Kivikissaäiti, oletko paikalla?

Vierailija kirjoitti:

Mulle marttyyrit ei siis ole minkäänlainen ongelma, mä en kertakaikkiaan vaivaudu lainkaan marttyyreista. Enpä ole kovin montaa elämässäni tavannutkaan. Ehkä siksi, koska en tosiaan anna heille voimaa, koska en vain oikeasti koe minkään näköistä tarvetta saada heidän oloaan kohenemaan. Mun äiti oli pahempi kuin marttyyrit kokiessaan epäoikeudenmukaisesti mun pahan olon johtuvan itsestään, sen sijaan, että ois ollut heikko voimaton paska marttyyri, joka lähinnä tyytyyy inisemään, äiti oli vallankäyttäjä, joka siivosi ikävät tunteet käsittelemättömiin (lähes). Sori jos kiukkuni loukkaa jotakuta ja ymmärrän, jos marttyyri on vahingoittanut jotakuta ketjussa, ikävää se on myös. Ja väärin.

1

Siis siivosi muiden ikävät tunteet käsittelemättömiin. Omansa lienevät siivottu jo hänen lapsuudessaan, siksi ei niitä kyennyt käsittelemään. Oletan.

1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla taitaa järjestys olla tärkeä asia. Kyllä sä saat vähän avautuakin, ei se mua haittaa. :) Oletko lukenut sellaisrn kirjan kuin KonMari? Vaikka päällisin puolin se onkin siivoamisesta ja muusta, niin tuntuu siinä olevan joku syvällisempikin puoli. Jotkut tuntee olevansa hukassa, jos ympäristöä ei voi hallita. Ja se oma koti on tärkeä osa elämää. Sen pitäisi olla mukava. Jos tykkää kristalleista, siellä olisi oltava niille paikka.

Neuloessa on hauska katsella outoja juttuja. :D Mäkin katson youtubesta videoita.

Mullekin on tuttu tuo syyttävä ääni. Kuulen tämän vanhemman äänen päässäni tosi usein. Joskus sulkeuduin kotiin, kun ahdistuin siitä niin paljon. Se aloitti heti kun pääsin ihmisten ilmoille. Se on oikeasti kamalaa, ja se turhautuminen on hirveä juttu. Se vuosien mukanaan tuoma turhautuminen on karseaa. Mä huomaan sussa paljon sitä samaa.

Joo, se syyttävä ääni on.... ei mulla ole ollut mitään sanoa sille. Kukaan ei puolustanut mua, ei edes inhimillisyyteen saakka, siis tarkoitan että ihmiset eivät yleensä sano, että kuuntele itseäsi (tosin sekin ääni oli hukassa, mutta..) siis vaan he koittavat keksiä kenoja toteuttaa syyttävän äänen vaatimuksia. Aivan kuin sanoisivatkin, että "niin, vika onkin sinussa ellet..." vaikka en osaa korjata asioita, en olla vaatimusten mukainen ja koska vanhempani ilmeisesti oli narsistinen en tiennyt sitä ja tein valintoja, joissa en pärjää. Siis vaikkapa äitiys. Tai ehkä riitän tällaisena, etäänpänä äitinä, luoja yksin tietää, riitänkö, mutta onko se rooli jonka suunnittelin ja halusin? Ei. Luulin, että voin vain osata olla mitä haluan, koska äitini mielestä se riittää. Mutta en ymmärtänyt, miten hirveästi itsensä kieltämistä ja ulkokultaisuutta se vaatii. Siis esim. että menee ulos päivittäin lapsen kanssa, vaikka se vituttaisi ihan hirveästi. Äitini mielestä se vitutus on vain huonoa käytöstä ja osoittaa, että olen viallinen, jos vituttaa ja että kunnon naista ei joko vituta TAI on ulkona vaikka vituttaa ja hymyilee lapelleen. Ja näin eletään koko elämä, käytännössä, äitini määrittelyissä. Kaikki tehdään pakon sanelemana, tavallaan. Olet luuseri, jos teet jotenkin halujesi (hyi olkoon) mukaan. Ja olin pahimmillani tosi masentunut lapsettomanakin, ei sekään ollut onnela. Ja parhaimmillaankin vain aika tyhjä jotenkin. Ei se vienyt mihinkään.

1

Mä olen oppinut vuosien saatossa, että väittelyä sen syyttävän äänen kanssa ei voi voittaa. Mullakin on niitä ääniä tosiaan, joten tiedän. Ne repii sun sielun riekaleiksi, jos annat niiden tehdä sen. Sen äänen tunnistaminen on kuitenkin jo iso voitto.

