Lue keskustelun säännöt.
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7965)
Vierailija kirjoitti:
Deja vu -ilmiöstä. Siinä ajattelee tietävänsä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta ratkaisevaa on, tietääkö oikeasti etukäteen, vaiko tuleeko juuri tapahtumahetkellä tunne "tiesin tämän".
Eli meneekö se näin: kulman takaa tulee pitkäpartainen oranssihattuinen mies ja ajattelet "hei tämä on tapahtunut ennenkin". Mies kääntyy ja vilkuttaa jollekin takanasi ja tunnet "ai niin, tämäkin tapahtui". Samalla vierestäsi pensaasta ryntää kissa ja ajattelet "ai niin, tiesin tämänkin".
Vai pystyisitkö heti miehen ilmestyessä kertomaan seuralaisillesi: "Kohta tuo mies vilkuttaa ja kohta tuolta juoksee kissa!" Tämä jälkimmäinen alkaisi olla jo selvittämisen arvoinen tapaus. Edellisen tapauksen taas varmaan useimmat meistä ovat kokeneet, eikä siinä ole kyse muusta kuin että aivot hetkellisesti epäröivät ja tietämisen TUNNE syöksähtelee mielessä.
Mun kokemuksen mukaan deja vu voi olla joko todella voimakas tuttuuden tunne jossain tilanteessa tai se, että tietää hetkeä aiemmin mitä seuraavaksi tapahtuu. Mulla oli lapsena ja nuorena paljon molempia. Voimakkain deja vu, jonka koin, tuli keskellä keskustelua kaverin kanssa, ja melkein puolen minuutin ajan tiesin täsmälleen mitä kaveri seuraavaksi sanoo, mitä minä sanon sen jälkeen, ja mitä luokkahuoneessa ympärillä samalla tapahtuu. Mutta se tieto noissa tilanteissa tulee ihan sekunnin murto-osia ennen niitä tapahtumia.
Sen sijaan deja vu ei ole sitä, että aamulla tietää, että tänään iltapäivällä kello kolme soi puhelin, ja se soittaja on Marjo, ja se kertoo minulle että sen mies on kuollut ja silloin käki alkaa kukkua ulkona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hui kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä myös tiedän koska mieheni tulee kotiin. Oli se sitten töistä, kaupasta tai juhlimasta. Joitain minuutteja ennen kuin tulee tiedän että on kohta kotona.
Alkoi joskus seurustelun alkuaikoina kun hän tuli usein luokseni niin että olin jo nukkumassa. Aika ei ollut mitenkään säännöllinen vaan usean tunnin haarukassa jolloin saattoi tulla. Heräsin aina noi 10min ennen kuin hän tuli ovesta.
Meillä on kaksi vuotias lapsi joka myös taitaa tietää koska isä tulee, hän ei osaa puhua mutta menee usein eteiseen odottamaan juuri ennen kuin isä tulee ovesta.En usko mihinkään yliluonnolliseen ja pelkästään kirjoittaminen tästä tuntuu hölmöltä. En varmasti muuta kuin anonyyminä kertoisi tästä :D
Itsellä ollut jo vuosikausia samantyyppisiä "mysteerikokemuksia". Usein mieleeni juolahtaa ihan puskista joku vanha tuttu, ystävä tai sukulainen. Joitain sekuntteja tuommoisen ajatuksen jälkeen puhelin piippaa viestiä tai puhelua. Kuten arvata saattaa, soittajana/viestittäjänä on tämä henkilö ketä olen juuri ajatellut.
Voi olla sattumaa, mutta yllättää joka kerta :)
Mulla ihan samoja juttuja. Ajattelen pitkästä aikaa jotakuta ja hetken päästä hän laittaa viestin tms. Kerran ollessani kaverini kanssa lenkillä puhe kääntyi jostain syystä erääseen harvinaiseen sairauteen. Kerroin sitten, että olen joskus tuntenut yhden kyseistä sairautta sairastavan henkilön, hän omi ala-asteelka luokallani. En itse asiassa ollut muistanut koko tyyppiä suuremmin enkä tavannut tai edes ajatellut häntä pariin vuosikymmeneen. Siinä kuitenkin kun hänestä kaverilleni mainitsin, niin meni ehkä puoli minuuttia ja hän käveli meitä vastaan. Hölmistyneenä sanoin kaverilleni, että siinä se tyyppi nyt oli. Ihan kummallista.
