Lue keskustelun säännöt.
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7965)
En tiedä, onko tässä mitään kummallista. En vaan tiedä, käykö näin useinkin. Lapseni puheenkehitys oli viivästynyt. Siinä vaiheessa, kun suurin osa saman ikäisistä puhui monisanaisia lauseita, hän puhui vain muutaman yksittäisen sanan. Sitten hän sairastui kovaan flunssaan tai johonkin (ei sitä tarkemmin selvitetty) korkean kuumeen aiheuttavaan tautiin ja sai voimakkaan, pitkittyneen kuumekouristuksen. Heti kouristuksesta toivuttuaan, tyyliin seuraavana päivänä, hän yhtäkkiä alkoi puhua kunnon lauseita. Siitä lähtien puhe kehittyi aivan normaalisti ja on muutenkin ihan normaali ja oikein fiksu lapsi, nyt jo kohta yläkoulussa. Vitsailimmekin, että kuumekouristus taisi antaa aivoille eräänlaisen "sähköshokin", joka laittoi "puhepiuhat" järjestykseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nainen 51v. kirjoitti:
Minua on jäänyt vaivaamaan, että mihin siskoni aikoinaan kuoli ja miksi aikuiset kohtelivat häntä niin huonosti sen jälkeen. Siitä on jo melkein 32 vuotta aikaa, kun hän 12-vuotiaana katosi, minä olin silloin 18v. Ensinnäkin vanhemmat tekivät hänestä katoamisilmoituksen vasta parin viikon jälkeen ja silloinkin vain siksi, että minä sanoin, että jos he eivät tee sitä, niin minä teen sen. Sitten meni muutama viikko, kun eräänä yönä ovikello soi ja siellä olivat poliisit, joilla oli siskon ruumis säkissä ja he kertoivat, että sisko oli löydetty paloiteltuna joltain sivukadulta. Vanhemmat lukitsivat minut komeroon ja kun he aamulla päästivät minut ulos, niin he kertoivat, että olivat käyneet hautaamassa siskon ruumiin siinä säkissä jonnekin, en tiedä yhtään mihin. Sen jälkeen asiasta ei saanut meillä ankaran rangaistuksen uhalla puhua enkä tiedä vieläkään, että mitä siskolle tarkalleen tapahtui ja miksi aikuiset olivat niin julmia siskoa kohtaan. Miksi hänen tappajaansa ei edes yritetty ottaa kiinni ja miksi vanhemmat eivät joutuneet syytteeseen, vaikka kävin poliiseille ilmoittamassa, että vanhemmat hautasivat siskon ruumiin jonnekin. Päinvastoin minä jouduin mielisairaalaan suljetulle osastolle, sain skitsofrenia ja psykoosi diagnoosit ja joudun aina nykyäänkin vähintään päivystykseen jos puhun siskon kohtalosta täällä mielenterveyskuntoutujien asuntolassa, jossa nykyään asun. Lisäksi täällä käy joskus joku noin 45v nainen, joka väittää olevansa kyseinen siskoni, vaikka hän kuoli jo syksyllä 1986.
Lääkkeet on otettu säännöllisesti?