Mun psykologi opetti, että ihminen on päänsä sisällä edelleen lapsi. Jokaisella on pahoja

ääniä muodossa tai toisessa, mutta suurimmalla osalla on siellä myös sisäinen vanhempi, joka puolustaa sitä lasta tai tekee mitä vain pitääkseen sen turvassa. Sitten on sellaiset kuin me. Sitä vanhempaa ei ole, se on myrkytetty jo alkuunsa. Se pitää jotenkin muodostaa itselleen uudestaan myöhemmin, jos ikinä siihen pisteeseen pääsee. Se on tehtävä rauhassa ja ehkä avunkin kanssa. Turhautuminen ja ahdistus on sen sisäisen lapsen tunteita.

Jos löydät tien ulos tästä ahdingosta, olet hyvin viisas. Joillakin on raskas taakka kannettavanaan. Tämä on sisäistä orpoutta.

Se on jo alku, että tietää esim. lempiruokansa. Mullekin määrättiin aivan kaikki. En ole ihan päässyt siitä, eikä siitä varmaan ikinä pääse kokonaan irti, mutta paremmaksi voi tulla.

Oletko kirjoittanut ylös noita syyttäviä vaatimuksia? Voisit kirjoittaa niihin vastauksia itsellesi. Sun pitäisi oppia pitämään puolesi, mutta se on vaikeaa, kun ei ole saanut lapsena pitää puoliaan edes sen verran, että olisi saanut olla oma kävelytyyli tai lempiväri tai sellaisia.

Tässä oli todella paljon hyvää asiaa ja mietittävää näiltä kanteilta. Oiskin hienoa ajatella, että sisälläni asuu lapsi. Siis kehittymätön, epäkypsä tomppeli, jota ei kannata kuunnella :D Pihan siisteys, pyh! Kunhan eteenpäin pääsee :D Tosin tuota haastaa se, että tulee se joku (kuvitteellinen???) ihminen käymään, jonka mielestä pihassamme on jotakin vikaa. Silloin kuvaan astuu juuri tuo puhumasi tai psykologisi puhuma puolustajan puute. Mitäs sitten tehdään? Kun on totuttu katsomaan sitä tilannetta aina sen arvostelijan silmin. Niii-in, piha on aivan rempallaan. Paha. Vain laiskoilla ihmisillä piha on tällainen. Paha. Laiskat ihmiset ovat kelvottomia. Paha. Ääääää!! Siinä alistuu, leuka painuu rintaan, oon huono.

Mutta noita vois olla hyvä kirjoittaa ylös ja havainnoida, että mistä kaikesta mua syytetään, siis se tomppeli ja sen tasoiset :D

1

Nimenomaan! Se lapsi on hyvin herkkä. Ilman suojakuorta se panikoi ihan kaikesta.

Kerää aineistoa. Meillä on myös rationaalinen mieli, joka on ikäänkuin tuomarina. Kun esität sille kirjalliset todisteet ja aukottoman logiikan sille, miksi se sisäinen äitisi on ollut nyt väärässä ja vaatinut kohtuuttomia, se tuomari vakuuttuu. Silloin saat itse rauhan, kun se tuomari vakuuttuu. Tähän asti se on ollut aina äitisi puolella.

Onko se sisäinen lapsesi ikinä voittanut? Onko se ikinä kokenut iloa? Vai onko päälläsi aina ollut joku varjo? Jos vain näet sen kerrankin, niin olet voiton puolella.

Miten äitisi reagoi, jos on ollut väärässä? Oletko nähnyt sen?

Mäkin tajusin jotain. Koska mun vanhempi pelkäsi kaikkea, hänen piti kontrolloida kaikkea, myös minua. Jos tein jotain mitä hän ei ollut ennakoinut, hänen pelkonsa nousi ihan äärimmilleen. Ihan konkreettisissa tilanteissa näin, että kun hän pelästyi jotain valtavasti, hänellä se purkautui raivona, syyttelynä ja moitteena.

Minä lapsena koin, että minun täytyi olla ihan hirveän paha ja epäonnistunut ansaitakseni sellaisen raivon. Mutta tajuankin nyt, ettei se johtunut minun mistään pahuudesta, vaan hänen sisällä aina oleva pelko purkautui. Se olikin hänen puutteellisuus, ei minun.

Minä vaan vieläkin huomaan kokevani välillä ihan selittämätöntä pelkoa ja syyllisyyttä, tilanteissa joissa ei ole mitään aihetta. Se on iskostunut tästä vanhemmasta. Järjellä tiedän että mitään aihetta niihin ei ole, kun samalla fyysisesti olen ihan paniikissa.

21

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole edes jäljellä ketään kenelle olla vihainen siitä miten on kasvanut. Sitä sitten kiukuttelee vain itselleen ja omille kummituksilleen.