Näin ikkunasta että miehen auto ajoi pihaan ja mies nousi autosta, harppoen vihaisen näköisenä liiterin taakse,. mietin että mitä kummaa, napsautin kahvinkeittimen päälle ja menin ulos. Ei autoa, ei miestä.
Mies tuli tunnin päästä ja väitti, ettei ollut pihassa käynytkään ! Tässä vaiheessa tajusin ettei miehellä ole vihreää villapaitaa kuten sillä liiterin taakse harpponeella, vaan harmaa trikoopusero ja farkkutakki.
Vieläkin ihmetyttää, näinkö tuolloin unta seisaaltani vai mitä?
Vierailija kirjoitti:
Tässä ei ole kysymyksessä mistään yksittäistapauksesta, vaan jo reilun 30 vuoden aikana tapahtuneista. On käynyt kymmeniä kertoja niin, että näen jonkun ihmisen ja luulen tuntevani hänet, eikä hän olekaan se joksi häntä luulin. Kuluu vain hetki ja näen sen ihmisen, jonka olin näkevinäni hetki sitten. Tämä on kummastuttanut minua aina.
Minulla aivan sama! Ja olen myös ihmetellyt sitä aina. Voisiko siinä olla kyse jostain "aivoniksauksesta", jossa oikean henkilön onkin nähnyt jotenkin vilaukselta tiedostamatta ja sitten kun hänet näkee uudestaan, tulee tuo friikki tunne? En tiedä. Olen ihan kummissani myös.
Hiukan autistinen ov. kirjoitti:
Olen varma, että olen oppinut 2 kertaa lukemaan tai että opin lukemaan aikaisemmin kuin aikuiset luulivat. Ensimmäisellä kertaa olen oppinut lukemaan ennen kouluikää, mutta olen jostain syystä unohtanut taidon ja sitten kouluun mennessä olen oppinut taidon uudestaan.
Minulle opetettiin kirjaimia kotonani kun olin noin 4-vuotias ja halusin kovasti oppia niitä. Sitten vanhemmat huomasivat, että olen oppimassa lukemaan ja lopettivat opettamisen, koska eivät halunneet, että minä opin lukemaan jotenkin väärin. Näin minulle on sanottu ja minulle on kerrottu, että vanhemmat halusivat minun oppivan koulussa lukemaan, koska koulussa osattaisiin opettaa oikealla tapaa lukemistaito. Tosin minä en ymmärrä, että mitä eroa vanhempien tavalla ja aikanaan koulussa opettajan tavalla opettaa oli eroa. Tai siis minusta jälkeenpäin opin kummallakin kertaa samalla tapaa lukemaan. Ensin opin kirjaimet, sitten tavuja, jotka vähitellen muuttuivat sanoiksi ja sitten lopulta lauseiksi.
Minulla on melko varma muisto siitä, että minä olin saanut ennen kouluun menoa kirjan, jossa opetettiin lapselle puhelimen käyttöä ja sitä ei oltu luettu minulle vielä, joten en voinut tietää, että mitä siinä lukee ja että minä todella luin sitä itse ennen kouluun menoa noin 5-vuotiaana. Muistan jopa melko monia yksityiskohtia siitä kirjasta ja että todella luin sitä itse. En siis katsonut tekstiä ja muistanut, mitä siinä lukee koska olisin oppinut kirjan ulkoa koska sitä olisi luettu minulle niin monta kertaa ennenkin. Tämä on todella selvä muistikuva.
Sitten muistan, kuinka olin peruskoulussa ensimmäisellä luokalla ja minua opetettiin lukemaan taas. Jotenkin se on niin kummallista, muistan kuinka olisin osannut lukea aapisen tekstejä ja luin niitä samalla kun opin lukemaan. Muistan esim. kuinka äitini seisoi vieressäni ja käski minun lukea ääneen kirjassa olevia yksinkertaisia tavuja, koska se oli läksynä enkä minä olisi halunnut lukea niitä ääneen, mutta samalla kuitenkin luin itsekseni siinä aapisessa olevia lauseita. Muistikuvassa opeteltiin juuri tuntemaan S-kirjain ja minä osasin lukea siinä olevat tavut, mutta en jostain syystä halunnut lausua niitä ääneen ja näyttää osaavani ne, joten äiti luuli, että en osaa lukea niitä ja ihmetteli, että miksi en osaa lukea niitä. Samalla minä kuitenkin luin siitä kirjasta s-pitoisen lauseen "Siili sahaa sientä" ja ajattelin, että onpa typerää, eivät siilit sellaista tee. Jotenkin siis minua opetettiin lukemaan ja samaan aikaan jo osasin lukea, olin ehkä oppinut sen jo joskus 4-5 vuotiaana, unohtanut sen jälkeen kyseisen taidon, oppinut sen uudestaan mutta en halunnut näyttää sitä. Joko siis opin lukemaan jo 2-3 vuotta ennen kuin aikuiset luulivat minun oppineen sen tai sitten opin sen kerran, unohdin taidon ja opin sen uudestaan.