Vierailija kirjoitti:
Nainen 51v. kirjoitti:
Minua on jäänyt vaivaamaan, että mihin siskoni aikoinaan kuoli ja miksi aikuiset kohtelivat häntä niin huonosti sen jälkeen. Siitä on jo melkein 32 vuotta aikaa, kun hän 12-vuotiaana katosi, minä olin silloin 18v. Ensinnäkin vanhemmat tekivät hänestä katoamisilmoituksen vasta parin viikon jälkeen ja silloinkin vain siksi, että minä sanoin, että jos he eivät tee sitä, niin minä teen sen. Sitten meni muutama viikko, kun eräänä yönä ovikello soi ja siellä olivat poliisit, joilla oli siskon ruumis säkissä ja he kertoivat, että sisko oli löydetty paloiteltuna joltain sivukadulta. Vanhemmat lukitsivat minut komeroon ja kun he aamulla päästivät minut ulos, niin he kertoivat, että olivat käyneet hautaamassa siskon ruumiin siinä säkissä jonnekin, en tiedä yhtään mihin. Sen jälkeen asiasta ei saanut meillä ankaran rangaistuksen uhalla puhua enkä tiedä vieläkään, että mitä siskolle tarkalleen tapahtui ja miksi aikuiset olivat niin julmia siskoa kohtaan. Miksi hänen tappajaansa ei edes yritetty ottaa kiinni ja miksi vanhemmat eivät joutuneet syytteeseen, vaikka kävin poliiseille ilmoittamassa, että vanhemmat hautasivat siskon ruumiin jonnekin. Päinvastoin minä jouduin mielisairaalaan suljetulle osastolle, sain skitsofrenia ja psykoosi diagnoosit ja joudun aina nykyäänkin vähintään päivystykseen jos puhun siskon kohtalosta täällä mielenterveyskuntoutujien asuntolassa, jossa nykyään asun. Lisäksi täällä käy joskus joku noin 45v nainen, joka väittää olevansa kyseinen siskoni, vaikka hän kuoli jo syksyllä 1986.
Lääkkeet on otettu säännöllisesti?
Tää on se sama Intia päiväkoti satuilija. Jotenkin hiton pelottavaa kun kirjoittaja taitaa oikeasti olla sairas ja todellisuudentaju näin hämärtynyt. Jos taas kirjoittaja pitää noita tarinoita hauskoina, niin ei, tässä ketjussa puhutaan mieluusti oikeista jännistä tapahtumista eikä kuka keksii jännimmän keksityn sadun..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nainen 51v. kirjoitti:
Minua on jäänyt vaivaamaan, että mihin siskoni aikoinaan kuoli ja miksi aikuiset kohtelivat häntä niin huonosti sen jälkeen. Siitä on jo melkein 32 vuotta aikaa, kun hän 12-vuotiaana katosi, minä olin silloin 18v. Ensinnäkin vanhemmat tekivät hänestä katoamisilmoituksen vasta parin viikon jälkeen ja silloinkin vain siksi, että minä sanoin, että jos he eivät tee sitä, niin minä teen sen. Sitten meni muutama viikko, kun eräänä yönä ovikello soi ja siellä olivat poliisit, joilla oli siskon ruumis säkissä ja he kertoivat, että sisko oli löydetty paloiteltuna joltain sivukadulta. Vanhemmat lukitsivat minut komeroon ja kun he aamulla päästivät minut ulos, niin he kertoivat, että olivat käyneet hautaamassa siskon ruumiin siinä säkissä jonnekin, en tiedä yhtään mihin. Sen jälkeen asiasta ei saanut meillä ankaran rangaistuksen uhalla puhua enkä tiedä vieläkään, että mitä siskolle tarkalleen tapahtui ja miksi aikuiset olivat niin julmia siskoa kohtaan. Miksi hänen tappajaansa ei edes yritetty ottaa kiinni ja miksi vanhemmat eivät joutuneet syytteeseen, vaikka kävin poliiseille ilmoittamassa, että vanhemmat hautasivat siskon ruumiin jonnekin. Päinvastoin minä jouduin mielisairaalaan suljetulle osastolle, sain skitsofrenia ja psykoosi diagnoosit ja joudun aina nykyäänkin vähintään päivystykseen jos puhun siskon kohtalosta täällä mielenterveyskuntoutujien asuntolassa, jossa nykyään asun. Lisäksi täällä käy joskus joku noin 45v nainen, joka väittää olevansa kyseinen siskoni, vaikka hän kuoli jo syksyllä 1986.
Lääkkeet on otettu säännöllisesti?
