Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7965)
Tämä ei ole yliluonnollinen juttu, vaan juttu siitä, miten vaikeiksi ihmissuhteet voivat mennä. Minusta on jotenkin käsittämätöntä, ettei asiaa ole saatu selvitettyä ja monta vuotta on jo kulunut.
Iäkäs isoäiti kaipaa suosikkilapsenlastaan, jota ei ole nähnyt eikä tavannut yli kymmeneen vuoteen. Mitään yhteyttä ei ole pidetty. Yhteys katkesi, kun lapsen vanhemmat erosivat. Isoäiti sanoi, että kyllä se lapsi varmaan aikuistuttuaan etsii hänet. Ei ole vielä etsinyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä20372 kirjoitti:
Itselleni on sattunut vuosia sitten lukuisia selittämättömiä ja todella pelottaviakin asioita. Ajattelin jakaa tässä teille yhden. Olin ex- vaimoni kanssa Amsterdamissa vuonna 2010. Itse olin nauttinut useamman oluen ja paikallisten "kahviloiden" tuotteita. Menimme lepäämään hotellihuoneeseen noin klo 17 maissa. Halusimme ottaa hetken lungisti päivän rasituksista ennen illallista hyvään ravintolaan. Exäni luki tapansa mukaan Vogue yms. lehtiä. Hän oli täydellinen absolutisti kaikkien päihteiden kanssa. Niin myös silloin. Olin kertonut hänelle lukuisia maukkaita yliluonnollisia tapahtumia, joita minulle oli aiemmin sattunut. Hän ei niitä koskaan uskonut, vaan keksi niille aina jonkin selityksen joskaan ei ollut myöskään kovin kiinnostunut moisista höpö-höpö ilmiöistä. Olin juuri vaipunut pikku uneen, kun havahduin siihen, että joku vanha herra tuli sisään huoneeseemme. Hän käveli suoraan viereeni. Mainitsin ääneen asiasta. Exäni sanoi, että ovi on lukossa eikä kukaan ole tullut huoneeseen sisään. Hän kehotti minua nukkumaan. Sanoin, että pappa tuli tähän, mutta ei ole mitään pelättävää. Minulle kokemus oli täysin todellinen. Lepäsin noin tunnin. Kun heräsin, niin teimme lähtöä illalliselle. Sukkani, jotka olin jättänyt kenkieni päälle sängyn päätyyn olivat tänä aikana kadonneet. Tätä ihmettelimme todella yhdessä. Sanoin exälle, että minähän sanoin jonkun papan tulleen sisään huoneeseen. Exäni siis täysi absolutisti vannoi nähneensä laittaneeni sukat kenkieni päälle. No kaivoin uudet sukat kaapista ja lähdimme syömään. Exäni ilme oli melkoinen, kun kävelimme jyrkkiä portaita alas kaksi kerrosta ja löysin sukkani kaiteelta. Ne olivat sillä tavalla erikoiset, että sekaantumista jonkun toisen sukkiin ei taatusti ollut. Sanoin hänelle, että selitäpäs nyt tämä, kun kerran mitään selittämätöntä ei maailmaan mahdu. Ei tullut häneltä selityksiä tapahtumaan silloin, eikä koskaan myöhemminkään.
No nyt löytyi selitys kaikille kadonneille sukille! Ne ovat näemmä pappojen mieleen 😁
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anna ov. kirjoitti:
Muistan selvästi kuinka olin 20 vuotta sitten raskaana. Raskaus oli kuudennella kuukaudella, kun vauva kuoli kohtuuni. Minut lähetettiin kotiin odottamaan synnytyksen käynnistymistä kun lapsen kuolema todettiin. Minä masennuin melko pahasti silloin ja koska asuin yksin, niin kukaan ei komentanut minua uudestaan lääkärille tai sairaalaan vaikka viikko toisensa jälkeen kului. Minulla tosin oli sitten kolme kuukautta vauvan kuoleman jälkeen yhden yön suhde, koska ajattelin seksin käynnistävän synnytyksen, mutta niin ei käynyt. Siitä 3 kuukauden jälkeen sain mentyä lopulta ensiapuun, jossa kerroin, että vatsassani on ollut puoli vuotta kuollut vauva, jonka haluaisin pois sieltä. No, minua tutkittiin ja todettiin, että kohdussani ei ollut mitään kuollutta vauvaa, vaan elävä vauva kolmannella raskauskuulla. Se oli tietenkin saanut alkunsa siitä yhden yön suhteesta, mutta mihin se kuollut vauva oli hävinnyt? Se todella oli ollut sisälläni, olin tuntenut sen liikkeet ja olin tuntenut sen kuolleen vauvan painona vatsanpohjassani koko sen kuuden kuukauden ajan mitä oli mennyt vauvan kuoleman jälkeen. Ei raskausviikolla 24-27 oleva lapsi voi noin vain kadota kohdusta (en nyt tarkkaan muista mikä raskausviikko se oli, kun se vauva kuoli).
Olet varmaankin synnyttänyt sen kuolleen vauvan, mutta koska se on niin kipeä muisto, olet kieltänyt sen itseltäsi.
Synnytitkö sitten sen elävän vauvan? Onko sinulla nyt siis lapsia?
Minä kanssa kuvittelisin, että jos olet ollut kuudennella kuukaudella raskaana, olisit joutunut heti synnyttämään sen lapsen, eikä sinua olisi lähetetty kotiin "odottamaan".
Hei tää on taas toi sama sekopää joka on sepittänyt lukuisia tarinoita tähän ketjuun. Älkää ruokkiko trollia!
Tunnistaa nikistä "ov".
