kertoo minulle, että katoamisestani ei tehty koskaan ilmoitusta poliiseille tai mihinkään. Se on hyvin outoa ja sitä on myös se, että veljeni tunsi minut kun hän oli kadotessani vasta 4-vuotias. Minä sentään olen ikäistäni paljon vanhemman näköinen. Olen 56v mutta näytän ainakin 80-vuotiaalta. Terveydenhoidon puute, kadu elämä, viinanpiru ja huono ruoka tekivät sen. Eihän minulla ole edes hampaita suussa enää. Mutta veli sanoi, että olen ihan Hilma-mummon näköinen ja hän oli isoäidin isotäti.

Niin no Intiassahan asuu paljon ihmisiä kadulla, jopa pieniä lapsia.  Ei se siellä niin ihmeellistä ole. 

Mieheni tuli kotiin lääkäristä, jonne hän oli mennyt pienen vaivan takia. Hän kertoi joutuvansa leikkaukseen. Sillä hetkellä minut ikäänkuin täytti varma ehdoton totuus. Tiesin ja tunsin varmemmin kuin mitään koko elämäni aikana, että meidän elämämme ei koskaan tulisi enää olemaan samanlaista.

Niin kävikin. Mieheni vointi huononi nopeasti, hän sairasti kolme vuotta hyvin vakavasti, leikattiin seitsemän kertaa ja kuoli. Tuo päivä oli viimeinen tavallinen päivä meidän perheessämme.

Vierailija kirjoitti:

Petteri 56v kirjoitti:

Karkasin vuonna Wiik kotoa ollessani 12-vuotias. Sen jälkeen olen asunut kadulla. Toissa vuonna tapasin veljeni ja hän kertoo minulle, että katoamisestani ei tehty koskaan ilmoitusta poliiseille tai mihinkään. Se on hyvin outoa ja sitä on myös se, että veljeni tunsi minut kun hän oli kadotessani vasta 4-vuotias. Minä sentään olen ikäistäni paljon vanhemman näköinen. Olen 56v mutta näytän ainakin 80-vuotiaalta. Terveydenhoidon puute, kadu elämä, viinanpiru ja huono ruoka tekivät sen. Eihän minulla ole edes hampaita suussa enää. Mutta veli sanoi, että olen ihan Hilma-mummon näköinen ja hän oli isoäidin isotäti.

Niin no Intiassahan asuu paljon ihmisiä kadulla, jopa pieniä lapsia.  Ei se siellä niin ihmeellistä ole. 

Ei tämä ole tapahtunut Intiassa, vaan Suomessa vai onko Intiassa muka jonkun nimi Hilma tai Petteri?

Vierailija kirjoitti:

Meillä alkoi yhteen aikaan mennä CD-soitin itsestään päälle ja aina kauhean myöhään illalla, kun oltiin jo menty menty nukkumaan.  Soittimessa oli Tapio Rautavaaraa, mitä oltiin kuunneltu muutaman kerran kauan  sitten.  Yhtäkkiä vaan alkoi Tapsan laulama Häävalssi vaan soimaan, valtavan kovalla vielä.   Ihmeteltiin, että onko siinä soittimessa joku ajastussysteemi, mikä laittaa sen laitteen ja levyn päälle aina samaan aikaan.

Mutta sitten vasta ihmeteltiin, kun otettiin se levy kokonaan pois koneesta.  Ja edelleen alkoi Rautavaara laulaa Häävalssia n. klo 23 illalla.  Sitten jo mietittiin, että voiko siinä soittimessa olla joku tallennin olemassa.  Ei keksitty mitään mitä olisi voitu tehdä.

Sitten se vaan lopetti, ei ole Tapsa laulanut meille enää aikoihin. 