Tää on se sama Intia päiväkoti satuilija. Jotenkin hiton pelottavaa kun kirjoittaja taitaa oikeasti olla sairas ja todellisuudentaju näin hämärtynyt. Jos taas kirjoittaja pitää noita tarinoita hauskoina, niin ei, tässä ketjussa puhutaan mieluusti oikeista jännistä tapahtumista eikä kuka keksii jännimmän keksityn sadun..
Ja te ette vaan voi antaa olla vaan jauhatte siitä koko ajan, kun muilla menis se ohitse pelkällä vilkaisulla tyyliin "jaa, tää on joku p*ska juttu, alapeukku, eteenpäin".
Minulla oli 15 vuotta kissa, täysi-ikäisestä sinne yli kolmekymppiseksi. Kaikenlaista tuli yhdessä nähtyä elämässä ja monessa paikassa asuttua. Kissa oli äärimmäisen rakas ja menetys kova paikka.
Kyseinen kissa oli kuin koira, kun se kuuli minun avaavan oven, se juoksi vastaan.
Tulin kerran töistä kotiin asuntoon joka oli viimeinen kissan elinaikana.
Kissa juoksi vastaan, minä hymyilin ja lepertelin jotain, sillä kertaa en ehtinyt heti rapsuttamaan kun käsissäni oli ostoksia ja muuta.
Menin keittiöön, laskin tavarat käsistäni ja aloin laskemaan vettä hanasta, kun se yhtäkkiä iski:
Mitä hemmettiä, eihän kissaa ole enää.
Käännyin katsomaan eteiseen päin eikä siellä tietenkään mitään ollut, eikä koko asunnossa.
Jäin miettimään, mitä tälle aivojeni temppuilulle/kissakummitukselle/mille lie olisi tapahtunut, jos olisin silläkin kerralla kumartunut rapsuttamaan saman tien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitenkäs se uutinen jossa kerrottiin pari vuotta sitten kun nainen löysi lapsensa piltistä pillerin?
Saatiinko koskaan selviöö miten se pilleri sinne joutui?
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, onko tässä mitään kummallista. En vaan tiedä, käykö näin useinkin. Lapseni puheenkehitys oli viivästynyt. Siinä vaiheessa, kun suurin osa saman ikäisistä puhui monisanaisia lauseita, hän puhui vain muutaman yksittäisen sanan. Sitten hän sairastui kovaan flunssaan tai johonkin (ei sitä tarkemmin selvitetty) korkean kuumeen aiheuttavaan tautiin ja sai voimakkaan, pitkittyneen kuumekouristuksen. Heti kouristuksesta toivuttuaan, tyyliin seuraavana päivänä, hän yhtäkkiä alkoi puhua kunnon lauseita. Siitä lähtien puhe kehittyi aivan normaalisti ja on muutenkin ihan normaali ja oikein fiksu lapsi, nyt jo kohta yläkoulussa. Vitsailimmekin, että kuumekouristus taisi antaa aivoille eräänlaisen "sähköshokin", joka laittoi "puhepiuhat" järjestykseen.
Tästä tulee mieleen se, että minulle on kerrottu usein sellaista, että minulla kävelemään kehitys viivästyi niin, että opin kävelemään vasta 2-vuotiaana, mutta kun kerran opin kävelemään niin osasin heti alusta alkaen kävellä yhtä hyvin kuin muut saman ikäiset lapset. Kävelin alusta alkaen hyvin ja pitkiä matkoja kerralla jo samana päivänä kun otin ensimmäiset askeleet ja sitä on jälkeenpäin puhuttu, että aloitin kävelemään vasta kun olin aivan varma, että osaan kävellä kunnolla. Nykyään kävelen aivan helposti monta kilometriä yhteen menoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
faddafaf kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, onko tässä mitään kummallista. En vaan tiedä, käykö näin useinkin. Lapseni puheenkehitys oli viivästynyt. Siinä vaiheessa, kun suurin osa saman ikäisistä puhui monisanaisia lauseita, hän puhui vain muutaman yksittäisen sanan. Sitten hän sairastui kovaan flunssaan tai johonkin (ei sitä tarkemmin selvitetty) korkean kuumeen aiheuttavaan tautiin ja sai voimakkaan, pitkittyneen kuumekouristuksen. Heti kouristuksesta toivuttuaan, tyyliin seuraavana päivänä, hän yhtäkkiä alkoi puhua kunnon lauseita. Siitä lähtien puhe kehittyi aivan normaalisti ja on muutenkin ihan normaali ja oikein fiksu lapsi, nyt jo kohta yläkoulussa. Vitsailimmekin, että kuumekouristus taisi antaa aivoille eräänlaisen "sähköshokin", joka laittoi "puhepiuhat" järjestykseen.
