Lue keskustelun säännöt.
Onko meidän avioliitolla mitään toivoa?
20.12.2017 |
Ollaan oltu 6 vuotta yhdessä, joista kolme naimisissa. Kaksi lasta 4v ja 2v. Ensimmäiset kaksi vuotta oli onnellista aikaa, seksiä ja läheisyyttä oli paljon, suunniteltiin tulevaisuutta. Lasten saannin jälkeen ollaan etäännytty toisistamme. Vauva-arki väsytti ja riideltiin monta kertaa viikossa.
Nyt ollaan päädytty siihen, että ei juuri keskustella muusta kun lasten asioista, nukutaan eri huoneissa, seksiä (miehen aloitteesta) noin kerran kuussa, itse en kykene enää aloitteeseen, koska vanhat riidat, sanat ja teot painaa mieltä, vaikka ne on sovittu. Jotenkin en pääse yli näistä vaikeista vuosista. Jos saan ns. lapsivapaata aikaa, haluan viettää sen yksin tai ystävän kanssa. Tuntuu, että olemme yhdessä vain lasten takia. Olen leikitellyt ajatuksella erosta, ja siitä tunteesta kun saan ollaan yksin. Toisaalta, yksinäisyys pelottaa.
Onko täällä muita, jotka ovat selvinneet vaikeista vuosista parisuhteessa?
Kommentit (6)
Älä vaan nyt eroa! Tulee ihan turha ero.
Tee (ainakin itsesi kanssa, jos hyvää keskusteluyhteyttä mieheen ei nyt ole) sopimus että jatkat liittoa jonkun tietyn määräajan, ainakin 2 vuotta, ja yrität tuon ajan olla miestä kohtaan niin ystävällinen kuin voit. Koetat panostaa omaan hyvinvointiisi myös mahdollisimman paljon.
Jos ei tuossa ajassa tilanne korjaannu, olet ainakin yrittänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisinko, että klassinen tapaus. Teidän esikoinen syntynyt aikoihin, jolloin yleensä rakastumisen vaihe päättyy parisuhteissa eli oksitosiinihormoonin vaikutus lakkaa. Ette olleet ennen lapsia kokeneet ns. tylsistymisen vaihetta. Kun pikkuasiat alkaa ärsyttää, kun ei halutakaan, kun työstressi menee seksin edelle...name it.
Koittakaa kestää siihen asti, kun lapset ovat koululaisia. Jos tukiverkosto hyvä, ottakaa siihen asti vaikka kerran kahdessa kuukaudessa yksi yö kahdestaan -treffit. Se kantaa pitkälle. Ja sit, kun arjessa helpottaa, toinen on kuitenkin lähempänä henkisesti kuin silloin, kun on vaan riidelty ja etäännytty,
Tsemppiä! T. N45, joiden lapset 17 ja 16 ja ollaan selvitty aviokriiseistä ja nyt onnellisia taas :)
Samaa mietin minä, tosin lapsia ei ole, vaan se on ollut haaveissa. Mies on laittanut uransa kaiken muun edelle viimeiset kolme vuotta ja riitoja on ollut paljon, myös muihin teemoihin liittyen. Alun kaksi vuotta olivat ihanaa aikaa. Mies halusi oma-aloitteisesti viettää aikaa yhdessä ja puhui myös tulevaisuudesta.
Nyt romantiikka ja usko yhteiseen tulevaisuuteen on hävinnyt. Keskustelunavaukset päätyvät poikkeuksetta riitaan. Miehen mielestä syyllistän häntä. Se taitaa olla totta, vaikka se ei ole ollut tarkoitus. Tuntuu pahalta, ettei hän välitä meistä, jolloin päädyn huomaamattani kritisoimaan häntä.
En osaa keskustella rakentavasti. Hiljattain kysyin, mitä voisin tehdä, että hän kiinnostaisi seksistä kanssani. Vastaukseksi sain mutinaa siitä, ettei hän voi sanoa, koska suutun kuitenkin. Olen siis käyttäytynyt liian herkkähipiäisesti aiemmin, enkä voi enää korjata tilannetta, ainakaan puhumalla.
Parasta siis antaa miehen olla rauhassa ja unohtaa yhteinen elämä. Ei hän kaipaa minulta enää mitään.
Lapsenne ovat nyt hankalassa iässä ja liittonne myös. Olisi tuhlausta erota nyt. Olipa vieressäsi kuka tahansa, tuo aika olisi raskas joka tapauksessa.
Ilmeisesti lapset eivät osaa vielä nukkua ja vietätte siksi yöt erillään? Se asia korjaantuu ajan myötä ja paljon voi koettaa tehdä itsekin. Oletteko niitä ihmisiä, joiden lapsia ei kukaan muu osaa hoitaa? Ei koskaan yökylää mummolassa? Lapset roikkuvat äidissä? Jos ei, sivuuta seuraava. Muuten usko kun sanon: paljon enemmän lapsenne saavat traumoja avioerosta kuin siitä että hankitte välillä hoitajan ja otatte aikaa parisuhteellenne.
Meillä samankaltainen fiilis liitossa, tosin lapsia ei ole. Itse olen vakavasti sairas, joten en tästä niin vain mihinkään voi lähteä, vaikka välillä ehkä haluaisinkin. Voimat ei riitä nyt muuhun kuin paranemiseen.