Muutenkin tässä talossa tapahtuu joskus kummallisuuksia.  Esim. yksi venäläinen tuttumme lahjoitti miehelleni taskukellon.  Se oli  hieno ja pidettiin sitä vitriinissä tallessa monta vuotta.  Sitten kerran tuli kirje Venäjältä tämän miehen vaimolta, että se mies on kuollut.  Jokin aika sen jälkeen siivosin vitriiniä ja otin kellon käteeni, se oli totaalisesti rikki.  Kuoriosa oli irronnut, ketju poikki kahdesta kohtaa ja lasin sisällä oli viisari oudosti vääntynyt.  Ei siihen kukaan ollut koskenut, meillä ei ole edes lapsia eikä kukaan vieras mene meidän vitriiniä aukomaan.  On se kello meillä vieläkin ja aina välillä mietitään, että miten sen saisi korjatuksi, se oli täysin ehjä ja aikaa käyvä vetokoneistolla käyvä kello, joten ihmetyttää ja harmittaa.

Keittiön yläkaapista löytyi kerran aivan outo juomalasi.  Ja muutakin kummallista sattunut.

Kummallista. Kerro ne muutkin jutut!

Yksi ainoa asia mikä minua on jäänyt vaivaamaan tapahtui kesäkuussa 2017. Asuin hetken Kurussa, koska asunnossani  Ylöjärvellä oli vesivanhinko. Yhtenä aamuna bussipysäkillä näin naisen, joka tuli erittäin aikaisin odottamaan bussia (itse olin myöhästynyt edellisestä). Hetken päästä ilmeisesti naisen äiti tuli myös pysäkille ja sätti nuorempaa naista bussikortin lataamisesta väärin tms. Äitinsä oli pukeutunut hyvin, nuorempi nainen oli taas verkkahousuissa. Silti tämä nuorempi nainen vaikutti jo vanhalta, noin kolmi- nelikymppiseltä. Sain kuvan, että hän oli jäänyt asumaan mielivaltaisen äitinsä kanssa pitkälle aikuisikään.

Nuorempi nainen jäi ennen äitiään pois bussista ja käveli kirjastoon, kun äiti jatkoi matkaansa kauppaan. Muistaakseni näin tämän nuoremman naisen vielä myöhemmin. Hän vaikuitti molemmilla kerroilla masentuneelta. Kaduttaa, että en mennyt puhumaan naiselle ja kehottanut lähtemään äitinsä luota. Olen itse ollut aiemmin samassa tilanteessa omassa elämässä. Tuntuu, että olin ainoa, joka olisi voinut auttaa tätä naista. En useinkaan mieti asiaa mutta välillä se palaa mieleen.

Tämä mietityttää ja karmii edelleen vaikka tapahtumasta on jo pari vuotta kulunut: asuimme mieheni kanssa kerrostaloasunnossa muutaman vuoden, mutta emme olleet talon muihin asukkaisiin pahemmin tutustuneet. Samassa rapussa asui kuitenkin eräs n. 65- vuotias rouva, sukunimeltään (muutettu) Aalto. 

Hän asui asunnossaan jo muutettuamme omaamme ja asui siinä kunnes nukkui pois. Hänellä ei ilmeisesti ollut pahemmin tuttavia tai sukulaisia. Tuona aikana en kertaakaan hänelle puhunut, tervehtinyt tms. eikä hän edes katsonut minuun päinkään. Eikä siinä mitään, en minäkään turhia tykkää jutella jos en ihmistä tunne, mutta jokin hänessä oli outoa tai karmivaa.

Eräänä iltana kuitenkin olin tulossa kauppareissulta kotiin. Avasin oven, lähdin kapuamaan portaita mutta jähmetyin kun tämä rouva seisoi portaiden päässä ja katsoi minua. Hymyilin, johon hän ei vastannut, mutta ohimennessäni hän yllättäen tarttui käteeni. Kylmät väreet meni pitkin selkääni, mutta pysyin pää viileänä ja kysyin ystävällisesti "anteeksi?". Rouva katsoi silmiini, ihan kuin sieluuni ja tovin kuluttua sanoi "Kiitos" ja päästi irti kädestäni. Olin jostain syystä erittäin järkyttynyt, joten en sanonut mitään vaan suorastaan juoksin loput portaat asuntooni ja laitoin oven visusti lukkoon. Mieheni oli työmatkalla ja minun oli pakko soittaa hänelle tapahtuneesta sillä se mietitytti minua kovin.