Tästä tulee mieleen se, että minulle on kerrottu usein sellaista, että minulla kävelemään kehitys viivästyi niin, että opin kävelemään vasta 2-vuotiaana, mutta kun kerran opin kävelemään niin osasin heti alusta alkaen kävellä yhtä hyvin kuin muut saman ikäiset lapset. Kävelin alusta alkaen hyvin ja pitkiä matkoja kerralla jo samana päivänä kun otin ensimmäiset askeleet ja sitä on jälkeenpäin puhuttu, että aloitin kävelemään vasta kun olin aivan varma, että osaan kävellä kunnolla. Nykyään kävelen aivan helposti monta kilometriä yhteen menoon.
Ei liene aivan kummallista. Joskushan on niinkin, että lapsi ei puhu vielä kolme- tai neljävuotiaana ollenkaan, mutta sitten kun aloittaa, puhuu aivan selkeästi ja hyvin. Eli ne "äittä, kitta, koila" -jutut ynnä muut pikkulapsen epäselvät sossailut ja mussuttamiset jää kokonaan pois kuviosta.
Joiltakin lapsilta jää se konttausvaihe kokonaan pois. Ne joko pyörii lattialla eteenpäin tai vetää itseään käsistä laahaamalla.
Ja joiltakin nuorilta jää murrosikä kokonaan pois, ne on heti samantien nuoria aikuisia. Kummilapselleni kävi näin.
Vierailija kirjoitti:
faddafaf kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, onko tässä mitään kummallista. En vaan tiedä, käykö näin useinkin. Lapseni puheenkehitys oli viivästynyt. Siinä vaiheessa, kun suurin osa saman ikäisistä puhui monisanaisia lauseita, hän puhui vain muutaman yksittäisen sanan. Sitten hän sairastui kovaan flunssaan tai johonkin (ei sitä tarkemmin selvitetty) korkean kuumeen aiheuttavaan tautiin ja sai voimakkaan, pitkittyneen kuumekouristuksen. Heti kouristuksesta toivuttuaan, tyyliin seuraavana päivänä, hän yhtäkkiä alkoi puhua kunnon lauseita. Siitä lähtien puhe kehittyi aivan normaalisti ja on muutenkin ihan normaali ja oikein fiksu lapsi, nyt jo kohta yläkoulussa. Vitsailimmekin, että kuumekouristus taisi antaa aivoille eräänlaisen "sähköshokin", joka laittoi "puhepiuhat" järjestykseen.
Tästä tulee mieleen se, että minulle on kerrottu usein sellaista, että minulla kävelemään kehitys viivästyi niin, että opin kävelemään vasta 2-vuotiaana, mutta kun kerran opin kävelemään niin osasin heti alusta alkaen kävellä yhtä hyvin kuin muut saman ikäiset lapset. Kävelin alusta alkaen hyvin ja pitkiä matkoja kerralla jo samana päivänä kun otin ensimmäiset askeleet ja sitä on jälkeenpäin puhuttu, että aloitin kävelemään vasta kun olin aivan varma, että osaan kävellä kunnolla. Nykyään kävelen aivan helposti monta kilometriä yhteen menoon.
Ei liene aivan kummallista. Joskushan on niinkin, että lapsi ei puhu vielä kolme- tai neljävuotiaana ollenkaan, mutta sitten kun aloittaa, puhuu aivan selkeästi ja hyvin. Eli ne "äittä, kitta, koila" -jutut ynnä muut pikkulapsen epäselvät sossailut ja mussuttamiset jää kokonaan pois kuviosta.