Ne ketä on hengissä, niille on turha edes kiukutella, liian vanhoja ja liian lukkiutuneita ikinä tajuamaan ja myöntämään mitään.

Mä ajattelen että olen voittaja, kun olen selvinnyt siitä kaikesta. Mä olen vahva, ja selviytyjä. Mä selviän taas seuraavastakin, mikä se nyt sitten onkaan. Ehkä luovun tarpeesta tehdä itse laatikoita, Saarioisten äidit tekee ihan hyviä :)

21

Mä huomasin just eilen, olin tosi pahalla päällä jo herätessäni, että nyt mulla on vihaisuuden tunne. Se siis oli jo hivenen erillinen juttu, tunnistetavissa tunteeksi, eikä enää minua kuten ilma, jota hengitetään. Tajusin, että jos nyt oisin perheen parissa, en voisi melkein millään olla nimenomaan kiukuttelematta heille. Ja sitten ajattelin, että mikä onni, etten ole siellä! Niin mun ei tarvitse kiukutella heille! Ja mä siis aloin kiukutella palstalla, en omassa ketjussani vaan kiukuttelin joihinkin tehtyihin ketjuihin. En mielestäni henkilökohtaisuuksia, kiukuttelin muuten ja sain kiukun ulos! Jos en nyt kokonaan, niin siten, ettei se enää ollut niin kauheana minussa. Jotain pettymystä se lie oli ja joulustressiä ihan silkkaa, mutta en osaa käsitellä niitä kypsemmin.. :/ Kotonahan mä en siis saanut kiukutella, siis lohdutusta ei tullut. Ei kai, kun äiti otti kaiken itseensä. Ja siis en nyt ole niin pro kiukuttelulle ihminen, mutta lapsen pitäisi ne pettymyksen tunteet yms. jotenkin edes saada purkaa. Kun tukahdutettiin, niin tässä ollaan. Jippii.

1

Vierailija kirjoitti:

Mäkin tajusin jotain. Koska mun vanhempi pelkäsi kaikkea, hänen piti kontrolloida kaikkea, myös minua. Jos tein jotain mitä hän ei ollut ennakoinut, hänen pelkonsa nousi ihan äärimmilleen. Ihan konkreettisissa tilanteissa näin, että kun hän pelästyi jotain valtavasti, hänellä se purkautui raivona, syyttelynä ja moitteena.

Minä lapsena koin, että minun täytyi olla ihan hirveän paha ja epäonnistunut ansaitakseni sellaisen raivon. Mutta tajuankin nyt, ettei se johtunut minun mistään pahuudesta, vaan hänen sisällä aina oleva pelko purkautui. Se olikin hänen puutteellisuus, ei minun.

Minä vaan vieläkin huomaan kokevani välillä ihan selittämätöntä pelkoa ja syyllisyyttä, tilanteissa joissa ei ole mitään aihetta. Se on iskostunut tästä vanhemmasta. Järjellä tiedän että mitään aihetta niihin ei ole, kun samalla fyysisesti olen ihan paniikissa.

21

❤️ Hienoa, kun pääset eteenpäin ❤️❤️

kristallikissa, eli 1

Olit äitisi jatke, jolla ei saanut olla omaa tietoisuutta siis. Tiedän tunteen. Joskus mua ihmetyttää, mikse narsistien/kontrolloivien lasten vanhemmille ole enemmän tukea. Meidän koko psyyke on muotoutunut väärin.

Sä olet hyvin haavoittunut sielu. Haavoittunut kaipaa hellää huolenpitoa. Kuka kaipaa sairashuoneeseen ihmistä, joka puhuu vain siitä, että marjapuskat on huonossa kunnossa? Anna itsesi levätä ja ajatella.

Tuo rationaalinen sisäinen tuomari oli hyvä. Omalle tuomarilleni pystyn perustelemaan aukottomasti, että tilanteessani ei ole mitään pelättävää ja hävettävää. Silloin se paniikki ei saa minua valtaansa, vaan pystyn katsomaan sitä ikään kuin ylhäältä. Pystyn toteamaan, että eihän tässä tunteessa hyvänen aika ole mitään logiikkaa eikä järkeä.

21

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla taitaa järjestys olla tärkeä asia. Kyllä sä saat vähän avautuakin, ei se mua haittaa. :) Oletko lukenut sellaisrn kirjan kuin KonMari? Vaikka päällisin puolin se onkin siivoamisesta ja muusta, niin tuntuu siinä olevan joku syvällisempikin puoli. Jotkut tuntee olevansa hukassa, jos ympäristöä ei voi hallita. Ja se oma koti on tärkeä osa elämää. Sen pitäisi olla mukava. Jos tykkää kristalleista, siellä olisi oltava niille paikka.