Toivuttuani tilanteesta seuraava päivä oli täysin normaali. Sitä seuraavana päivänä kuitenkin kuulin rouvan asunnosta epämääräisiä ääniä. Päätin lähteä "lenkille" sillä halusin uteliaana nähdä onko rouvalla epätavalliseen tapaan vieraita, ehkä jopa omia lapsia käymässä. Siellä ei ollutkaan vieraita, vaan miehiä, jotka kantoivat isoja pahvilaatikoita pois asunnosta. Kysyin uteliaana "onkos muutto käynnissä?" mutta järkytyksekseni mies vastasi "ei, rouva on menehtynyt". Myöhemmin lehdessä näin kuolinilmoituksen "Marja Aalto". Mikä järkytti minua vielä enemmän, oli että kuolinpäivä oli sama päivä kun mieheni oli ollut työmatkalla ja jona tämä edesmennyt rouva oli tarttunut minua kädestä. Karmi toden teolla. Mietin vieläkin, mistä hän minua kiitti.

Näin täysin hereillä ollessani keskellä päivää mielessäni näyn jossa omat käteni ravistelivat silloisen mieheni rintaa ja hän oli kuollutta lihaa. Näky oli niin voimakas että ihan järkytyin ja arvelin sen liittyvän siihen että mummoni oli todennut ukkini kuolleen viereensä aikoinaan. En tosin ollut asiaa ajatellut mutta sanoin tuolloin miehelleni että olisi hirveää todeta sellainen asia.

10kk myöhemmin reilu 30-vuotias mieheni kuoli ennalta arvaamatta ja minä löysin hänet. Samalla tavalla ravistelin rinnasta ja hän oli kuollut kuin kivi. Karmeinta tässä oli se että hällä oli sama paita päällä kuin näyssäni.

Myöhemmin kävin huippumeediolla joka tiesi kertomatta että olen saanut etiäisen kuolemasta joltain naiselta kolmen sukipolven takaa, muuten en olisi pysynyt järjissäni ellei alitajunta olisi työstänyt asiaa etukäteen.

Tuon kuoleman jälkeen meillä ns.kummitteli hyväntahtoisesti yli vuoden kunnes käskin jämäkästi edesmenneen häipyä ja jatkaa matkaansa. Kummittelu loppui siihen.

Vierailija kirjoitti:

Tämä mietityttää ja karmii edelleen vaikka tapahtumasta on jo pari vuotta kulunut: asuimme mieheni kanssa kerrostaloasunnossa muutaman vuoden, mutta emme olleet talon muihin asukkaisiin pahemmin tutustuneet. Samassa rapussa asui kuitenkin eräs n. 65- vuotias rouva, sukunimeltään (muutettu) Aalto. 

Hän asui asunnossaan jo muutettuamme omaamme ja asui siinä kunnes nukkui pois. Hänellä ei ilmeisesti ollut pahemmin tuttavia tai sukulaisia. Tuona aikana en kertaakaan hänelle puhunut, tervehtinyt tms. eikä hän edes katsonut minuun päinkään. Eikä siinä mitään, en minäkään turhia tykkää jutella jos en ihmistä tunne, mutta jokin hänessä oli outoa tai karmivaa.

Eräänä iltana kuitenkin olin tulossa kauppareissulta kotiin. Avasin oven, lähdin kapuamaan portaita mutta jähmetyin kun tämä rouva seisoi portaiden päässä ja katsoi minua. Hymyilin, johon hän ei vastannut, mutta ohimennessäni hän yllättäen tarttui käteeni. Kylmät väreet meni pitkin selkääni, mutta pysyin pää viileänä ja kysyin ystävällisesti "anteeksi?". Rouva katsoi silmiini, ihan kuin sieluuni ja tovin kuluttua sanoi "Kiitos" ja päästi irti kädestäni. Olin jostain syystä erittäin järkyttynyt, joten en sanonut mitään vaan suorastaan juoksin loput portaat asuntooni ja laitoin oven visusti lukkoon. Mieheni oli työmatkalla ja minun oli pakko soittaa hänelle tapahtuneesta sillä se mietitytti minua kovin.