Joiltakin lapsilta jää se konttausvaihe kokonaan pois. Ne joko pyörii lattialla eteenpäin tai vetää itseään käsistä laahaamalla.
Ja joiltakin nuorilta jää murrosikä kokonaan pois, ne on heti samantien nuoria aikuisia. Kummilapselleni kävi näin.
Mitä tarkoitat sillä, että murrosikä jää pois?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ainakin kummilapseni kohdalla sitä, että 12-vuotiaana hän oli täysin lapsi, 13-vuotiaana aikuinen. Oikeasti ei tietenkään ollut aikuinen, mutta käyttäytyi, kuin olisi. Hän oli päättänyt tulevan ammattinsa, ja lähti erittäin päämäärätietoisesti kulkemaan sitä kohti. Mitään murrosiän oikkuja tai hapuiluja ei ollut, ei irtiottoa vanhemmista, ei mitään sellaista. Ikinä ei kotona ovet paukkuneet. Hän oli paljon lähempänä aikuisten maailmaa kuin omanikäistensä. Joitakin läheisiä kavereita oli, mutta hekin vähän samantyyppisiä. Nyt hän on oikeastikin aikuinen ja saavuttanut tavoitteensa, mutta uusia haasteita on odottamassa.
Vierailija kirjoitti:
Olin nuorena töissä vanhainkodin keittiössä.
Tuolloin ei oltu vielä niin tarkkoja hygieenisyydestä tai rooleista työpaikalla, joten käytännössä päivittäin juoksin potilaiden huoneissa asiassa jos toisessakin.
Kerran eräs vanha mummo pyysi tuomaan vettä.
Veinkin ja mummo joi sitä tyytyväisenä.
Hän katsahti jotenkin viereeni, ja kysyi: otatko sinäkin pikkulikka?(olin siis yksin, eikä vieressäni ollut ketään)
Jatkoi vielä selittäen, että pikkulikalla on varmasti kova jano.
En osannut sanoa tuohon mitään, ja taisin laittaa vanhuuden piikkiin.
Kuitenkin kuukautta myöhemmin aloin odottaa ensimmäistä lastani, joka oli tyttö.
Sattumaa varmasti, mutta jotenkin mieleenpainuva juttu.
Parkinsonin tautia sairastavilla on joskus harhoja, yleensä positiivisia :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, onko tässä mitään kummallista. En vaan tiedä, käykö näin useinkin. Lapseni puheenkehitys oli viivästynyt. Siinä vaiheessa, kun suurin osa saman ikäisistä puhui monisanaisia lauseita, hän puhui vain muutaman yksittäisen sanan. Sitten hän sairastui kovaan flunssaan tai johonkin (ei sitä tarkemmin selvitetty) korkean kuumeen aiheuttavaan tautiin ja sai voimakkaan, pitkittyneen kuumekouristuksen. Heti kouristuksesta toivuttuaan, tyyliin seuraavana päivänä, hän yhtäkkiä alkoi puhua kunnon lauseita. Siitä lähtien puhe kehittyi aivan normaalisti ja on muutenkin ihan normaali ja oikein fiksu lapsi, nyt jo kohta yläkoulussa. Vitsailimmekin, että kuumekouristus taisi antaa aivoille eräänlaisen "sähköshokin", joka laittoi "puhepiuhat" järjestykseen.
Minun siskoni alkoi puhua vasta kun oli vähällä hukkua. Onnettomuus ikään kuin säikäytti hänen kehitystään eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta myös on tuntunut, että kaikki edesmenneet koirani ovat kuolemansa jälkeen tuhisseet, rapistelleet, sipsutelleet ja haukotelleet kotonani. Aina niiden lähdön jälkeen olen jonkin aikaa vielä kuullut näitä koiran hiljaisia ääniä ja joskus on täytynyt oikein mennä katsomaan, että onko se koira tosiaan siellä toisessa huoneessa. Jokainen koira on ollut minulle äärettömän rakas ja luopuminen niistä ollut raskasta.