Opin lukemaan 4-vuotiaana, mutta en jostain syystä muista sitä lainkaan, vaikka muistan tarkkaan monia muita asioita jotka tapahtuivat samoihin aikoihin tai aikaisemmin. Muistan kyllä, että 5-vuotiaana osasin lukea oikein hyvin. En ymmärrä, miten kirjoista pitävä lapsi voi unohtaa kokonaan tuollaisen prosessin kuin lukemaan oppiminen, joka ei varmasti ole tapahtunut päivässä tai kahdessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on jäänyt vielä vuosienkin jälkeen mietityttämään. Olin ala-asteella ehkä vitosella tai kutosella ja olin kotona kipeänä. En muista olinko kuumeessa vai flunssassa. Asuimme omakotitalossa taajamassa ja olin yksin kotona. Muistaakseni olo oli aika ok ja katselin telkkarista Mulan -videota. Yhtäkkiä kuulin kuinka ovi kävi. En hetkeen uskaltamut mennä katsomaan vaan jatkoin telkkarin katsomista. Hetken päästä kun uskalsin mennä katsomaan niin ovi oli kunnolla auki. Tämä hämmästytti minua silloin kovasti, koska olinhan yksin kotona eikä sen jälkeen kuulunut mitään muuta ääntä. Meillä oli myös kaksi kissaa mutta ne ei osannut ovia avata. Varsinkaan ulko-ovea, jossa pitää samalla vääntää lukosta. Olisikohan kyseessä voinut olla varas, joka totesi että talo ei olekkaan tyhjä vai mistäköhän oli kyse.
Pari vuotta sitten näin unen, jossa tulin kotiin. Unessa kotini rappusilla istui vanha ystäväni, joka itki ja sanoi "Tarvitsen sinua" hysteerisena, polvi veressä eikä kyennyt kertomaan mitä oli tapahtunut. Hänen edessään seistessäni huomasin yhtäkkiä, että kaksi takahammastani vain murenivat suustani pois.
Valve-elämässä emme olleet olleet yhteyksissä hetkeen ja mieltäni jäi vaivaamaan kyseinen uni vielä aamulla herättyänikin. Samana päivänä sain kuulla, että saman ystäväni kaksi perheenjäsentä olivat kuolleet yllättäen onnettomuudessa.
Olen myös nähnyt vastaavan unen kun mummoni kuoli ja kun koirani sairastui äkillisesti. Kummallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunsin exääni erityisen yhteyden.
Joskus exän ollessa armeijassa makasimme eräänä keskiviikkona siskoni kanssa katsomassa tv:tä, kun sanoin, että minulle tuli nyt sellainen tunne, että ex on tulossa kotiin. Siskoni totesi silmiään pyöräyttäen jotain siitä, että ei sellaista voi vain tuntea, eikä mies muutenkaan ikinä ole lomilla muulloin kuin viikonloppuisin.
Totesin vain siskolle, että katsopa tätä, nousin sohvalta ja kävelin etuovelle. Ulko-oven avatessani ajoi mies pihaan ja hämmästyneenä kysyi, miksi seisoin siinä. Sisko ei kai tänä päivänäkään usko, ettei kyseessä ollut sovittu juttu.