Neuloessa on hauska katsella outoja juttuja. :D Mäkin katson youtubesta videoita.

Mullekin on tuttu tuo syyttävä ääni. Kuulen tämän vanhemman äänen päässäni tosi usein. Joskus sulkeuduin kotiin, kun ahdistuin siitä niin paljon. Se aloitti heti kun pääsin ihmisten ilmoille. Se on oikeasti kamalaa, ja se turhautuminen on hirveä juttu. Se vuosien mukanaan tuoma turhautuminen on karseaa. Mä huomaan sussa paljon sitä samaa.

Joo, se syyttävä ääni on.... ei mulla ole ollut mitään sanoa sille. Kukaan ei puolustanut mua, ei edes inhimillisyyteen saakka, siis tarkoitan että ihmiset eivät yleensä sano, että kuuntele itseäsi (tosin sekin ääni oli hukassa, mutta..) siis vaan he koittavat keksiä kenoja toteuttaa syyttävän äänen vaatimuksia. Aivan kuin sanoisivatkin, että "niin, vika onkin sinussa ellet..." vaikka en osaa korjata asioita, en olla vaatimusten mukainen ja koska vanhempani ilmeisesti oli narsistinen en tiennyt sitä ja tein valintoja, joissa en pärjää. Siis vaikkapa äitiys. Tai ehkä riitän tällaisena, etäänpänä äitinä, luoja yksin tietää, riitänkö, mutta onko se rooli jonka suunnittelin ja halusin? Ei. Luulin, että voin vain osata olla mitä haluan, koska äitini mielestä se riittää. Mutta en ymmärtänyt, miten hirveästi itsensä kieltämistä ja ulkokultaisuutta se vaatii. Siis esim. että menee ulos päivittäin lapsen kanssa, vaikka se vituttaisi ihan hirveästi. Äitini mielestä se vitutus on vain huonoa käytöstä ja osoittaa, että olen viallinen, jos vituttaa ja että kunnon naista ei joko vituta TAI on ulkona vaikka vituttaa ja hymyilee lapelleen. Ja näin eletään koko elämä, käytännössä, äitini määrittelyissä. Kaikki tehdään pakon sanelemana, tavallaan. Olet luuseri, jos teet jotenkin halujesi (hyi olkoon) mukaan. Ja olin pahimmillani tosi masentunut lapsettomanakin, ei sekään ollut onnela. Ja parhaimmillaankin vain aika tyhjä jotenkin. Ei se vienyt mihinkään.

1

Mä olen oppinut vuosien saatossa, että väittelyä sen syyttävän äänen kanssa ei voi voittaa. Mullakin on niitä ääniä tosiaan, joten tiedän. Ne repii sun sielun riekaleiksi, jos annat niiden tehdä sen. Sen äänen tunnistaminen on kuitenkin jo iso voitto.

Mun psykologi opetti, että ihminen on päänsä sisällä edelleen lapsi. Jokaisella on pahoja

ääniä muodossa tai toisessa, mutta suurimmalla osalla on siellä myös sisäinen vanhempi, joka puolustaa sitä lasta tai tekee mitä vain pitääkseen sen turvassa. Sitten on sellaiset kuin me. Sitä vanhempaa ei ole, se on myrkytetty jo alkuunsa. Se pitää jotenkin muodostaa itselleen uudestaan myöhemmin, jos ikinä siihen pisteeseen pääsee. Se on tehtävä rauhassa ja ehkä avunkin kanssa. Turhautuminen ja ahdistus on sen sisäisen lapsen tunteita.

Jos löydät tien ulos tästä ahdingosta, olet hyvin viisas. Joillakin on raskas taakka kannettavanaan. Tämä on sisäistä orpoutta.

Se on jo alku, että tietää esim. lempiruokansa. Mullekin määrättiin aivan kaikki. En ole ihan päässyt siitä, eikä siitä varmaan ikinä pääse kokonaan irti, mutta paremmaksi voi tulla.

Oletko kirjoittanut ylös noita syyttäviä vaatimuksia? Voisit kirjoittaa niihin vastauksia itsellesi. Sun pitäisi oppia pitämään puolesi, mutta se on vaikeaa, kun ei ole saanut lapsena pitää puoliaan edes sen verran, että olisi saanut olla oma kävelytyyli tai lempiväri tai sellaisia.