Mun koira jouduttiin nukuttamaan viime viikolla ja vieläkin kuulen sen ääniä. Eilen istuin eturappusilla ja ihan selkeästi kuulin kun hyttysverhon muovisuikaleet rapisivat ja tunsin että koira tuli heti selkäni taakse istumaan niin kuin ennenkin sillä oli tapana. Kun joku istui rappusilla. Piti oikein katsoa taakse. Ikävöin koiraamme kovasti ja vieläkin juttelen sille, niin vahvasti tunnen sen läsnäolon.
Otan osaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tapaus1: olin yksin kotona, menin suihkuun kun ulko-ovi avattiin jakeittiöstä kuului raskaita askelia, keittiönkaappeja availtiin jne.. kun tulin pois suihkusta totesin että molemmat ulko-ovet ovat lukossa ja ketään muuta ei ole kotona. Äiti ja isä tulivat kotiin n.parin tunnin päästä. Muilla ei ollut avaimia asuntoomme...ja äiti ja isä eivät olleet käyneet kotona, edelleenkin täysi mysteeri..olin 18 -19 v tuolloin ja muistan edelleen hyvin kaikki äänet, suihku on keittiötä vastapäätä.
Tapaus2: lapsestamme oli otettu 2kpl magneettikuvia jääkaapinoveen, joista toinen oli tarkoitettu meille ja toinen mummulle. No, toinen näistä kuvista hukkui ja ei löydetty mistään. Muutimme asuntoa ja olimme asuneet n puolen vuotta tässä asunnossa, kun jääkaapin oveen oli ilmestynyt toinen kuva lapsestamme, ne olivat nätisti vierekkäin. Kukaan ei siis ollut löytänyt sitä, eikä kellään ole mitään hajua mistä magneetti on ilmestynyt paikalleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerran yksissä kotibileissä oli joku kaverin kaveri, joka halusi näyttää "jännän jutun".
Minä (silloin n. 65kg) istuin tuolilla, muut 4 ihmistä laittoi jokainen etu- ja keskisormen mun polvitaipeiden ja kainaloiden alle ja yritti nostaa, en tietenkään hievahtanutkaan. Sit kaikki pitivät käsiään mun pään päällä, ja en muista pitikö siinä sanoa jotain tiettyä. Kokeilivat uudestaan ja nousin kevyesti melkein puoli metriä ylös!
Kokeiltiin myös niin että toinen kaveri istui ja itse olin nostamassa, ja tosiaan ekana ei hievahtanutkaan mutta sit kun oltiin siinä pään päällä "kerätty energiaa" nousi todella kevyesti!Onko kukaan muu kokeillut tällaista?
Mihin voi perustua, uskomattomalta tuntuu enkä ehkä uskois ellen ois itse ollut mukana!
Olen myös ollut mukana tällaisessa tempussa, useammankin kerran mm. koulukavereiden kesken ja joillain leireillä. Olen omin silmin todistanut sen toimivan. En tiedä, mihin perustuu. Olen skeptinen luonnontieteilijä, mutta tähän en ole keksinyt "luonnollista" selitystä.
Luonnollinen selitys löytyy ihan googlaamallakin. Perustuu ihan siihen, että ton ”rituaalin” (käsien pitäminen pään päällä) jälkeen ihmiset keskittyy paremmin ja nostaa samaan aikaan, jolloin tuo on ihan mahdollista.
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Light_as_a_feather,_stiff_as_a_board
Asuttiin omakotitalossa,matalamallinen uudehko tiilitalo. Mun huone oli vanhempien makkarin vieressä.