Vierailija kirjoitti:
Nämä lapsuusmuistot 2v ja allekin eivät ole totta. Ne syntyvät siten että joku (yleensä vanhempi tai sisarus) on kertonut tapahtumasta vanhempana ja sitten siitä on rakentanut itselleen valemuiston. Ne ovat siis tapahtuneet ja ovat siinä mielessä totta, mutta tapahtuma on rakennettu päässä jälkeenpäin kertomusten perusteella. Itse kertomus on voitu kuulla jo kymmeniä vuosia sitten esim. 4 vuotiaana ja siksi sitä on vaikea erottaa oikeasta muistosta. Veljeni on esim. muistanut että joku tapahtuma on tapahtunut hänelle lapsena vaikka se on tapahtunut minulle. Itse olen 100% varma että se tapahtui minulle. Mutta eivät molemmat voi olla oikeassa. Isäni kertoi aina eräästä lapsena tekemästään jutusta. 10v isäni kuoleman jälkeen isän sisko kertoi täsmälleen saman kokemuksen omanaan...
Näin minäkin olen aina ajatellut, mutta itseäni hätkäytti aika lailla omakohtainen varhaiseen muistamiseen liittyvä tapaus. Olin esikoiseni kanssa kävelyllä hieman kauempana kotoa (lapsi siis rattaissa). Pysähdyimme leikkipuistoon, jossa emme muuten käy. Lapsi oli tuolloin ihan pieni, en muista ikää tarkasti, mutta sellainen, että hädintuskin osasi kävellä eikä puhunut vielä, ei varsinaisesti vielä leikkipuistoikäinen. Puiston reunalla kävi niin, että astuin vahingossa koirankakkaläjään. Sadattelin sitä siinä tietysti. Parisen vuotta myöhemmin olimme uudestaan niillä kulmilla ja menimme kyseiseen puistoon. Lapsi hihkaisi: "Täällä äiti astui kakkaan!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä lapsuusmuistot 2v ja allekin eivät ole totta. Ne syntyvät siten että joku (yleensä vanhempi tai sisarus) on kertonut tapahtumasta vanhempana ja sitten siitä on rakentanut itselleen valemuiston. Ne ovat siis tapahtuneet ja ovat siinä mielessä totta, mutta tapahtuma on rakennettu päässä jälkeenpäin kertomusten perusteella. Itse kertomus on voitu kuulla jo kymmeniä vuosia sitten esim. 4 vuotiaana ja siksi sitä on vaikea erottaa oikeasta muistosta. Veljeni on esim. muistanut että joku tapahtuma on tapahtunut hänelle lapsena vaikka se on tapahtunut minulle. Itse olen 100% varma että se tapahtui minulle. Mutta eivät molemmat voi olla oikeassa. Isäni kertoi aina eräästä lapsena tekemästään jutusta. 10v isäni kuoleman jälkeen isän sisko kertoi täsmälleen saman kokemuksen omanaan...
Näin minäkin olen aina ajatellut, mutta itseäni hätkäytti aika lailla omakohtainen varhaiseen muistamiseen liittyvä tapaus. Olin esikoiseni kanssa kävelyllä hieman kauempana kotoa (lapsi siis rattaissa). Pysähdyimme leikkipuistoon, jossa emme muuten käy. Lapsi oli tuolloin ihan pieni, en muista ikää tarkasti, mutta sellainen, että hädintuskin osasi kävellä eikä puhunut vielä, ei varsinaisesti vielä leikkipuistoikäinen. Puiston reunalla kävi niin, että astuin vahingossa koirankakkaläjään. Sadattelin sitä siinä tietysti. Parisen vuotta myöhemmin olimme uudestaan niillä kulmilla ja menimme kyseiseen puistoon. Lapsi hihkaisi: "Täällä äiti astui kakkaan!"
Kirurgi ja ortopedi Antti Heikkilä on kertonut pari vuotta sitten eräässä lehtijutussa olleensa alle vuoden ikäinen, maanneensa vaunuissa punertavan täkin alla ja katselevansa katosta roikkuvaa lamppua. Hän muisti, kuinka vaunujen yläpuolelle oli aika ajoin ilmestyneet jonkun kasvot, häntä siis käytiin katsomassa aina välillä. Samalla hän kuuli, kuinka ympärillä olevat ihmiset puhuivat toisilleen riitaisasti.