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän näitä joitakin löytyy, niin kuin tällainen:
Tämä tapahtui 90-luvun alkuvuosina, kun olin jotain ekaluokkalainen, tai toiselle luokalle kohta menossa. Olimme äitini kanssa kesällä käymässä maalla isovanhempieni ja samassa pihassa asuvan enoni perheen luona. Vietin siellä aika paljon aikaa enoni tyttären, eli serkkutyttöni kanssa, joka on minua noin puolitoista vuotta nuorempi, eli jotain eskari-ikäinen silloin. En hirveästi kuitenkaan välittänyt serkkutyttöni seurasta, kun hänellä oli tietysti tyttöjen leikit, ja itse olin poika, ja serkkuni oli vielä melko kiukuttelevaa ja itkevää sorttia silloin, mutta hyvin sosiaalinen, ja minun seurassa roikkui.
Eräänä päivänä lähdimme serkkutyttöni kanssa katsomaan hevosia naapuritaloon. Kun lähdimme sieltä kävelemään poispäin, niin minä kuljin edellä, ja serkkuni tuli kauempana perässä. Yhtäkkiä takaani alkoi kuulua serkkuni katkera itku, ja se potkas, se potkas -hokeminen. Olin aivan ällikällä lyöty, että mistä on nyt kysymys? Kuka serkkuani potkaisi? Kun menimme sisälle mummolani puolelle, niin serkkuni (sanotaan häntä nyt vaikka Minnaksi) jatkoi itkemistä ja samaa hokemista potkaisemisesta. Kaikki luuli tietysti, että minä häntä potkaisin, vaikka vannon että en varmasti potkaissut! Isoisänikin katsoi minua pahasti, ja äitinikin kysyi minulta, että potkaisitko sinä Minnaa? Sanoin tietysti jämerästi, että en potkaissut. En muista että miten tilanne rauhoittui, mutta kiusallinen tilanne se oli, ja eiköhän kaikki lopulta uskoneet, etten minä häntä potkaissut.
Se, kuka tai mikä serkkuani potkaisi, tai kuka potkaisi ja ketä on jäänyt ikuiseksi mysteeriksi. Minä en millään voinut häntä potkaista, kun hän tosiaankin tuli paljon minua jälempänä. Ajattelin myös, että hevonenko häntä sitten potkaisi, mutta ei sekään oikein olisi mahdollista ollut, kun emme olleet enään lähelläkään hevosten aitausta. Ja olen myös varma, että siinä tiellä ei liikkunut muita. Se serkkuni itkukohtaus jäi siis täysin mysteeriksi.
Mä oon lukenut tän tarinan aiemminkin vuosia sitten. Mistä tää on kopioitu, koska tää on kymmenen vuotta vanha juttu jo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän näitä joitakin löytyy, niin kuin tällainen:
Tämä tapahtui 90-luvun alkuvuosina, kun olin jotain ekaluokkalainen, tai toiselle luokalle kohta menossa. Olimme äitini kanssa kesällä käymässä maalla isovanhempieni ja samassa pihassa asuvan enoni perheen luona. Vietin siellä aika paljon aikaa enoni tyttären, eli serkkutyttöni kanssa, joka on minua noin puolitoista vuotta nuorempi, eli jotain eskari-ikäinen silloin. En hirveästi kuitenkaan välittänyt serkkutyttöni seurasta, kun hänellä oli tietysti tyttöjen leikit, ja itse olin poika, ja serkkuni oli vielä melko kiukuttelevaa ja itkevää sorttia silloin, mutta hyvin sosiaalinen, ja minun seurassa roikkui.
Eräänä päivänä lähdimme serkkutyttöni kanssa katsomaan hevosia naapuritaloon. Kun lähdimme sieltä kävelemään poispäin, niin minä kuljin edellä, ja serkkuni tuli kauempana perässä. Yhtäkkiä takaani alkoi kuulua serkkuni katkera itku, ja se potkas, se potkas -hokeminen. Olin aivan ällikällä lyöty, että mistä on nyt kysymys? Kuka serkkuani potkaisi? Kun menimme sisälle mummolani puolelle, niin serkkuni (sanotaan häntä nyt vaikka Minnaksi) jatkoi itkemistä ja samaa hokemista potkaisemisesta. Kaikki luuli tietysti, että minä häntä potkaisin, vaikka vannon että en varmasti potkaissut! Isoisänikin katsoi minua pahasti, ja äitinikin kysyi minulta, että potkaisitko sinä Minnaa? Sanoin tietysti jämerästi, että en potkaissut. En muista että miten tilanne rauhoittui, mutta kiusallinen tilanne se oli, ja eiköhän kaikki lopulta uskoneet, etten minä häntä potkaissut.
Se, kuka tai mikä serkkuani potkaisi, tai kuka potkaisi ja ketä on jäänyt ikuiseksi mysteeriksi. Minä en millään voinut häntä potkaista, kun hän tosiaankin tuli paljon minua jälempänä. Ajattelin myös, että hevonenko häntä sitten potkaisi, mutta ei sekään oikein olisi mahdollista ollut, kun emme olleet enään lähelläkään hevosten aitausta. Ja olen myös varma, että siinä tiellä ei liikkunut muita. Se serkkuni itkukohtaus jäi siis täysin mysteeriksi.
Mä oon lukenut tän tarinan aiemminkin vuosia sitten. Mistä tää on kopioitu, koska tää on kymmenen vuotta vanha juttu jo.
Meinaat että sama ihminen ei ole voinut kirjoittaa kokemuksestaan aiemminkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuosta ylempänä olevasta potkijasta tulee mieleen oma kokemus: Ikää minulla noin 9 tai 10v, olen ollut uimassa äidin kanssa ja yhtä aikaa rannalta poistuvat myös naapurin rouva ja noin 6 v poikansa. Rannalle vie metsän reunustama hiekkatie jota kävelemme kaikki, äidit edellä jutellen, minä heti perässä ja poika hiukan taaempana maleksien. Äkkiä tömähdys ja huuto, poika makaa vatsallaan maassa ja polvesta tulee verta " Se kamppas !"
Minä kävelin heti aikuisten takana, poika oli muutaman metrin perässämme ja muutenkin aikuiset tiesivät, etten kaataisi pienempiä . Maassa ei siinä kohdin ollut mitään kiveä tms mihin poika olisi voinut kompastua, mutta muitakaan ihmisiä lähellä ei ollut joten kuka, tai mikä poikaa tyrkkäsi? Jankkasi pihaan asti, että "se kamppas!".