Sänkyäni vastapäätä seinän takana,oli säleikkökaapistoja. Niistä kaapistoista kuului usein yksin ollessani sellainen ääni,kuin niitä myöten olisi koiran häntä vetänyt,eestaas.Ei siinä mitään,pitkään luulin asian olevan näin.kunnes kerran sama ääni kuului taas yksin ollessani,mutta koira oli huoneessani ja ovi oli kiini. Ääni oli myös todella kova.Jokin siellä niitä säleitä pitkin veteli,mikä?? Ja kotona olin koiraa lukuunottamatta YKSIN??
Olin nuori ja asuttiin miehen kanssa okt.yläkerrassa.Sänky oli alkovin alla.Mies nukku reunassa ja minä sisäpuolella.Yhtäkkiä mies ravisteli olkapäistä mua ja sanoi Riina,Riina herää.No heräsin,olin siis ollut täydessä unessa. Riina on siis nimeni. Katson miestäni ja hän täydessä unessa vieressäni.Herätin miehen ja kysyin,että mitä varten sä mut herätit? Mies aivan unenpöpperössä,en oo sua herättänyt kun just nukuin tässä. KUKA tai MIKÄ minut siis herätti?? Olimme asunnossa kaksin. Ja tunsin selvät miehen kourat jotka rajusti,ei väkivaltaisesti kuitenkaan ravisteli mua,ja kutsui nimelläni.
Tapaus kolme ja tää mun mielestä kaikkein mielenkiintoisin: Kaikki lapsemme ovat olleet ns.huonoja nukkumaan.Valvoin taas kerran yötä läpi,kello oli ehkä 2-3 yöllä ja lapset nukkui levottamasti pyörien ja äännellen,enkä saanut unta vaikka olin todella väsynyt.Makasin omassa sängyssäni.Yhtäkkiä en nyt muista oliko se nurkasta vai lensikö sisään ikkunasta pala valoa siis noin kahden kämmenen kokoinen pala.Se asettui lasten kerrossängyn tolppaan,kerrosten väliin ja jäi siihen. Ihmettelin kyllä kovasti,että mikä se on.Ajattelin että se on joku heijastus vaan jostain ulkoa.Olin peiton alla ja makasin vaan siinä,kun en uskaltanut liikkua siitä.Sitten alkoi tapahtua.Se pala suureni ja yhtkkiä KOKO huone oli täynnä valkoista valoa.Siis todella kirkasta. Katsoin ulos ja mitään mistä valo olisi voinut heijastua ei ollut.Menin peiton alle ja sieltä välillä kurkein oliko se valo siellä,oli se.Siis se täytti koko huoneen ,nurkkia myöten ja valo oli niin valkoista kuin voi olla. Kurkkasin peiton alta ja yhtäkkiä ylitseni kuin hyökyaalto ihan mieletön rakkauden ja rauhan ja seesteisyyden tunne,sellaista rakkautta ei vaan voi tuntea,päättelin että luonamme kävi silloin vieraisilla Herran enkeli.,joka tuli lohduttamaan minua.Nukahdin ylenpalttisessa rakkaudessa ja lohdutuksessa,elämänvaihe oli todella raskas ja vaikea.Aamulla valo oli poissa. Onko muilla samanlaisia kokemuksia.?Tällaisia minulla.Miehellekään en ole tästä kertonut,enkä lapsilleni. en ole mikään yltiöuskovainen vaan ihan normikristitty.Kirkossa pakolliset juhlat ja näin. Uskon kyllä Jumalaan ja Jeesukseen. p.s valo oli luonamme 2-3 tuntia ja olin hereillä,kun valo tuli ja sen jälkeen tuon pari kolme tuntia,kunnes nukahdin.
Ollessani teini-ikäinen muutimme omakotitaloon ja minua valvotti seinään naputtava puunoksa, isä katkaisi sen mutta niin vain kuulin taas yöllä miten jokin raapi seinää ja ikkunaa...