Tässä oli todella paljon hyvää asiaa ja mietittävää näiltä kanteilta. Oiskin hienoa ajatella, että sisälläni asuu lapsi. Siis kehittymätön, epäkypsä tomppeli, jota ei kannata kuunnella :D Pihan siisteys, pyh! Kunhan eteenpäin pääsee :D Tosin tuota haastaa se, että tulee se joku (kuvitteellinen???) ihminen käymään, jonka mielestä pihassamme on jotakin vikaa. Silloin kuvaan astuu juuri tuo puhumasi tai psykologisi puhuma puolustajan puute. Mitäs sitten tehdään? Kun on totuttu katsomaan sitä tilannetta aina sen arvostelijan silmin. Niii-in, piha on aivan rempallaan. Paha. Vain laiskoilla ihmisillä piha on tällainen. Paha. Laiskat ihmiset ovat kelvottomia. Paha. Ääääää!! Siinä alistuu, leuka painuu rintaan, oon huono.

Mutta noita vois olla hyvä kirjoittaa ylös ja havainnoida, että mistä kaikesta mua syytetään, siis se tomppeli ja sen tasoiset :D

1

Nimenomaan! Se lapsi on hyvin herkkä. Ilman suojakuorta se panikoi ihan kaikesta.

Kerää aineistoa. Meillä on myös rationaalinen mieli, joka on ikäänkuin tuomarina. Kun esität sille kirjalliset todisteet ja aukottoman logiikan sille, miksi se sisäinen äitisi on ollut nyt väärässä ja vaatinut kohtuuttomia, se tuomari vakuuttuu. Silloin saat itse rauhan, kun se tuomari vakuuttuu. Tähän asti se on ollut aina äitisi puolella.

Onko se sisäinen lapsesi ikinä voittanut? Onko se ikinä kokenut iloa? Vai onko päälläsi aina ollut joku varjo? Jos vain näet sen kerrankin, niin olet voiton puolella.

Miten äitisi reagoi, jos on ollut väärässä? Oletko nähnyt sen?

Niin, toi on muuten hyvä! Sille kuvitteelliselle "naapurille" tai muulle arvostelijalle, ja sisäiselle tomppelille lapselleni voisi selittää, että piha on hoitamatta niiden vaikeuksien takia, joita koen ja koska edelleen niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, olen priorisoinut lapseni pihan edelle. Siis hoitamalla pihaa oisin ollut todella kireä ja vielä paljon enemmän kiukutteleva ja vihaava viulun kieli. Siis tämä ei ehkä naapuria vakuuttaisi, ja eipä näitä syitä koskaan oikeasti tohtisi naapureille esittääkään :D, mutta se vakuuttaa itseasiassa sisäisen tuomarini, koska hän tietää, että tuo on totta!

Mä oon ollu ihan pulassa jo valmiiksi, koittanut selviytyä ja sille on syynsä. Johon olen kaksikymmentä vuotta hakenut apua. Kiitti oikeasti alan käymään oikeudenkäyntejä pääni sisällä :DDDD

Näistä vois saada joskus komiikkaakin kun miettii kuvaa päässään, jossa sketseissä esittäis niitä syitä, MIKSI mulla on ongelmia elämässä, siis vakavalla naamalla jotenkin lattean rehellisesti paljastaisi sille kuvitteellisesti arvostelevalle naapurille syyt sotkuisen pihan taustalla. Vois hiukan naama venähtää? :D

1

Vierailija kirjoitti:

Tuo rationaalinen sisäinen tuomari oli hyvä. Omalle tuomarilleni pystyn perustelemaan aukottomasti, että tilanteessani ei ole mitään pelättävää ja hävettävää. Silloin se paniikki ei saa minua valtaansa, vaan pystyn katsomaan sitä ikään kuin ylhäältä. Pystyn toteamaan, että eihän tässä tunteessa hyvänen aika ole mitään logiikkaa eikä järkeä.

21

Se on se rationaalinen tuomari. Se on oikeudenmukainen, jos se saa kaikki tiedot. Jos se saa tietoja pelkältä syyttävältä ääneltä, se ratkaisee tapauksen syyttävän äänen hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kristallikissa. Olen seurannut sillointällöin näitä sinun juttujasi ja mennyt valtavirran mukana arvostellen ja haukkuen sinua. Nyt täytyy kyllä ottaa vähän taaksepäin. Sinulla on oikeasti tainnut olla melko tyranni äiti, joka vienyt itsetuntosi pohjalukemiin ja tehnyt sinusta katkeran ja epämiellyttävän ( anteeksi) ihmisen. Sinusta kuitenkin on nähtävissä vähän toistakin puolta jo. Unohda menneet ( helppo sanoa) ja katse tulevaisuuteen. Olet varmasti loppujen lopuksi ihan ok ihminen.

Tämä on kaunis viesti. Ketjun aloittajana olen miettinyt näitä, ja mietin, että puhutaan vaan kerrankin vapaasti. Ja olen ollut huolissani ja nähnyt itseni monissa kirjoituksissa. Kristallikissassa olen nähnyt myös suurta yritystä päästä eteenpäin, ja myös turhautumista. Palstalle on avautunut moni. Joskus minäkin. Viha ei auta ketään.