Toivuttuani tilanteesta seuraava päivä oli täysin normaali. Sitä seuraavana päivänä kuitenkin kuulin rouvan asunnosta epämääräisiä ääniä. Päätin lähteä "lenkille" sillä halusin uteliaana nähdä onko rouvalla epätavalliseen tapaan vieraita, ehkä jopa omia lapsia käymässä. Siellä ei ollutkaan vieraita, vaan miehiä, jotka kantoivat isoja pahvilaatikoita pois asunnosta. Kysyin uteliaana "onkos muutto käynnissä?" mutta järkytyksekseni mies vastasi "ei, rouva on menehtynyt". Myöhemmin lehdessä näin kuolinilmoituksen "Marja Aalto". Mikä järkytti minua vielä enemmän, oli että kuolinpäivä oli sama päivä kun mieheni oli ollut työmatkalla ja jona tämä edesmennyt rouva oli tarttunut minua kädestä. Karmi toden teolla. Mietin vieläkin, mistä hän minua kiitti.

Varmaan siitä hymystä.

Vierailija kirjoitti:

Petteri 56v kirjoitti:

Karkasin vuonna Wiik kotoa ollessani 12-vuotias. Sen jälkeen olen asunut kadulla. Toissa vuonna tapasin veljeni ja hän kertoo minulle, että katoamisestani ei tehty koskaan ilmoitusta poliiseille tai mihinkään. Se on hyvin outoa ja sitä on myös se, että veljeni tunsi minut kun hän oli kadotessani vasta 4-vuotias. Minä sentään olen ikäistäni paljon vanhemman näköinen. Olen 56v mutta näytän ainakin 80-vuotiaalta. Terveydenhoidon puute, kadu elämä, viinanpiru ja huono ruoka tekivät sen. Eihän minulla ole edes hampaita suussa enää. Mutta veli sanoi, että olen ihan Hilma-mummon näköinen ja hän oli isoäidin isotäti.

Niin no Intiassahan asuu paljon ihmisiä kadulla, jopa pieniä lapsia.  Ei se siellä niin ihmeellistä ole. 

Intiasta puuttuu ne vuodenajat, ei ole -30 pakkasia, räntäkelejä ym.

Nukuin kymmeniä vuosia sitten maalaiskodissamme ja meitä oli varmaan kolme lasta samassa pedissä. Makuukamarin ja oleskelukamarin välissä oli jonkinlainen verho. Yöllä heräsin ja näin mustan hahmon avaavan verhoa ja kurkistelevan makuukamariimme. Myöhemmin asiasta kerrottuani minua ei uskonut kukaan. Sitä pidettiin unena tai mielikuvituksen tuotteena. 

Kumma juttu vain, että samassa kylässä asui nuorena tasapainottomuus (hulluus-) kohtauksen saanut keski-ikäinen nainen, joka aikoinaan oli lyhytaikaisesti seonnut au-lapsen saatuaan. Hänen tiedettiin kollaavan sittemmin öisin ihmisten nurkissa, ja joissakin taloissa oli mm. kaivo lukittu munalukolla. Se oli puolijulkinen kyläkunnan pikku salaisuus. Ihmettelen vain, ettei vanhempieni mieleen tullut lukita ulko-ovea!

Anoppini tarina omasta lapsuudestaan jäi kyllä karmimaan.

Hän nukkui siskonsa kanssa kahdestaan huoneessa, kun hän yhtäkkiä heräsi tummaan hahmoon siskonsa sängyn vieressä, joka näytti kuin kuristavan häntä. (Anoppi oli tuolloin noin 5 vuotias).

Seuraavaksi äiti ryntäsi huoneeseen ja kysyi anopiltani mitä hän oli mennyt tekemään. Sisko oli kuollut sänkyynsä.

Koskaan ei selvinnyt mihin anopin sisko kuoli. Edelleenkin anopin äiti syyttää lastaan murhasta. Jotenkin karmivan surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies 37v kirjoitti:

Minua on jäänyt vaivaamaan sellainen asia, että minulle on kerrottu, että minä olin todella toivottu ja hartaasti odotettu iltatähti eli melko monta vuotta sisarusten jälkeen syntynyt kuopus. Äiti oli kuuleman mukaan halunnut vielä kerran kokea sen, kun perheessä on vauva ja keskittyä minun kohdallani oikein kunnolla vauvan hoitoon kotona että ei menisi töihin minun ollessani pieni niin kuin hän teki sisarusteni ollessa pieniä ja heitä oli kotona hoitamassa joku vieras lastenhoitaja. Synnyin kun sisarukset olivat 11-20 vuotta vanhoja, mutta niin vain minä jouduin päiväkotiin ollessani juuri täyttänyt vuoden kun äiti meni taas töihin. Myöhemmin olen kuullut sisaruksilta, että en olisi ollutkaan toivottu lapsi vaan olisin saanut alkuni ilmeisesti siksi, kun minua 11 vuotta vanhempi veli oli mennyt pistelemään neulalla isän kondomeja tietämättä mitä ne ovat. Siksi ilmeisesti kondomit olivat pettäneet ja äiti oli tullut raskaaksi.

Tuossa asiassa ei ole mitään ihmeellistä.  Muuta kuin se, että 11-vuotias veljesi olisi muka pistellyt kondomeihin reikiä tietämättä mitä ne ovat.  Kuinka kenenkään, edes 11-vuotiaan, päähän olisi tullut että pistelempä niihin neulalla reikiä?   Pistelikö hän neulalla reikiä kaikkiin mahdollisiin löytämiinsä tavaroihin, joista ei välttämättä tiennyt mitä ne oli?  Mitä järkeä?

Eli sisaruksesi syöttivät sinulle pajunköyttä.  Keksivät tuollaisen "hauskan" jutun.   Sitä paitsi kukaan vanhempi ei puhu tuollaisia asioita lapsilleen, ei edes täysikasvuisille.  Voi kenties sanoa, että raskaus oli vahinko, mutta ei mene sanomaan, että kondomi petti. 

Luultavasti olit ihan toivottu lapsi, ja vanhemmat olivat ajatelleet että äiti jäisi sinua hoitamaan eikä menisikään enää töihin, mutta tilanne on voinut muuttua ja ajatuksetkin myös.  Onkin ollut parempi, että menet hoitoon ja äiti töihin.  Mutta olitko tosiaan päiväkodissa jo vuoden vanhana?  Oliko silloin jo sellaisia päiväkoteja, joihin lapsen sai noin pienenä?  Muistelisin, että kolme vuotta olisi ollut ikäraja.  Siitä nuorempia hoidettiin perhepäivähoidossa.

11-vuotias ei tiedä miten kondomit myydään -pakkauksessa, johon jää selvä jälki jos niitä tökkii neuloilla. Ne eivät ole irtonaisia, valmiiksi auki rullattuja "ilmapalloja."

Tai ehkä tietää nykyään, mutta vuosikymmeniä sitten ei tiennyt.

Ja vanhemmatko sitten muka olisivat lapsilleen puhuneet, että kondomeissa oli reikiä?  Vai kuka tämän reikien pistelemisen oli koko porukalle kertonut?  Mistä muka velipoika olisi saanut aiheen kertoa kaikille, että minähän se muuten silloin 11-vuotiaana ne reiät pistelin?  Vanhempien olisi siis pitänyt kertoa lapsilleen, että silloin kun tuo nuorin lähti alkuun, niin meillä petti kondomi ja että mistähän se johtui.   Ja siitä sitten tämä veli olisi äkännyt, että hänhän semmoisen tempun teki.  Yleensä ei vanhemmat tällaisia asioita lastensa kanssa jaa.  Eli sisaruksilla ei kuuluisi olla minkäänlaista tietoa kenenkään siskonsa tai veljensä alkuunlaiton hetkistä.   

Juuri siksi veljen horinat on mahdottomia.

Toisaalta, ennen lapset vakoilivat vanhempiaan ja sieppasivat keskustelun pätkiä. Totuus paljastui riidan tai aikuisten humalatilan ohessa. Kuviteltiin, etteivät he viattomuuksissaan mitään tiedä.

Sinänsä tällainen sisarusten nokittelu, jota vanhemmat eivät edes aavistaneet, oli yhtä yleistä.