Parikymppisenä muutin omilleni rivitaloon, pyykkitupa oli asuntoni alapuolella ja monesti kuulin keskellä yötä kuin jotain siirreltäisiin sekä naputuksia katosta, tai siis pyykkituvan katosta ja minun lattiastani. Kerran menin yöpuvussa katsomaan ja pimeä pyykkitupa, ei mitään elomerkkejä mutta kun pääsin asuntooni äänet alkoivat taas.
Kerran tein kevätsiivousta ja join siideriä, otin yhden huikan ja laskin siiderin sohvapöydälle josta sitä ei sittten enää löytynyt, ihmettelin asiaa kun en edes humalassa ollut ja kiersin koko asunnon. Tölkkiä ei koskaan löytynyt.
Muutettuani nykyisen aviomieheni kanssa yhteen olin keskellä yötä pissalla ja kuulin, miten kahva rämähti ja sitten ovea potkaistiin. Huusin että oota! , pyyhin alaosastoni ja pesin kädet . Avatessani vessan oven minua tervehti mieheni kuorsaus,ei olisi tuossa ajassa ehtinyt palata sänkyyn ja nukahtaa uudestaan.
Mies voitti minulle tivolin narunvedosta ison Paavo Pesusienen joka tuntui elävän omaa elämäänsä, ensin luulin että mies pelleilee ja sitten, että kävelen itse unissani mutta kerran mies oli poissa viikonlopun toisella paikkakunnalla, minulla nilkka murtunut (eli olisin herännyt tuskasta huutaen jos olisin lähtenyt vaeltamaan !) ja silti se hiton Paavo oli siirtynyt sohvalta sänkymme päätyyn...
Tyttäremme ollessa taapero havahduin pienten jalkojen läpsytykseen joka liikkui sänkymme ohi ja sitten narahti vaatehuoneen ovi, nousin kutsuen tytärtäni että isi ja äiti on täällä, menet vaatekomeroon kulta, mutta kukaan ei vastannut ja kun tein valon makuuhuone oli tyhjä. Mies korahteli vieressäni ja kun menin lastenhuoneeseen, tyttö nukkui sikeästi ja samassa tajusin ettei sellainen pikkaisen päälle 1v pääse ilman melua pinnasängystä pois !
Vierailija kirjoitti:
Tapaus1: olin yksin kotona, menin suihkuun kun ulko-ovi avattiin jakeittiöstä kuului raskaita askelia, keittiönkaappeja availtiin jne.. kun tulin pois suihkusta totesin että molemmat ulko-ovet ovat lukossa ja ketään muuta ei ole kotona. Äiti ja isä tulivat kotiin n.parin tunnin päästä. Muilla ei ollut avaimia asuntoomme...ja äiti ja isä eivät olleet käyneet kotona, edelleenkin täysi mysteeri..olin 18 -19 v tuolloin ja muistan edelleen hyvin kaikki äänet, suihku on keittiötä vastapäätä.
Tapaus2: lapsestamme oli otettu 2kpl magneettikuvia jääkaapinoveen, joista toinen oli tarkoitettu meille ja toinen mummulle. No, toinen näistä kuvista hukkui ja ei löydetty mistään. Muutimme asuntoa ja olimme asuneet n puolen vuotta tässä asunnossa, kun jääkaapin oveen oli ilmestynyt toinen kuva lapsestamme, ne olivat nätisti vierekkäin. Kukaan ei siis ollut löytänyt sitä, eikä kellään ole mitään hajua mistä magneetti on ilmestynyt paikalleen.
Joku tavallinen kuolevainen pihistänyt ja palauttanut? Entä saiko mummu joskus magneettikuvan?
Mummu sai kuvansa reilun vuoden myöhässä. Nyt koristaa mummun jääkaappia.
Pieni juttu, mutta ajeltiin kerran miehen kanssa nelikaistaisella tiellä ja tunsin voimakkaasti, että kohta vastaan ajaa auto meidän puoleisella kaistalla väärään suuntaan. Ja eiköhän noin 10 minsan kuluttua näin käynytkin. Harmittaa kun en sanonut asiaa ääneen miehelle aiemmin.