Kysyttiinkö siltä pojalta, että kuka "toi " on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
- Parikymppisenä heräsin varhain kesäaamuna kun en saanut unta ja lähdin pyöräilemään , koko kaupunki oli kummallisen autio eikä torilla ollut edes myyjiiä vaikka oli kaunis kesäaamu ja kello oli noin 6. Oli, kuin maailmanloppu olisi tullut. Palasin hämilläni kotiin ja jossain vaiheessa alkoi avoimen ikkunan kautta kuulua lasten ääniä ym . kaikki muuttui normaaliksi.
Olen kuullut tuollaisesta ilmiöstä ennenkin. En kyllä tiedä mistä se johtuu. Ajattelin vain, että haluaisit ehkä tietää, että muillakin on ollut samankaltaisia kokemuksia.
Oliko tuo kommentti läppä? Jos olet liikkeellä niin aikaisin, että teollistunut yhteiskunta vielä nukkuu, niin kaupunki voi tuntua autiolta. Yökulkijat ovat jo kotiutuneet ja torit tuskin aukeavat ennen seitsemää. Kaupunki on hiljaisimmillaan juuri viiden ja kuuden aikoihin.
Helsingin kauppatori kyllä aukeaa kuudelta ja nimenomaan torikauppiaat olivat ensimmäisiä liikkeellä olevia ihmisiä kärryineen, kun nuorena palailin kaupungin läpi bailaamasta (baarit menivät neljältä kiinni, eli jo hyvissä ajoin ennen kuutta alkoi olla elämää torin laitamilla). Eli veikkaisin, että kyse nimenomaan on henkilöstä, joka aiemminkin on liikkunut kaupungin varhaisaamussa ja tietää, mitä siellä voi olettaa kohtaavansa.
En tarkoittanut kommenttia läpäksi. Olen kuullut vastaavasta, esim. jotkut ovat olleet kotonaan ja yhtäkkiä kaikki kaupungin äänet ovat lakanneet kuulumasta pitkäksi aikaa eikä ulkona ole näkynyt ketään. Sitten taas äkkiä kaikki on palannut normaaliksi.
Itse olen tuo kommenttiasi läpäksi arvellut. Meillä tori aukeaa seitsemältä ja juuri 5-6 on kaikkein hiljaisinta. Jos ei silloin normaalisti liiku kaupungilla, voi hiljaisuus ja autious tuntua epätodelliselta.
Sisko kertoi olleensa miehensä kanssa menossa äidillämme käymään jonkun kansallisen juhlapäivän (olisko ollut itsenäisyyspäivä, kuitenkin niitä päiviä jolloin on tapana hiljentyä) iltapäivänä. Matkaa noin 50 km. Kertoi, että koko matkan aikana ei näkynyt ristinsielua misään, ja oli jotenkin kammottavan hiljaista. Kuulemma jos olisi matkalla näkynyt jossain hylätty auto tien varressa ovet auki, olisivat varmaan kääntyneet ympäri, oli niin maailmanlopun (zombiecalypse!) tunnelma. Eihän siinä sinänsä varsinaisesti mitään erikoista ole, mutta onhan se jännää matkata puolen sataa kilometriä näkemättä yhtään ketään missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna ov kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anna ov. kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anna ov. kirjoitti:
Muistan selvästi kuinka olin 20 vuotta sitten raskaana. Raskaus oli kuudennella kuukaudella, kun vauva kuoli kohtuuni. Minut lähetettiin kotiin odottamaan synnytyksen käynnistymistä kun lapsen kuolema todettiin. Minä masennuin melko pahasti silloin ja koska asuin yksin, niin kukaan ei komentanut minua uudestaan lääkärille tai sairaalaan vaikka viikko toisensa jälkeen kului. Minulla tosin oli sitten kolme kuukautta vauvan kuoleman jälkeen yhden yön suhde, koska ajattelin seksin käynnistävän synnytyksen, mutta niin ei käynyt. Siitä 3 kuukauden jälkeen sain mentyä lopulta ensiapuun, jossa kerroin, että vatsassani on ollut puoli vuotta kuollut vauva, jonka haluaisin pois sieltä. No, minua tutkittiin ja todettiin, että kohdussani ei ollut mitään kuollutta vauvaa, vaan elävä vauva kolmannella raskauskuulla. Se oli tietenkin saanut alkunsa siitä yhden yön suhteesta, mutta mihin se kuollut vauva oli hävinnyt? Se todella oli ollut sisälläni, olin tuntenut sen liikkeet ja olin tuntenut sen kuolleen vauvan painona vatsanpohjassani koko sen kuuden kuukauden ajan mitä oli mennyt vauvan kuoleman jälkeen. Ei raskausviikolla 24-27 oleva lapsi voi noin vain kadota kohdusta (en nyt tarkkaan muista mikä raskausviikko se oli, kun se vauva kuoli).
Olet varmaankin synnyttänyt sen kuolleen vauvan, mutta koska se on niin kipeä muisto, olet kieltänyt sen itseltäsi.
Synnytitkö sitten sen elävän vauvan? Onko sinulla nyt siis lapsia?
En ole synnyttänyt kuollutta lasta. Muistaisin sen kyllä, jos niin olisi tapahtunut eikä mihinkään papereihinkaan tai muihin tietoihini ole merkitty kuolleen lapsen syntymää. Minulla on ollut 5 synnytystä ja jokainen on päättynyt elävän lapsen syntymään. Se kohtuun kuollut lapsi on kadonnut mystisesti johonkin kohdustani, koska sitä ei siellä enää ole. Kuudennen lapsen kohdalla jouduttiin päätymään sektioon (mikä ei siis ole synnytys, joten olen synnyttänyt 5 lasta alakautta ja yhden lapsen saanut sektiolla ilman synnytystä) eikä kohdussa ollut merkkiäkään kuolleesta lapsesta.