Palstalla on paljon vihaa, mutta toivoisin, että me voitaisiin joskus olla avuksikin.

Kristallikissaa rohkaisisin avautumaan pienistäkin positiivisiata jutuista. :)

Jotenkin teki hyvää saada sille tilaa ja tuokio teidän kanssanne. Kiitti!

1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä siinä oli joku sellainen ajatus, että jos kykenisin tähän äitini rakastaisi minua, vaikkakaan en kaipaa äitiäni minua rakastamaan, niin ehkä sillä on jotain tekemistä itseni rakastettavana pitämisen kanssa. Äiti on uskonut, että rakastaisi minua kun mulla ois hänen esimerkittämänsä elämä, ja ei siinä mitään, kyllä mulla vois ollakin, ainoa vaan, etten kykene siihen. En siis kykene rakastamaan itseäni. Jotenkin näin. Silti mun on pakko luovuttaa koittamasta kyetä asioihin, joihin ennkykene, en vain sitten rakasta itseäni, enkä tiedä, miten ikinä tulen rakastamaan. Tai kokemaan itseni sen arvoiseksi.

1

Mä tunnistan tuon tunteen ihan täysin. Että itsessään ei olisi riittävä, vaan pitäisi jotenkin suorittaa ja tehdä töitä kelvatakseen.

Oon ajatellut että se ei edes ole mun oma tunne, mulla on tapana kokea vahvasti muiden tunteita. Luulenkin että tuo on mun vanhempani tunne. Aika mielenkiintoista. Että se olisikin hän joka kokee huonoutta, ja koittaa peittää sen. Uskon ihan täysin että näin on, sopii siihen miten pelokkaasti hän elää.

21

Kyllä se niin on.

Minun äidilleni mun reaktiot kertoivat "aina hänestä", äidistäni siis. Hänelle ei siis ollut olemassa, että mä olin vain johonkin pettynyt ja vihainen ja siis reagoin siten (sen hän sentään salli), mutta hän koki itse aina olevansa kohde! Siksi siitä piti aina moittia minua. Olin kamala hänelle . Vaikka siis mitä pettymyksiä oisin kohdannut, niin tavallaan hän otti sen aina niin, että se on hänen vikansa, mutta sen sijaan, että ois jollainlailla EDES OLLUT MARTTYYRI, SIIS MITEN HELPPOA SE OIS OLLUT (siinä piikki kaikille marttyyrivihaajille) niin ei, alkoi syyttää mua. Ettei ois feikisti, virheellisesti kokenut syyllisyyttä mun tunteista! Kielsi ne, siis nähtyään ne. Vaikka ei se herranjesta hänen syynsä ollut!!!! Ja enhän mä sitä tajunnut. Mä opin, etten saa ikinä pettyä, vaan siitäkin pitää jotenkin pitää, ettei se jokin mihin pettyi mennyt niin, ettei ois tullut sitä pettymystä.

1

Sun äidille sä oot ollu sun äidin persoonan jatke, et erillinen oma ihmisesti. Sun äiti on nähnyt sut vain osana omaa persoonaansa ja sun "tehtävä" on ollut palvella sun äidin persoonaa tavalla, jonka hän on määritellyt ja jonka hän on halunnut. Sun äiti ei ole osannut nähdä, että olet eri henkilö kuin hän itse on. Hänelle olet ollut vähän kuin kuva hänestä, osa häntä. Tämän vuoksi kaikki kritiikki mitä äitisi on sinulle sanonut on itse asiassa kohdistunut häneen itseensä ja hänen omaan persoonaansa, ei sinuun. Eikä se kritiikki ole kertonut sinusta vaan hänestä itsestään. Hän ei pystynyt kohtaamaan itse itsessään omia vikojaan, vaan hän heijasti ne lapseensa ja kritisoi lastaan eli sinua, vaikka oikeasti kritisoi siinä vain itseään, koska kuvitteli että hän ja sinä olette yksi ja sama persoona. Hän taisi olla narsisti.

Sinun onni on, että olet eri ihminen kuin hän ja erillinen ihminen kuin hän. Muista, että hänen sanat kertovat hänestä, ei sinusta. Hän on vain "käyttänyt hyväksi" sinua kritiikin kohteena, koska ei uskaltanut itse kohdata omia vikojaan. Sinä olet niihin syytön.