Itse muistan, kuinka meille yhtenä aamuna herätessäni oli keskelle olohuoneen lattiaa ilmestynyt kirjoituspöytä, tai paremminkin taisin herätä siihen, kun sitä kannettiin sisälle ja sitten ihmeteltiin, mihin se laitettaisiin. Se oli työnantajan antama joululahja isälleni. Pöydän alapintaan on kiinnitetty kortti, josta näkyy päivämäärä, milloin lahja on luovutettu. Pöytä on edelleen olemassa ja se kortti on siinä vieläkin. Olin silloin 6 kk ikäinen. Muistan vieläkin elävästi, kuinka se pöytä oli useita päiviä hankalasti keskellä lattiaa, kunnes sille saatiin tyhjennetyksi sopiva tila.
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisen koirani kuoleman jälkeen kuulin öisin vielä pitkään kynsien rapinaa lattialla ja ääntä, joka syntyy kun koira juo vesikiposta. Muutamaan otteeseen näin myös silmäkulmastani varjon koirastani ulkona koppinsa luona. Todennäköisesti alitajunnan temppuilua, koiran menetys oli nimittäin minulle raskas.
Mulla oli pienenä gerbiilejä. Yöeläiminä ne alkoivat hääräillä häkissään aina yöllä: kuopsuttivat purua, kynnet rapisivat muovipohjaan, rouskuttivat paperirullan hylsyjä, järsivät kaltereita jne. Kuulin näitä ääniä vielä pitkään sen jälkeen, kun olivat kaikki kuolleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin noin 10 tai 11 v kun näin silinterihattuisen miehen pihasaunan nurkalla, juoksin sisään kertomaan isälle ja mies oli kadonnut. Olin hiukan ennen tuota lukenut Bram Stokerin Draculan joka oli ollut melkein turhankin jännä kirja lapselle ja nyt mietinkin, olisiko kirja saanut mielikuvitukseni laukkaamaan ylikierroksilla? Oli vielä sopivasti loppukesän pimenevät illat.
Asuimme syrjässä, päätieltä kääntyvän pikkutien päässä joten mahdoton ajatus että joku ulkopuolinen olisi sattumalta pihaamme eksynyt! Lähimmät naapurit ,parin kilometrin päässä olivat vanha pariskunta ja aikuinen kehitysvammainen tytär, eli sieltäkään tuskin kukaan juoksenteli silinteri päässä ympäriinsä...
Aikoinaan asuimme ystäväni kanssa saman kadun varressa, keittiöstäni näki ystäväni olohuoneeseen/makuuhuoneeseen ja meillä olikin sopimus että voin tulla kahville ilman mitään soitteluja kunhan koputan, minä siis olin aina se joka meni kylään koska olin sinkku ja kaveri taas pienen lapsen yh, helpompi minun oli siitä vetää takki niskaan ja lähteä. Kaverini myös leipoi paljon ja usein olikin kahvin kanssa tuotetta pullaa, tai kääretorttu :)
Kävin töissä ja illat istuin monesti ystäväni seuraneitinä. Mukavaa aikaa.
Kerran sitten tulin töistä, oli pimeä alkutalven ilta ja näin ystävälläni valot. Vedin takin niskaan ja lähdin iltakahville, hämmästys oli suuri kun kun kukaan ei avannutkaan. Koputtelin ja mietin, onko ystäväni vessassa tai jotain? Lopulta laitoin viestin jonka jälkeen selvisi että on sisarnsa luona kaupungin toisella puolella, hämmästyi ja oli epäuskoinen kun ilmoitin että sinun luonasi on täysi valoshow! Oli varma siitä että sammutti ne lähtiessään, ja valot paloivat vielä kahdessa huoneessa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta myös on tuntunut, että kaikki edesmenneet koirani ovat kuolemansa jälkeen tuhisseet, rapistelleet, sipsutelleet ja haukotelleet kotonani. Aina niiden lähdön jälkeen olen jonkin aikaa vielä kuullut näitä koiran hiljaisia ääniä ja joskus on täytynyt oikein mennä katsomaan, että onko se koira tosiaan siellä toisessa huoneessa. Jokainen koira on ollut minulle äärettömän rakas ja luopuminen niistä ollut raskasta.
Vierailija kirjoitti:
Kerran yksissä kotibileissä oli joku kaverin kaveri, joka halusi näyttää "jännän jutun".
Minä (silloin n. 65kg) istuin tuolilla, muut 4 ihmistä laittoi jokainen etu- ja keskisormen mun polvitaipeiden ja kainaloiden alle ja yritti nostaa, en tietenkään hievahtanutkaan. Sit kaikki pitivät käsiään mun pään päällä, ja en muista pitikö siinä sanoa jotain tiettyä. Kokeilivat uudestaan ja nousin kevyesti melkein puoli metriä ylös!