No miten ihmeessä et keskustellut tästä lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan kanssa? Tai neuvolassa, olihan sinun pakko sen seuraavan raskautesi myötä mennä neuvolaan ja sitä kautta tavata myös lääkäri? Kyllähän heillä täytyy olla sinun potilaskertomuksesi tiedossa ja näkyvissä se, että edellinen raskautesi päättyi sikiön kuolemaan ja myös se, miten synnytit kuolleen lapsen. Yksikään lapsi ei jää syntymättä ja se kyllä kirjataan ylös, miten ja milloin se tapahtui.
Ehdotan, että varaat ajan joko terveyskeskukseen tai gynekologille. Selvitä tämä asia heidän kanssaan. Heillä on tietosi kyllä olemassa. Tänne on turha kirjoittaa ja ihmetellä. Minäkin pidän kyllä juttuasi epätotena, mutta jos kerran niin kovasti pidät asiastasi kiinni, niin sitten vain selvittämään tämä asiantuntijoiden kanssa.
Tämä on todella mysteeri, koska papereissani lukee selvästi, että olin raskaana kuudennella raskauskuulla, mutta lapsi todettiin kuolleeksi ja minut lähetettiin kotiin odottamaan synnytyksen käynnistymistä. Missään papereissa ei kuitenkaan lue, että olisin ollut sairaalassa tai jossain muussakaan paikassa synnyttämässä lasta ja tiedän, että se ei syntynyt mutta silti se vain hävisi kohdustani johonkin. Olin lähes koko ajan vauvan kuoleman jälkeisen puolen vuoden ajan aina jonkun ihmisen kanssa, esim. lapsuudenperheeni luona tai ystävien kanssa ja he olisivat huomanneet, jos vauva olisi syntynyt mutta niin ei käynyt. Kolme kuukautta vauvan kuoleman jälkeen minulla oli yhden yön suhde ja siitä 3 kuukauden kuluttua todettiin, että kohdussani oli kyseisen miehen hedelmöittämä elävä sikiö kolmannella raskauskuulla, mutta ei sitä kuollutta vauvaa. Ainoa selitys on, että se on jotenkin ihmeellisesti imeytynyt elimistööni hajotessaan kohdussani tai sitten avaruusoliot ovat sen nukkuessani käyneet ottamassa kohdustani omiin tutkimuksiinsa. Ehkä se kelluu jossain avaruuslaivassa tai jonkun vieraan planeetan tutkimuslaitoksessa lasipurkissa, johon se on säilötty johonkin aineeseen joka estää sitä hajoamasta.
Sori nyt mut kun tää sun kertomuksen heikoin lenkki on se, että sä olisit ollut raskauden seurannassa siitä ekasta kuolleesta lapsesta ja sit yrittänyt jouduttaa sen syntymistä menemällä sänkyyn jonkun kanssa. Jos jätät tarkastuksia ja neuvolakäyntejä väliin, siitä tulee kovat soittelut ja parhaassa tapauksessa viranomaiset perään.
Ei voi olla mitenkään mahdollista, että hoitohenkilökunta olisi varautunut sen kuolleen sikiön abortoimiseen / synnyttämiseen ja sit tosta noin vaan todennut, että ei kun täällä onkin huomattavasti nuorempi elävä sikiö. Sua olisi tutkittu tarkkaan, oletko itse saanut sen ulos jollain konstilla ja jättänyt mainitsematta, mikä herättäisi epäluuloja. Ei terveydenhuolto jätä vain sikseen, että okei, täällä onkin nuorempi sikiö elossa, hyvä homma.
Joko trollaat tosi huonosti tai olet harhainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja että sä siis pitäisit kohdussasi puolen vuoden (vai oliko se nyt kolme kuukautta?) ajan KUOLLUTTA SIKIÖTÄ? Sulla olisi kohtutulehdus, tulehdusarvot korkeuksissa, olisit sairas.
- Lapsena leikin pimeänä talviltana lumilinnassa kotipihallani. Muistan, että olin siellä lumilinnassa ja sitten havahduin siihen, että istun ammeessa ja äiti pesee minua ja laulaa tuu tuu tupakarullaa. Olin kuulemma llmestynyt takaovesta sisään nenä veressä, pissat housussa , täristen sekä puhumatta vaikka äiti oli koettanut kysellä mikä hätänä, lopulta äiti ei sitten ollut keksinyt muuta kuin viedä minut kylpyyn. Jokin aika tuon jälkeen olimme lähdössä kauppaan, kun jähmetyin auton viereen ja aloin kirkua enkä kuulemma tajunnut mistään mitään kunnes isä nosti minut autoon, ravisteli ja karjaisi " JÄTSKIÄ!".
Käyttivät lääkärissäkin jossa epäiltiin epilepsiaa , mitään ei tutkimuksissa selvinnyt. Kohtaukset loppuivat.
- Muutin opiskelun vuoksi toiseen kaupunkiin ja sinä syksynä sekä talvena törmäsin usein ihmisiin jotka kutsuivat Sannaksi ja käyttäytyivät hyvin tuttavallisesti, mm. monia eri miehiä jotka antoivat ymmärtää että meillä on ollut sutinaa. Oli kiva koettaa selittää, etten ole Sanna kun vastaus oli tyyliä " muru älä viitti". Yksi tyyppi jopa seurasi asuntolalle !
- Otin aikuisen kissan joka hävisi työpäiväni aikana, ovi oli lukossa ja ikkunat kiinni. Soitin isännöitsijällekin että ovatko huoltomiehet käyneet asunnossani jostain syystä ja jättäneet oven raolleen, ei kuulemma ollut käynyt ketään. Kissa vain katosi :(.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin seuraavana kesänä menossa rippileirille, ja meidät kaikki kyseiselle leirille menijät jaettiin ennakkotapaamisessa pienryhmiin isosten johdolla. Kun erään tytön nimi sanottiin, minäkin ponnahdin seisomaan, koska ”tiesin” jostain syystä ja sillä sekunnilla jo ennalta, että menen tämän itselleni melko tuntemattoman tytön kanssa samaan ryhmään. Tämä tyttö katsoi mua ihmeissään mut sit seuraavana huudettiinkin minun nimeni, ja minäkin kävelin sit sinne oman pienryhmäni luo.