Kun äitihän ei ikinä laskenut mun vaikeuksia selitykseksi, eikä syyksi, eikä hyväksynyt niitä oikeudenkäynnissä. Tämä ei ole syytös äitiäni kohtaan, eikä varsinainen valituskaan, tämä on toteamus. Siksi se selitys onnoikeasti vaimentunut, vaikka ON SE TOTTA. Ei kukaan kehity noin vain ja vaatimalla täydellisyyttä äitini vain tukahdutti kehityksen. Enkä ehkä aina kaipaa niin kehittyäkään joka suuntaan ja joka asiassa, äiti oli aika vaativa. Turhankin. Mutta siihen ei saa rauhaa, että "näin on hyvä" myöskään, jos "häviää oikeudenkäynnin" sille, joka koko ajan piiskaa, huutaa ja vaatii ja edellyttää. Hmm.....

1

Kiitti! Tämä teki hyvää

21

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla taitaa järjestys olla tärkeä asia. Kyllä sä saat vähän avautuakin, ei se mua haittaa. :) Oletko lukenut sellaisrn kirjan kuin KonMari? Vaikka päällisin puolin se onkin siivoamisesta ja muusta, niin tuntuu siinä olevan joku syvällisempikin puoli. Jotkut tuntee olevansa hukassa, jos ympäristöä ei voi hallita. Ja se oma koti on tärkeä osa elämää. Sen pitäisi olla mukava. Jos tykkää kristalleista, siellä olisi oltava niille paikka.

Neuloessa on hauska katsella outoja juttuja. :D Mäkin katson youtubesta videoita.

Mullekin on tuttu tuo syyttävä ääni. Kuulen tämän vanhemman äänen päässäni tosi usein. Joskus sulkeuduin kotiin, kun ahdistuin siitä niin paljon. Se aloitti heti kun pääsin ihmisten ilmoille. Se on oikeasti kamalaa, ja se turhautuminen on hirveä juttu. Se vuosien mukanaan tuoma turhautuminen on karseaa. Mä huomaan sussa paljon sitä samaa.

Joo, se syyttävä ääni on.... ei mulla ole ollut mitään sanoa sille. Kukaan ei puolustanut mua, ei edes inhimillisyyteen saakka, siis tarkoitan että ihmiset eivät yleensä sano, että kuuntele itseäsi (tosin sekin ääni oli hukassa, mutta..) siis vaan he koittavat keksiä kenoja toteuttaa syyttävän äänen vaatimuksia. Aivan kuin sanoisivatkin, että "niin, vika onkin sinussa ellet..." vaikka en osaa korjata asioita, en olla vaatimusten mukainen ja koska vanhempani ilmeisesti oli narsistinen en tiennyt sitä ja tein valintoja, joissa en pärjää. Siis vaikkapa äitiys. Tai ehkä riitän tällaisena, etäänpänä äitinä, luoja yksin tietää, riitänkö, mutta onko se rooli jonka suunnittelin ja halusin? Ei. Luulin, että voin vain osata olla mitä haluan, koska äitini mielestä se riittää. Mutta en ymmärtänyt, miten hirveästi itsensä kieltämistä ja ulkokultaisuutta se vaatii. Siis esim. että menee ulos päivittäin lapsen kanssa, vaikka se vituttaisi ihan hirveästi. Äitini mielestä se vitutus on vain huonoa käytöstä ja osoittaa, että olen viallinen, jos vituttaa ja että kunnon naista ei joko vituta TAI on ulkona vaikka vituttaa ja hymyilee lapelleen. Ja näin eletään koko elämä, käytännössä, äitini määrittelyissä. Kaikki tehdään pakon sanelemana, tavallaan. Olet luuseri, jos teet jotenkin halujesi (hyi olkoon) mukaan. Ja olin pahimmillani tosi masentunut lapsettomanakin, ei sekään ollut onnela. Ja parhaimmillaankin vain aika tyhjä jotenkin. Ei se vienyt mihinkään.

1

Mä olen oppinut vuosien saatossa, että väittelyä sen syyttävän äänen kanssa ei voi voittaa. Mullakin on niitä ääniä tosiaan, joten tiedän. Ne repii sun sielun riekaleiksi, jos annat niiden tehdä sen. Sen äänen tunnistaminen on kuitenkin jo iso voitto.

Mun psykologi opetti, että ihminen on päänsä sisällä edelleen lapsi. Jokaisella on pahoja

ääniä muodossa tai toisessa, mutta suurimmalla osalla on siellä myös sisäinen vanhempi, joka puolustaa sitä lasta tai tekee mitä vain pitääkseen sen turvassa. Sitten on sellaiset kuin me. Sitä vanhempaa ei ole, se on myrkytetty jo alkuunsa. Se pitää jotenkin muodostaa itselleen uudestaan myöhemmin, jos ikinä siihen pisteeseen pääsee. Se on tehtävä rauhassa ja ehkä avunkin kanssa. Turhautuminen ja ahdistus on sen sisäisen lapsen tunteita.