Kokeiltiin myös niin että toinen kaveri istui ja itse olin nostamassa, ja tosiaan ekana ei hievahtanutkaan mutta sit kun oltiin siinä pään päällä "kerätty energiaa" nousi todella kevyesti!Onko kukaan muu kokeillut tällaista?
Mihin voi perustua, uskomattomalta tuntuu enkä ehkä uskois ellen ois itse ollut mukana!
Olen myös ollut mukana tällaisessa tempussa, useammankin kerran mm. koulukavereiden kesken ja joillain leireillä. Olen omin silmin todistanut sen toimivan. En tiedä, mihin perustuu. Olen skeptinen luonnontieteilijä, mutta tähän en ole keksinyt "luonnollista" selitystä.
Mä olen myös pelannut spiritismiä, ja vannon ja vakuutan, että se lasi liikkuu itsestään! Se tarvitsee ilmeisesti jonkinlaisen energiakosketuksen siitä pelaajasta, sen takia se sormi on oltava siinä lasilla, mutta kosketus on kuitenkin sen verran heikko, ettei sen voimalla vielä mitään liikuteta. Tämä on se asia, mistä aina kiistellään, väitetään että pelaajat liikuttaa lasia itse. Joskus lasi meni eteenpäin niin kovalla vauhdilla, että sormi jäi "kelkasta" ja lasi vaan viiletti kirjaimelta toiselle. Kerran se hyppäsi ikkunalaudalle. Miten ihmeessä me olisimme voineet nostaa sen niillä sormenpäillämme ikkunalaudalle, kun sormia pidettiin vain varovasti lasin yläreunalla?
Lisäksi sieltä tulee aina jokin vastaus, ei välttämättä mikään hirveän viisas. Mutta joku kuitenkin. Pelattiin tätä nuorempana parin tyttökaverin kanssa useinkin kun se oli jännää. Joskus hämäännyin lasin liikkeistä niin etten pysynyt perässä, mitä se kertoi, mutta aina joku seurasi paremmin. Joskus se oikeasti kertoi, mitä tulee tapahtumaan. Kerran se kertoi meille tulevien euroviisujen tulokset kymmen parhaan osalta. Kirjoitettiin koko ajan ylös. Ja meni aivan juuri niin kuin lasi kertoi.
Sittemmin ollaan lopetettu koko juttu. Olen tullut siihen tulokseen, että siinä on kuitenkin pahoja voimia liikkeellä. Jotain demonisia juttuja tapahtuikin, kerran vieressä palavan kynttilän liekki nousi melkein kattoon asti, kun pyydettiin lasin liikuttajaa ilmaisemaan jotenkin itsensä. Silloin säikähdettiin tosissaan.
Tuosta ihmisen nostamisesta sormenpäillä olen minäkin kuullut ja uskon sen olevan mahdollista, koska niin monesta lähteestä siitä olen kuullut ja koska tuo spiritismikin tuntuu oikeasti toimivan. Eli henkimaailma siinä on mukana, mutta onko se hyvä vai paha.
Toivoisin, että kukaan ei kuitenkaan lähtisi tällaista kovinkaan paljon tekemään, koska ainakin itselle jäi sellainen tuntu, että aina sen pelaamisen jälkeen tapahtui jotakin ikävää ja oli sellainen tunne, kuin jokin olisi ollut koko ajan siinä aiheuttamassa jotain harmia ja pieleen menemistä. Oltiin yhtenä iltana innokkaasti kaverin kanssa pelattu spiritismiä ja seuraavana päivänä oli koulussa kokeet. Olin lukenut hirveän hyvin niihin ja muutenkin tunsin osaavani hyvin, kuitenkin ne kokeet meni täysin penkin alle. Siellä kokeissa tuntui, kuin pää olisi ollut täysin tyhjä ja kaikki lukemani ja oppimani olisi kadonnut ja joku ahdistava ajatus vaivasi. Kokeen jälkeen muistin taas ihan hyvin ja ihmettelin, miksi en äsken muistanut.