Vanhin veljeni, joka oli syntyessäni 20v oli kerran kuullut, kun äiti oli sanonut naapurin rouvalle kahden kesken, että ei se minun odottamiseni voinut muuten alkaa kuin että kondomi oli puhjennut ja hän ei ollut suostunut aborttiin, vaikka isä sitä hänelle ehdotti. Äiti oli sentään jo 52v, lapsia oli ennestään 12 joista vanhin oli evp ja nuorinkin 11v. Kuitenkin äiti oli synnyttänyt minut ja ollessani 2 vuotta äiti sai vielä kaksospojat, tytön ollessani 4v toisen tytön ollessani 6v ja ollessani 11 syntyi vielä identtiset kolmoset, 1 tyttö ja 2 poikaa.

Nykyään saadaan mummotkin synnyttämään, mutta että eri sukupuolta olevat identtiset kolmoset -kaikkeen sitä pystytään.

Vierailija.ov:lle kaikki on mahdollista, se on tässä ketjussa nähty.

Selvittämätön seikka on se, miten tätä trollia ei saada hiljaiseksi...

Olin teininä tulossa koulusta kotiin ja  reppua kaivellessa huomasin että avaimet jääneet, tiesin vanhempien olevan vielä töissä mutta paukutin kuitenkin siinä toivossa että joku olisi kotona. Äkkiä ovi aukenikin, raolleen ei kunnolla eikä oven takana ollut ketään vain pimeä eteinen. Hitto että meni kylmät väreet, mutta kun oli nälkä ja vessahätä niin sisään oli mentävä vaikka hirvitti. Jälkeenpäin koetin miettiä muuta kuin paranormaalisia syytä, esim. että ovi olisi ollut huonosti kiinni mutta koska se aukesi ulospäin paukutukseni olisi työntänyt sen kiinni ,eikä avannut!

Näin unta jossa saatoin tuolloin juuri yläasteen aloittanutta poikaani lentokentälle, itkin ja pidin pojasta kiinni hokien että minun tulee niin kova ikävä, lopulta poika irrottautui ja sanoi että viimeinen kuulutus. Poika oli normaalistikin kalpea, mutta unessa valkoinen kuin lakana ja tukka pystyssä kuin mikäkin variksenpelätin.

Aamulla pohdiskelin untani, samalla kun katsoin miten veli kiusoitteli pikkusiskoaan ja virnisteli tuttuun tapaansa ennenkuin söi murot ja lähti.  2kk myöhemmin poika, joka oli laktoosi-intoleranssia luukunottamatta terve kuin pukki kuoli nukkuessaan.  Nuoren ihmisen selittämätön sydänperäinen kuolema, näitä sattuu silloin tällöin sanoi lääkäri.

Kun olimme siskoni kanssa 14-vuotiaita, sisko ja äiti olivat riidelleet hetkeä aiemmin rajusti ja seisomme siskon huoneessa. Yhtäkkiä viereisen tasaisen hyllyn päältä lähti keskikokoinen lasi maljakko liukumaan ja putosi lattialle särkyen. Näimme sen molemmat. Kukaan ei koskenut hyllyyn, ovia ei paiskattu, ei ollut tuulta ym. Mitään mikä mielestäni selittäisi miten suht painava maljakko liukuu tasaisella puisella pinnalla noin 5 cm sivusuunnassa ja putoaa.

Kotona oli aika painostava tunnelma ja mihin oliko se poltergeist.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

- Lapsena leikin pimeänä talviltana lumilinnassa kotipihallani. Muistan, että olin  siellä lumilinnassa ja sitten havahduin siihen, että istun ammeessa ja äiti  pesee minua ja laulaa  tuu tuu tupakarullaa. Olin kuulemma llmestynyt takaovesta sisään nenä veressä, pissat housussa , täristen sekä puhumatta vaikka äiti oli koettanut kysellä mikä hätänä, lopulta äiti ei sitten ollut keksinyt muuta kuin viedä minut kylpyyn.  Jokin aika tuon jälkeen olimme lähdössä kauppaan, kun jähmetyin auton viereen ja aloin kirkua enkä kuulemma tajunnut mistään mitään kunnes isä nosti minut autoon, ravisteli ja karjaisi " JÄTSKIÄ!".

Ihana isä <3[/quote

Sulla on ollut epilepsiakohtaus tai kohtauksia. Olet Ekan kohtauksen aikana lyönyt pääsi ja ollut niin tokkurassa/kohtaus vielä päällä kun olet toikkaroinut kotiin et heräsit vasta kylvyssä. Kirkuminen tai huutaminen ympäristöön reagoimatta on yksi oire epilepsiakohtauksessa ja olen sellaisen nähnyt.