Jos löydät tien ulos tästä ahdingosta, olet hyvin viisas. Joillakin on raskas taakka kannettavanaan. Tämä on sisäistä orpoutta.

Se on jo alku, että tietää esim. lempiruokansa. Mullekin määrättiin aivan kaikki. En ole ihan päässyt siitä, eikä siitä varmaan ikinä pääse kokonaan irti, mutta paremmaksi voi tulla.

Oletko kirjoittanut ylös noita syyttäviä vaatimuksia? Voisit kirjoittaa niihin vastauksia itsellesi. Sun pitäisi oppia pitämään puolesi, mutta se on vaikeaa, kun ei ole saanut lapsena pitää puoliaan edes sen verran, että olisi saanut olla oma kävelytyyli tai lempiväri tai sellaisia.

Tässä oli todella paljon hyvää asiaa ja mietittävää näiltä kanteilta. Oiskin hienoa ajatella, että sisälläni asuu lapsi. Siis kehittymätön, epäkypsä tomppeli, jota ei kannata kuunnella :D Pihan siisteys, pyh! Kunhan eteenpäin pääsee :D Tosin tuota haastaa se, että tulee se joku (kuvitteellinen???) ihminen käymään, jonka mielestä pihassamme on jotakin vikaa. Silloin kuvaan astuu juuri tuo puhumasi tai psykologisi puhuma puolustajan puute. Mitäs sitten tehdään? Kun on totuttu katsomaan sitä tilannetta aina sen arvostelijan silmin. Niii-in, piha on aivan rempallaan. Paha. Vain laiskoilla ihmisillä piha on tällainen. Paha. Laiskat ihmiset ovat kelvottomia. Paha. Ääääää!! Siinä alistuu, leuka painuu rintaan, oon huono.

Mutta noita vois olla hyvä kirjoittaa ylös ja havainnoida, että mistä kaikesta mua syytetään, siis se tomppeli ja sen tasoiset :D

1

Nimenomaan! Se lapsi on hyvin herkkä. Ilman suojakuorta se panikoi ihan kaikesta.

Kerää aineistoa. Meillä on myös rationaalinen mieli, joka on ikäänkuin tuomarina. Kun esität sille kirjalliset todisteet ja aukottoman logiikan sille, miksi se sisäinen äitisi on ollut nyt väärässä ja vaatinut kohtuuttomia, se tuomari vakuuttuu. Silloin saat itse rauhan, kun se tuomari vakuuttuu. Tähän asti se on ollut aina äitisi puolella.

Onko se sisäinen lapsesi ikinä voittanut? Onko se ikinä kokenut iloa? Vai onko päälläsi aina ollut joku varjo? Jos vain näet sen kerrankin, niin olet voiton puolella.

Miten äitisi reagoi, jos on ollut väärässä? Oletko nähnyt sen?

Niin, toi on muuten hyvä! Sille kuvitteelliselle "naapurille" tai muulle arvostelijalle, ja sisäiselle tomppelille lapselleni voisi selittää, että piha on hoitamatta niiden vaikeuksien takia, joita koen ja koska edelleen niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, olen priorisoinut lapseni pihan edelle. Siis hoitamalla pihaa oisin ollut todella kireä ja vielä paljon enemmän kiukutteleva ja vihaava viulun kieli. Siis tämä ei ehkä naapuria vakuuttaisi, ja eipä näitä syitä koskaan oikeasti tohtisi naapureille esittääkään :D, mutta se vakuuttaa itseasiassa sisäisen tuomarini, koska hän tietää, että tuo on totta!

Mä oon ollu ihan pulassa jo valmiiksi, koittanut selviytyä ja sille on syynsä. Johon olen kaksikymmentä vuotta hakenut apua. Kiitti oikeasti alan käymään oikeudenkäyntejä pääni sisällä :DDDD

Näistä vois saada joskus komiikkaakin kun miettii kuvaa päässään, jossa sketseissä esittäis niitä syitä, MIKSI mulla on ongelmia elämässä, siis vakavalla naamalla jotenkin lattean rehellisesti paljastaisi sille kuvitteellisesti arvostelevalle naapurille syyt sotkuisen pihan taustalla. Vois hiukan naama venähtää? :D

1

Nauru on parasta lääkettä. :D Palsta-aika loppuu ihan justiinsa, mutta pidän tämän keskustelun jossain hollilla, eli jos haluat jutella, niin kuuntelen.

Jokaisella on sisäinen oikeudentaju ja tuomari, ja se on aika hieno mekanismi. Koska se kuuntelee.

Kaikkea hyvää sinulle, Kristallikissa!