En edelleenkään tiedä, mistä tiesin asian, ja miksi nousin seisomaan. Nimemme eivät ole yhtään samanlaiset, joten en kuullut väärinkään.
Olen lukenut nyt näitä sivutolkulla, joten olipa kiva kuulla, kun 6-vuotias poikamme jolla on saman ikäinen kaveri nyt käymässä, huutaa yhtäkkiä että ”äiti oveen koputti joku”. Kysyin että mihin oveen. Ulko-oveen kuulemma. No ei kyl koputtanut, tää olkkari on lähempänä ulko-ovea kuin lapsen huone, ja meillä on ovikello, ei tartte koputtaa. Kävin kuitenkin tän ketjun säikyttämänä avaamassa oven ja huomasin, että avaimet oli jääneet oveen kiinni. Tulimme siis joku aika sitten eskarista, jonka jälkeen lapsen kaveri tuli kylään ovikelloa soittaen, enkä silloin hoksannut avaimia. Hassu sattuma varsinkin kun lukee just tämmöisiä kummitustsrinoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän näitä joitakin löytyy, niin kuin tällainen:
Tämä tapahtui 90-luvun alkuvuosina, kun olin jotain ekaluokkalainen, tai toiselle luokalle kohta menossa. Olimme äitini kanssa kesällä käymässä maalla isovanhempieni ja samassa pihassa asuvan enoni perheen luona. Vietin siellä aika paljon aikaa enoni tyttären, eli serkkutyttöni kanssa, joka on minua noin puolitoista vuotta nuorempi, eli jotain eskari-ikäinen silloin. En hirveästi kuitenkaan välittänyt serkkutyttöni seurasta, kun hänellä oli tietysti tyttöjen leikit, ja itse olin poika, ja serkkuni oli vielä melko kiukuttelevaa ja itkevää sorttia silloin, mutta hyvin sosiaalinen, ja minun seurassa roikkui.
Eräänä päivänä lähdimme serkkutyttöni kanssa katsomaan hevosia naapuritaloon. Kun lähdimme sieltä kävelemään poispäin, niin minä kuljin edellä, ja serkkuni tuli kauempana perässä. Yhtäkkiä takaani alkoi kuulua serkkuni katkera itku, ja se potkas, se potkas -hokeminen. Olin aivan ällikällä lyöty, että mistä on nyt kysymys? Kuka serkkuani potkaisi? Kun menimme sisälle mummolani puolelle, niin serkkuni (sanotaan häntä nyt vaikka Minnaksi) jatkoi itkemistä ja samaa hokemista potkaisemisesta. Kaikki luuli tietysti, että minä häntä potkaisin, vaikka vannon että en varmasti potkaissut! Isoisänikin katsoi minua pahasti, ja äitinikin kysyi minulta, että potkaisitko sinä Minnaa? Sanoin tietysti jämerästi, että en potkaissut. En muista että miten tilanne rauhoittui, mutta kiusallinen tilanne se oli, ja eiköhän kaikki lopulta uskoneet, etten minä häntä potkaissut.
Se, kuka tai mikä serkkuani potkaisi, tai kuka potkaisi ja ketä on jäänyt ikuiseksi mysteeriksi. Minä en millään voinut häntä potkaista, kun hän tosiaankin tuli paljon minua jälempänä. Ajattelin myös, että hevonenko häntä sitten potkaisi, mutta ei sekään oikein olisi mahdollista ollut, kun emme olleet enään lähelläkään hevosten aitausta. Ja olen myös varma, että siinä tiellä ei liikkunut muita. Se serkkuni itkukohtaus jäi siis täysin mysteeriksi.
Mä oon lukenut tän tarinan aiemminkin vuosia sitten. Mistä tää on kopioitu, koska tää on kymmenen vuotta vanha juttu jo.
Meinaat että sama ihminen ei ole voinut kirjoittaa kokemuksestaan aiemminkin?
Ei vaan tämä on ihan sanasta sanaan sama kirjoitus kun näin vuonna 2005-2007 jollain sivustolla. Googlettakaa vaikka. En tiedä onko kirjoittaja kopioinut omaa tekstiään vai lainasiko joku, mutta hämmästyttää tämä tekstien kierrätys ja se että tämäkin juttu on ylipäätään hengissä.
viikon luontoääni kirjoitti:
Ei hätää. Kyseessä oli lehtopöllö. Sen kirkaisu on niin ihmismäinen, että viisainkin menee vipuun.
Toinen (en nyt tarkoita tätä tapausta) erikoisen kammottava ääni on ketun rääky-haukku. Syksyllä pimeässä kuuluu ja säikäyttää.
Myös kauriiden kiima-ajan ääntely muistuttaa lapsen itkua kaukaa kuultuna. Ajattelin meidän lähimetsään joskus muinoin haudatun salatun lehtolapsen tms ja sen siellä kummittelevan kunnes täällä paljon kauriita ruokkinut pariskunta kertoi äänen olevan kuin lapsen hätäistä itkua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin kummituksen tai sain auringonpistoksen sisätiloissa.
Enoni osti 7 vuotta sitten itselleen asunnon vanhasta kerrostalosta. Sinne muutettuaan vitsaili minulle usein että asunnossa kummittelee. (Ei selittänyt tarkemmin mitä oli nähnyt. Saattoi hävettää kun on aina ollut ns.Järjen ihminen) Oli selvitellyt talon historiaa ja kävi ilmi että hänen asunnossaan oli asuneet vanhapiika sisarukset. Oli löytänyt heistä valokuvankin missä istuvat jossain seninaarissa yhteiskuvassa kolmikymppisinä. No, asiasta ei sen koommin juteltu ja unohdinkin jo asunnon kummitukset.