Olimme vain vähän aikaisemmin muuttaneet 2-kerros rivitaloon, mies lähti yövuoroon ja eräs ystäväni tuli yökylään, tarkoitus oli pitää leffailta kun lapset olisivat nukahtaneet. Telkka oli lähes äänettömällä, olin tottunut säätämään sen  niin vanhassa asunnossa jossa olkkari oli makkaria vastapäätä ja niinpä kuulimme molemmat  selvästi raskaat askeleet, jotka kulkivat pitkin yläkertaa makuuhuoneesta toiseen. Katselimme päät kenossa kattoon ja ystäväni kuiskasi "on siellä joku!", piti sitten mennä kännykän valossa tutkimaan asiaa enkä löytänyt muuta kuin nukkuvat lapset ( vauva ja 3v).

Koetin järkeillä asiaa niin, että olimme asuneet vuosia kerrostalossa, ja tämä on rivitalo. Se oli varmasti naapuri omalla puolellaan. Mutta nyt, asuttuamme 6 vuotta tässä voin sanoa ettei naapurin askeleet todellakaan kuulu tuolla tavoin pään päältä !

Vierailija kirjoitti:

Tämä mietityttää ja karmii edelleen vaikka tapahtumasta on jo pari vuotta kulunut: asuimme mieheni kanssa kerrostaloasunnossa muutaman vuoden, mutta emme olleet talon muihin asukkaisiin pahemmin tutustuneet. Samassa rapussa asui kuitenkin eräs n. 65- vuotias rouva, sukunimeltään (muutettu) Aalto. 

Hän asui asunnossaan jo muutettuamme omaamme ja asui siinä kunnes nukkui pois. Hänellä ei ilmeisesti ollut pahemmin tuttavia tai sukulaisia. Tuona aikana en kertaakaan hänelle puhunut, tervehtinyt tms. eikä hän edes katsonut minuun päinkään. Eikä siinä mitään, en minäkään turhia tykkää jutella jos en ihmistä tunne, mutta jokin hänessä oli outoa tai karmivaa.

Eräänä iltana kuitenkin olin tulossa kauppareissulta kotiin. Avasin oven, lähdin kapuamaan portaita mutta jähmetyin kun tämä rouva seisoi portaiden päässä ja katsoi minua. Hymyilin, johon hän ei vastannut, mutta ohimennessäni hän yllättäen tarttui käteeni. Kylmät väreet meni pitkin selkääni, mutta pysyin pää viileänä ja kysyin ystävällisesti "anteeksi?". Rouva katsoi silmiini, ihan kuin sieluuni ja tovin kuluttua sanoi "Kiitos" ja päästi irti kädestäni. Olin jostain syystä erittäin järkyttynyt, joten en sanonut mitään vaan suorastaan juoksin loput portaat asuntooni ja laitoin oven visusti lukkoon. Mieheni oli työmatkalla ja minun oli pakko soittaa hänelle tapahtuneesta sillä se mietitytti minua kovin.

Toivuttuani tilanteesta seuraava päivä oli täysin normaali. Sitä seuraavana päivänä kuitenkin kuulin rouvan asunnosta epämääräisiä ääniä. Päätin lähteä "lenkille" sillä halusin uteliaana nähdä onko rouvalla epätavalliseen tapaan vieraita, ehkä jopa omia lapsia käymässä. Siellä ei ollutkaan vieraita, vaan miehiä, jotka kantoivat isoja pahvilaatikoita pois asunnosta. Kysyin uteliaana "onkos muutto käynnissä?" mutta järkytyksekseni mies vastasi "ei, rouva on menehtynyt". Myöhemmin lehdessä näin kuolinilmoituksen "Marja Aalto". Mikä järkytti minua vielä enemmän, oli että kuolinpäivä oli sama päivä kun mieheni oli ollut työmatkalla ja jona tämä edesmennyt rouva oli tarttunut minua kädestä. Karmi toden teolla. Mietin vieläkin, mistä hän minua kiitti.