Ehkä näillä asioilla ei kannata leikitellä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta myös on tuntunut, että kaikki edesmenneet koirani ovat kuolemansa jälkeen tuhisseet, rapistelleet, sipsutelleet ja haukotelleet kotonani. Aina niiden lähdön jälkeen olen jonkin aikaa vielä kuullut näitä koiran hiljaisia ääniä ja joskus on täytynyt oikein mennä katsomaan, että onko se koira tosiaan siellä toisessa huoneessa. Jokainen koira on ollut minulle äärettömän rakas ja luopuminen niistä ollut raskasta.
Mun koira jouduttiin nukuttamaan viime viikolla ja vieläkin kuulen sen ääniä. Eilen istuin eturappusilla ja ihan selkeästi kuulin kun hyttysverhon muovisuikaleet rapisivat ja tunsin että koira tuli heti selkäni taakse istumaan niin kuin ennenkin sillä oli tapana. Kun joku istui rappusilla. Piti oikein katsoa taakse. Ikävöin koiraamme kovasti ja vieläkin juttelen sille, niin vahvasti tunnen sen läsnäolon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisen koirani kuoleman jälkeen kuulin öisin vielä pitkään kynsien rapinaa lattialla ja ääntä, joka syntyy kun koira juo vesikiposta. Muutamaan otteeseen näin myös silmäkulmastani varjon koirastani ulkona koppinsa luona. Todennäköisesti alitajunnan temppuilua, koiran menetys oli nimittäin minulle raskas.
Mulla oli pienenä gerbiilejä. Yöeläiminä ne alkoivat hääräillä häkissään aina yöllä: kuopsuttivat purua, kynnet rapisivat muovipohjaan, rouskuttivat paperirullan hylsyjä, järsivät kaltereita jne. Kuulin näitä ääniä vielä pitkään sen jälkeen, kun olivat kaikki kuolleet.
Mulla oli nuorena marsu, ja ihan sama juttu sen kuoleman jälkeen. Kuulin tyhjästä häkistä öisin heinien kahinaa, kynsien rapinaa ja muita ääniä mitä se marsu oli eläessään pitänyt.
Näin tästä marsusta myös ihan kamalia painajaisia, mutta se johtui siitä, että tunsin syyllisyyttä siksi että ei viety sitä ajoissa eläinlääkärille lopetettavaksi ja se marsu kärsi sen takia ennen kuolemaansa. Unissa punasilmäinen demonimarsu sitten kipitti pitkin mun huoneen lattiaa ja yritti tulla repimään multa kurkun auki kostoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerran yksissä kotibileissä oli joku kaverin kaveri, joka halusi näyttää "jännän jutun".
Minä (silloin n. 65kg) istuin tuolilla, muut 4 ihmistä laittoi jokainen etu- ja keskisormen mun polvitaipeiden ja kainaloiden alle ja yritti nostaa, en tietenkään hievahtanutkaan. Sit kaikki pitivät käsiään mun pään päällä, ja en muista pitikö siinä sanoa jotain tiettyä. Kokeilivat uudestaan ja nousin kevyesti melkein puoli metriä ylös!
Kokeiltiin myös niin että toinen kaveri istui ja itse olin nostamassa, ja tosiaan ekana ei hievahtanutkaan mutta sit kun oltiin siinä pään päällä "kerätty energiaa" nousi todella kevyesti!Onko kukaan muu kokeillut tällaista?
Mihin voi perustua, uskomattomalta tuntuu enkä ehkä uskois ellen ois itse ollut mukana!
Olen myös ollut mukana tällaisessa tempussa, useammankin kerran mm. koulukavereiden kesken ja joillain leireillä. Olen omin silmin todistanut sen toimivan. En tiedä, mihin perustuu. Olen skeptinen luonnontieteilijä, mutta tähän en ole keksinyt "luonnollista" selitystä.
Nuorempana kaverporukassa tuota temppua kokeiltiin, ja se todellakin toimii. Olisi mukava tietää, mihin tuo perustuu. En minäkään uskoisi, jos en itse olisi ollut mukana. Kaveri nousi ilmaan kuin höyhen. Myös minua nostettiin, ja epäilin onnistumista, mutta niin vain humahdin ylös. Heti kun säikähdin, tipuin takaisin alas. Aika uskomaton juttu...
Mulla on nivusessa pitkä suora arpi. Olin 2-vuotias kun sitä kautta tutkittiin sydäntä, jollain laskimon kautta viedyllä kameralla. Arpi näkyy yhä, 38 vuotta myöhemmin.