Heinäkuun alussa enoni oli matkoilla ja pyysi kastelemaan kukat koska oli niin kamalat helteet. Menin omilla vara-avaimilla asuntoon ja kastelin siinä verkkaisesti kukkia. Avasin parvekkeen oven ja ikkunan että tulisi läpiveto. Ilmakasvit olivat kuivan näköiset ja päätin kylvettää ne. Kun odotin että kasvit kuivavat torkahdin sohvalle. Näin elämäni oudoimman ja ahdistavimman painajaisunen, se oli todella aidon tuntuinen. Unessa olin enoni asunnossa ja juuri herännyt sohvalta(missä torkuin) koska aistin jonkun tulleen asuntoon. Juoksin ahdistuneena ympäri asuntoa ja tunsin jonkun tarkkailevan ja seuraavan minua. Olin ihan varma että tämä tapahtuu oikeasti.
No, heräsin sohvalta ja olin hieman järkyttynyt unesta. Ajattelin että olen saanut auringonpistoksen sisätiloissa tms. Äiti soitti ja join vettä. Päätin mennä vielä hetkeksi pikkukamariin(vierashuone) pitkäkseni ja vettä juomaan. Selasin Facebookkia ja yhtäkkiä näin sivusilmällä vanhan naisen joka tuijotti huoneeseen käytävältä. En uskaltanut heti katsoa naiseen päin, katse oli jotenkin arvosteleva ja painostava. Sitten kun sydänkohtauksen partaalla käänsin päätä ja katsoin vanhaa naista hän ikäänkuin "liukui"/astui sivuttain huoneen oven taakse.
Kyllä mua vietiin, rynnin kotiin niin että unohdin sukatkin eteiseen :D Kyseessä ei ollut mikään unenjälkeinen hallu koska olin puhunut äidilleni ja ollut hereillä yli puoli tuntia ennen tapahtumaa. Toivottavasti oli joku auringonpistos, en ole ikinä kokenut vastaavaa. Näin naisen aivan selkeästi, hahmo ei ollut mitenkään savuinen tai epämääräinen. Käytävässä ei ole edes taulua tai naulakkoa missä voisi nähdä ihmishahmon, tyhjää seinää vaan.
Olisiko kotivahti haamu tullut kovistelemaan kun olin yllättäen kyläilemässä yksikseni kun eno oli matkoilla. Outo tapaus kuitenkin. Kerroin enolle mitä oli käynyt kun hän palasi, nauroi vain ja sanoi "Almahan se oli." Vähän vaivaa mitä siellä asunnossa oikein tapahtuu kun ei ole mulle kerrottu :D
En edes muistanut että asunnossa kummittelee kun sinne menin, noista oltiin puhuttu yli 6 vuotta sitten kun eno sinne muutti. Kun näin vanhan naisen muistin SILLÄ hetkellä että ei helvetti täällähän enon mukaan kummitteli!
Meillä jotakin samantapaista. Muutimme muutama vuosi sitten 1900-luvun alussa rakennettuun taloon. Eräänä yönä, pari viikkoa muutosta, 5-vuotias lapsemme huusi huoneessaan keskellä yötä. Menimme molemmat vanhemmat katsomaan ja lapsi sanoi: ”Vanha setä tuli ovesta, käveli huoneen läpi ja hävisi vastakkaiseen seinään!” Kyselimme, miltä setä näytti. Lapsi sanoi, että hänellä oli kävelykeppi. Toki rauhoittelimme ja totesimme, että taisi olla unenpöpperöä koko setä.
Sitten menimme ekaa kertaa katsomaan vinttikomeroamme. Vanhassa talossa se onkin aika jännä paikka... vielä jännemmäksi tilanne muuttui, kun avasimme komeron lukon ja katsoimme sisään: nurkassa oli kaksi vanhaa kävelykeppiä! Toisessa oli hopeanvärinen koiranpää ja toisen nupissa luki ruotsiksi jotakin ylioppilaiden juttuja. Vilkaisimme toisiimme mieheni kanssa vaivihkaa.
Kotonamme on hyvä tunnelma, joten koemme olevamme ihan tervetulleita asukkaita. Ehkäpä vanha asukas kävi tarkastamassa, millaista väkeä hänen asunnossaan asuu :-)
Olen aikeissa kysellä joltakulta vanhemmalta naapurilta, minkälaisia edellisiä asukkaita tässä asunnossa on ollut. Tosin yli 100:n vuoden ajalta tuskin kukaan tietää kaikkia.
Mulla kävi ekana yönä uudessa asunnossa (rak.1951), niin että "heräsin" ja ovella seisoi vanha mies. Kysyin tiukasti kuka hän on ja mitä tekee siellä. Mies vastasi että asui ennen siellä ja halusi tulla katsomaan vanhaa kotiaan.
Kysyi myös häiritseekö se minua ja vastadin ettei häiritse, jos en näe häntä. Sitten sanottiin heipat ja nukahdin.
Ihan uskomaton keskustelu, niin normaali mutta aaveen kanssa.
Kyselin vaivihkaa talon vanhoilta asukkailta ja todellakin asunnossa oli asunut alusta asti mieshenkilö, joka kuoli. Seuraava asukas joutui mielisairaalaan (toivottavasti ei aaveen takia) ja sitten tulin minä.
Enää en nähnyt asunnossa ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.
Ensimmäinen muistoni on alle puolitoistavuotiaana: äitini oli raskaana ja hänellä oli tietty esiliina yllään. Oli keittiö ja vanhmpani riitelivät. Isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan. Asuimme silloin Ruotsissa ja muistan keittiön muodon, auringonpaisteen ja ilmassa leijuvan pölyn.
Reilun vuoden ikäisenä olin menossa saunaan vanhempieni ja veljeni kanssa. Isän kummisetä kertoi että se on nyt kuuma. Tämä vanha mies kuoli parin kuukauden päästä, ja muistan silti hänet jotenkin. Samoin naapurin mummon jonka luokse karkailin seuraavana kesänä.