Ehkä hän oli saanut aivoverenvuodon tms. ja käyttäytyi siksi sekavasti. Oli tarkoitus pyytää apua tai muuta vastavaa, mutta sanoikin kiitos. Aivoverenvuotoon kuolee yleensä kai aika nopeasti, joten varmaan myöhemmin samana iltana menehtynyt sitten.

Näitähän riittäisi vaikka romaanin tarpeiksi, mutta kerrottakoon kaksi tapausta, jotka palaavat usein mielen päälle.

Noin 7 vuotta sitten kävelin yöllä illanistujaisista kohti kotia. Olin pienoisessa humalassa, mutta en missään kaatokännissä, vaan kävely sujui mallikkaasti ja ajatus luisti. Matkalla yllätti nälkä, ja kävin matkan varrella olevalta snägriltä ostamassa hampurilaisen, jota menin sitten syömään niin ikään matkan varrella olevan leikkipuiston penkille. Mikään kovin julkinen paikka ei ollut kyseessä, ei ihmisiä mailla halmeilla. Tuo leikkipuisto oli junanradan vieressä, ja niiden väliin jäi pieni, suht harva metsäalue. Mussutan siinä sitten tyytyväisenä hampurilaistani, kun äkkiä tajuan, että siinä metsäalueen reunalla seisoo joku. On kevätyö ja hämärää, ja välimatkaakin vähäsen, joten piirteistä ei saa sen enempää selvää, mutta aivan selvästi näkee, että ihmishahmo siellä seisoo ja katsoo mua. Ei tee mitään, seisoo vaan ja katsoo. Humalasta johtuen itsesuojeluvaistoni on teillä tietymättömillä, joten ihan rauhassa teeskentelen etten näe koko hahmoa, syön hampurilaiseni loppuun ja lähden kävelemään loppumatkaa (n. 500m) kotiin. Välillä vilkuilin taakseni että seurataanko mua, ei seurattu. 

En siinä hetkessä osannut pelätä, mutta nykyään kun mietin tuota, saan kylmiä väreitä. Muistan sen hahmon vieläkin ihan päivänselvästi.

Toinen, erilainen juttu joka ei nykyäänkään lakkaa mietityttämästä. Olin muistaakseni 11 ja kaverini kanssa yötä kaverini ukin luona. Ukki, jolle keksittäköön tässä vaikkapa nimi Tuomo, oli todella sydämellinen ihminen, hassu, nuorekas ja tuli todella hyvin toimeen meidän lasten kanssa. Lapsuudessani hän olikin minulle paljon tärkeämpi kuin oma ukkini, joka oli aina jäänyt etäiseksi hahmoksi. Kaverini kanssa hengailimme Tuomon kaupunki- ja kesäasunnoilla melkein joka viikonloppu. En muista että tätä ennen olisi koskaan tapahtunut mitään kummallista, mutta tuona yönä makasin hereillä (kaverini nukkui vieressäni), kun tunsin Tuomo seisovan sängyn vieressä. Olin kyljelläni selin Tuomoon päin, ja kohta tunsin, kun peittoa nostettiin ja pikkuhousujani venytettiin vyötärönauhasta ja "räpsäytettiin" takaisin (you know, ne silleen räpsähtää, jos on kuminen vyötärönauha). Tämä tapahtui muutaman kerran; mietin vaan, että onpas kummallista ja teeskentelin nukkuvaa, ja "unissani" käännyin selälleni. Hetken päästä Tuomo meni pois.

Aamulla kysyin, että minkä takia seisoit mun sängyn vieressä yöllä (pikkuhousuista en sanonut mitään). Tuomo meni silminnähden vaikeaksi ja sanoi, että laittoi minulle vain peittoa paremmin päälle. Olin, että OK ja asiasta ei enää ikinä puhuttu. 

Tätä kirjoittaessanikin mietin, että mitähän ihmeen kummaa. Lapsen mielikuvitusta vai oliko siinä oikeasti jotain muuta taustalla. Esa on jo kuollut enkä ole kys. kaverin kanssakaan enää tekemisissä - enkä kyllä ottaisi asiaa esille, vaikka olisinkin. Mietityttää vaan, että tapahtuiko jotain muutakin, minkä on vaan unohtanut tai mihin ei ole kiinnittänyt huomiota.