Sen kesän kun olin 2,5 - vuotias muistan oikein hyvin, koska oli poikkeuksellisen kylmää ja siskoni syntyi. Mieleen on jäänyt erityisesti eräs kauppaan lähtö. Saman vuoden keväällä leikittiin veljeni kanssa nalleleikki, josta on valokuvakin, mutta mielessä on muutakin kuin se kuvan tilanne.
Nämä vain sen ja sen ikäinen pystyy muistamaan-höpinät ovat puppua. Koska puhuin jo varhain, myös muistini kehittyi.
Vai ei alle vuoden ikäinen voi "luoda" muistoja?!!!! Hah hah näille väittämille! Minun varhaisimmat muistoni on SIKIÖAJALTA! Muistan tasan tarkkaan millaista on olla sikiö. Tiedän, millaisia tuntemuksia sikiöllä on.
Syntymää en muista, mutta varhaisin muistoni on 2 kuukauden iältä. Muistan, missä koppani oli ja miltä koti näytti sieltä kopan pohjalta katsottuna. Muistan yksityiskohdat katosta. Muistan vanhempieni kädet, kun ne vetivät uunin pellinnaruja. Ne pellinnarut ovat jääneet tarkkaan mieleeni ja se, että ne olivat vasemmalla puolella koppaani ja pellinnarussa oli roikkunut yksittäinen keltainen kukka. Myös ikkunasta näkyvät kuusen latvat. Muistan pelon aistimuksen, kun joku jyskytti ulko-ovea ja minut otettiin syliin rauhoittuakseni. En ollut vielä kolmea kuukautta, kun muutimme toiseen paikkaan asumaan, joten nämä yksityiskohdat jäivät sinne ensimmäiseen kotiini. Tämän kaiken olen myös pystynyt varmentamaan vanhemmiltani, tuota kukkaa he todella ihmettelivät, koska se roikkui siinä pellissä vain hetken aikaa. Se oli siis naapurin lapselta lahjaksi saatu koulussa tehty paperikukka, joka aika pian sitten joutui hävitykseen. Minulla on erittäin selkeitä muistikuvia myös siitä, kun istun tuettuna vaunuissa ulkona ensimmäisenä kesänäni. Olen syntynyt tammikuussa. Muistan naapurin koiran, joka hyppi vaunujani vasten. Muistan miltä tuntui kosketella mekkoni röyhelöitä ja miltä ne näyttivät. Muistan, kun siskoni näytti minulle nukkea siitä vaunujen viereltä. Nuken kalju pää on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Sitä nukkea ei enää ollut, kun olin isompi, mutta siskollani oli ollut sellainen nukke, kun olin vauva.
Puhukaa ihan mitä puhutte. Minulla on selvät muistikuvat erittäin varhaisilta ajoiltani. Valokuvilla niitä ei voi selittää, koska niitä ei yksinkertaisesti minun lapsuudessani otettu.
Sanotaan että äly kehittyy sanojen myötä, ja niin voi ollakin. Mutta uskon kyllä sinua, itsellä on myös näkö/näkömuisti tallentanut näkemänsä, vaikkei asioita osannut vielä kokea tai arvottaa hyväksi tai huonoksi. Terapeutti sanoi, että olen visuaalisesti vahva, kun monia (muita) asioita niin tarkasti kuvasin. Että kyse on vaan yksilöllisestä ominaisuudesta, eikä mistään yliluonnollisesta.
Minäkin ilmoittaudun varhaisia muistoja omaavaksi henkilöksi. Muistan miten istuin turvakaukalossa ja muistan tekoturkistakkini kuosin ja tunnun pienissä sormissani sekä pimeän illan ja kirkkaan tähtitaivaan auton ikkunasta ylöspäin katsoessani. Muistan että lähdimme tuolloin vieraisilta isäni veljen luota ja muistan kuinka auto liikkui ympyrän, kyseessä oli maatilan pihalla oleva maitoauton lenkki. Takkini on vieläkin vanhempieni luona tallessa ja olen voinut olla korkeintaan vuoden ikäinen kun sen on mahtunut ylleni.
Maalainen Savosta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.
Ensimmäinen muistoni on alle puolitoistavuotiaana: äitini oli raskaana ja hänellä oli tietty esiliina yllään. Oli keittiö ja vanhmpani riitelivät. Isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan. Asuimme silloin Ruotsissa ja muistan keittiön muodon, auringonpaisteen ja ilmassa leijuvan pölyn.
Reilun vuoden ikäisenä olin menossa saunaan vanhempieni ja veljeni kanssa. Isän kummisetä kertoi että se on nyt kuuma. Tämä vanha mies kuoli parin kuukauden päästä, ja muistan silti hänet jotenkin. Samoin naapurin mummon jonka luokse karkailin seuraavana kesänä.
Sen kesän kun olin 2,5 - vuotias muistan oikein hyvin, koska oli poikkeuksellisen kylmää ja siskoni syntyi. Mieleen on jäänyt erityisesti eräs kauppaan lähtö. Saman vuoden keväällä leikittiin veljeni kanssa nalleleikki, josta on valokuvakin, mutta mielessä on muutakin kuin se kuvan tilanne.
Nämä vain sen ja sen ikäinen pystyy muistamaan-höpinät ovat puppua. Koska puhuin jo varhain, myös muistini kehittyi.Vai ei alle vuoden ikäinen voi "luoda" muistoja?!!!! Hah hah näille väittämille! Minun varhaisimmat muistoni on SIKIÖAJALTA! Muistan tasan tarkkaan millaista on olla sikiö. Tiedän, millaisia tuntemuksia sikiöllä on.
Syntymää en muista, mutta varhaisin muistoni on 2 kuukauden iältä. Muistan, missä koppani oli ja miltä koti näytti sieltä kopan pohjalta katsottuna. Muistan yksityiskohdat katosta. Muistan vanhempieni kädet, kun ne vetivät uunin pellinnaruja. Ne pellinnarut ovat jääneet tarkkaan mieleeni ja se, että ne olivat vasemmalla puolella koppaani ja pellinnarussa oli roikkunut yksittäinen keltainen kukka. Myös ikkunasta näkyvät kuusen latvat. Muistan pelon aistimuksen, kun joku jyskytti ulko-ovea ja minut otettiin syliin rauhoittuakseni. En ollut vielä kolmea kuukautta, kun muutimme toiseen paikkaan asumaan, joten nämä yksityiskohdat jäivät sinne ensimmäiseen kotiini. Tämän kaiken olen myös pystynyt varmentamaan vanhemmiltani, tuota kukkaa he todella ihmettelivät, koska se roikkui siinä pellissä vain hetken aikaa. Se oli siis naapurin lapselta lahjaksi saatu koulussa tehty paperikukka, joka aika pian sitten joutui hävitykseen. Minulla on erittäin selkeitä muistikuvia myös siitä, kun istun tuettuna vaunuissa ulkona ensimmäisenä kesänäni. Olen syntynyt tammikuussa. Muistan naapurin koiran, joka hyppi vaunujani vasten. Muistan miltä tuntui kosketella mekkoni röyhelöitä ja miltä ne näyttivät. Muistan, kun siskoni näytti minulle nukkea siitä vaunujen viereltä. Nuken kalju pää on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Sitä nukkea ei enää ollut, kun olin isompi, mutta siskollani oli ollut sellainen nukke, kun olin vauva.
Puhukaa ihan mitä puhutte. Minulla on selvät muistikuvat erittäin varhaisilta ajoiltani. Valokuvilla niitä ei voi selittää, koska niitä ei yksinkertaisesti minun lapsuudessani otettu.
Sanotaan että äly kehittyy sanojen myötä, ja niin voi ollakin. Mutta uskon kyllä sinua, itsellä on myös näkö/näkömuisti tallentanut näkemänsä, vaikkei asioita osannut vielä kokea tai arvottaa hyväksi tai huonoksi. Terapeutti sanoi, että olen visuaalisesti vahva, kun monia (muita) asioita niin tarkasti kuvasin. Että kyse on vaan yksilöllisestä ominaisuudesta, eikä mistään yliluonnollisesta.
Minäkin ilmoittaudun varhaisia muistoja omaavaksi henkilöksi. Muistan miten istuin turvakaukalossa ja muistan tekoturkistakkini kuosin ja tunnun pienissä sormissani sekä pimeän illan ja kirkkaan tähtitaivaan auton ikkunasta ylöspäin katsoessani. Muistan että lähdimme tuolloin vieraisilta isäni veljen luota ja muistan kuinka auto liikkui ympyrän, kyseessä oli maatilan pihalla oleva maitoauton lenkki. Takkini on vieläkin vanhempieni luona tallessa ja olen voinut olla korkeintaan vuoden ikäinen kun sen on mahtunut ylleni.
Just joo. Minä muistan hyvin sen hetken, kun isäni siittiösolu hedelmöitti äitini munasolun eli minä sain alkuni :-DDDDDDDDDDD
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän näitä joitakin löytyy, niin kuin tällainen:
Tämä tapahtui 90-luvun alkuvuosina, kun olin jotain ekaluokkalainen, tai toiselle luokalle kohta menossa. Olimme äitini kanssa kesällä käymässä maalla isovanhempieni ja samassa pihassa asuvan enoni perheen luona. Vietin siellä aika paljon aikaa enoni tyttären, eli serkkutyttöni kanssa, joka on minua noin puolitoista vuotta nuorempi, eli jotain eskari-ikäinen silloin. En hirveästi kuitenkaan välittänyt serkkutyttöni seurasta, kun hänellä oli tietysti tyttöjen leikit, ja itse olin poika, ja serkkuni oli vielä melko kiukuttelevaa ja itkevää sorttia silloin, mutta hyvin sosiaalinen, ja minun seurassa roikkui.
Eräänä päivänä lähdimme serkkutyttöni kanssa katsomaan hevosia naapuritaloon. Kun lähdimme sieltä kävelemään poispäin, niin minä kuljin edellä, ja serkkuni tuli kauempana perässä. Yhtäkkiä takaani alkoi kuulua serkkuni katkera itku, ja se potkas, se potkas -hokeminen. Olin aivan ällikällä lyöty, että mistä on nyt kysymys? Kuka serkkuani potkaisi? Kun menimme sisälle mummolani puolelle, niin serkkuni (sanotaan häntä nyt vaikka Minnaksi) jatkoi itkemistä ja samaa hokemista potkaisemisesta. Kaikki luuli tietysti, että minä häntä potkaisin, vaikka vannon että en varmasti potkaissut! Isoisänikin katsoi minua pahasti, ja äitinikin kysyi minulta, että potkaisitko sinä Minnaa? Sanoin tietysti jämerästi, että en potkaissut. En muista että miten tilanne rauhoittui, mutta kiusallinen tilanne se oli, ja eiköhän kaikki lopulta uskoneet, etten minä häntä potkaissut.
Se, kuka tai mikä serkkuani potkaisi, tai kuka potkaisi ja ketä on jäänyt ikuiseksi mysteeriksi. Minä en millään voinut häntä potkaista, kun hän tosiaankin tuli paljon minua jälempänä. Ajattelin myös, että hevonenko häntä sitten potkaisi, mutta ei sekään oikein olisi mahdollista ollut, kun emme olleet enään lähelläkään hevosten aitausta. Ja olen myös varma, että siinä tiellä ei liikkunut muita. Se serkkuni itkukohtaus jäi siis täysin mysteeriksi.
Mä oon lukenut tän tarinan aiemminkin vuosia sitten. Mistä tää on kopioitu, koska tää on kymmenen vuotta vanha juttu jo.
Ei kai otsikossa viimeisen vuoden sisällä tapahtuneita kyseltykään.
Alue: Aihe vapaa
Pimeässä voi nähdä yhtä hyvin harhoja kuin valossa, koska kyseessä on aivojen toiminta.
Valveunet tuntuvat hyvin tosilta.