Lue keskustelun säännöt.
Kivikissaäiti, oletko paikalla?
Kommentit (54)
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, jos mulla välillä kestää. Olen joskus liian hidas.
Ei haittaa. En itsekään koko ajan "päivystä" täällä (aina :D) Pitäisi vielä samalla tässä paketoida lahjoja....
1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naurattaa. Luin otsikon kuin olis kyse jostakin spiritistisestä istunnosta!
No eikö se tällä palstalla aina ole sellaista? Nyt kun miettii, niin sehän on. :D Kysellään "hengiltä" ties mitä. Toivotaan, ettei tule "paha henki".
-aloittaja
Kysytään hengiltä, pitäiskö mun tänään laittaa makaronilaatikkoa? Ja onko mulla lepra? Toivoen että joku viisas henki vastaisi, kun itse olen niin kujalla.
21
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mukava kuulla, että olet vähän päässyt eteenpäin. Oikeasti jotkut asiat pitää saada käsiteltyä rauhassa. Meinaan, että itselläni on ollut vähän samantyyppisiä ongelmia ja tuntuu, että ne lähinnä pahenee, jos olen joutunut keskeneräisenä semmoisiin läheisiin ihmissuhteisiin, tai liian lähelle muita.
Jätän itse nuo haukkumanimet käyttämättä. Se on hyvä juttu, että itse määrittelee itsensä.
Kuulostaa siltä, että tulee kiva joulu. :)
Joo, näin juuri. Mä en tajunnut olevani keskeneräinen, koska äiti vaati niin kovasti, että oli täysi työ yltää sihen kaikkeen, eikä ollut lupaa olla se kuka on. Ei tuntea itseään. Sitä tyyppiähän äiti ei sietänyt. Äidillä ne ongelmat oikeasti olivat, mä vain joudun käsittelemään "nekin". Koska äiti ei käsitellyt mitään, vaan kaatoi kaiken mun syyksi, siis toimimattomuuden väleissämme.
En ollenkaan tiennyt, mitä tarvitsisin. Vasta se on jotain opettanut siitä, kun mies ei ole suostunut tietämään, mitä mä tarvitsen, vaan on olettanut, että itse tiedän, ja on toisaalta ihmeellisesti sietänyt mun vihaani. Eihän se miehestä johdu.Kukaan ei valmistu ikinä tässä maailmassa. Mulla oli ehkä äitisi kaltainen vanhempi, tosin netissä on vaikea sanoa. Sellainen ihminen hajottaa lapsen niin, ettei se ikinä pysty ehkä toimiviin ihmissuhteisiin. Joku menee vaan rikki.
Opettele tuntemaan itsesi. Mäkin opettelen. Mulla se on lähtenyt ihan siitä, että pohdin, mikä on oikeasti mun lempiruoka tai lempiväri. Tai mitä tykkään tehdä? Kun narsistityyppinen vanhempi jotenkin jyrää nämä pikkujutut. Jos joku sanelee sulle koko lapsuuden ajan, kuka sä olet ja mitä sä haluat ja mistä sä tykkäät, sä olet hukassa. Joillakin on sellainen luonne, että mieli taipuu ja taipuu, muttei kuitenkaan palaa ihan entisekseen, kun paine loppuu. Tai sitä entistä ei ole, jos on syntynyt jo sen paineen alle.
Musta tuntuu usein oudolta, että ihmiset on niin tietoisia siitä, mitä tarvitsevat ja haluavat. Kun itsellä ei ole sitä mekanismia.
Mä luulin tietäväni, mutta tää perhekuvio hajotti jotenkin pakan. En halunnut jatkaa pingottamista, mutta miten olla rento ja tyytyväinen itseensä!? Siinäpä vasta pulma. Just sanoin tänään terapeutille, että yksiössä asuminen on niin terapeuttista, koska ränsistynyt hoitamaton piha ei syytä minua joka kerta kun kävelen sen läpi, saati kaikki muu "ongelmallinen". Ihmiset, joille on ihan sama, vaikka asiat ois rempallaan syyttävät kun mä suutun, kun jokin on rempallaan. Vaikka kai mäkin oisin ihan että "ei haittaa" jos mua ei haittais. Anteeksi nyt valitus mukaviin viesteihisi, ei tarvitse kommentoida siihen :)
1Ohiksena, toihan on tervettä. Hylätä sellaiset "haaveet" jotka on jonkun muun haaveita tai sosiaalisia paineita. Mä olen kans kokenut tuon vapauttavan ja parantavan kerrostaloon muuton, pihasta luopumisen, tavaroiden vähentämisen. Huomasin etten ole yhtään omakotitalo- tai puutarhaihminen, minulle se ei ole yhtään terapeuttista, vaan kuin yksi viikkosiivous lisää.
No nytpä sinäkin tiedät itsestäsi taas jotain vähän enemmän.
On se joo noin, mä vain koen ne asiat itseasiassa luopumisina, siis tavallaan negatiivisina asioina. Toiveista ja unelmista luopumisina. En tuohonkaan kyennyt. En kykene mihinkään, oon ihan paska. Mutta ei kai ne mua olleet koskaan. Äitini kuvitelmaa tyttärestään vain, nyyh. Siis ei äiti siihen ole kannustanut, vaan äh, tosi vaikea selittää, mutta siis jos vanhempi tavallaan kasvattaa estäen lasta, niin tälle ei synny realistista käsitystä kyvyistään, eikä myöskään taipumuksistaan tai haluistaan. Osaisin periaatteessa nähdä itseni hoitamassa kaikkea tuota, mutta jostain syystä motivaatio puuttuu. Itseasiassa mulla on todella vähän motivaatiota mihinkään omaan. Koska ei niitä "mun omia" juttuja ole ollut. Äiti kampitti pyrkimyksiä. Ilmeisesti luuli tekevänsä minusta sisukkaamman. Ei todellakaan tehnyt. Äitini vihaa ihmisen itseohjautuvuutta. Se on uhka hänelle ja ehkä muistutus siitä, ettei hän elä silleen laisinkaan. Mutta siis blaa blaa aivan sama nää mun murheet nyt :D
1
Ehkä siinä oli joku sellainen ajatus, että jos kykenisin tähän äitini rakastaisi minua, vaikkakaan en kaipaa äitiäni minua rakastamaan, niin ehkä sillä on jotain tekemistä itseni rakastettavana pitämisen kanssa. Äiti on uskonut, että rakastaisi minua kun mulla ois hänen esimerkittämänsä elämä, ja ei siinä mitään, kyllä mulla vois ollakin, ainoa vaan, etten kykene siihen. En siis kykene rakastamaan itseäni. Jotenkin näin. Silti mun on pakko luovuttaa koittamasta kyetä asioihin, joihin ennkykene, en vain sitten rakasta itseäni, enkä tiedä, miten ikinä tulen rakastamaan. Tai kokemaan itseni sen arvoiseksi.
1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mukava kuulla, että olet vähän päässyt eteenpäin. Oikeasti jotkut asiat pitää saada käsiteltyä rauhassa. Meinaan, että itselläni on ollut vähän samantyyppisiä ongelmia ja tuntuu, että ne lähinnä pahenee, jos olen joutunut keskeneräisenä semmoisiin läheisiin ihmissuhteisiin, tai liian lähelle muita.
Jätän itse nuo haukkumanimet käyttämättä. Se on hyvä juttu, että itse määrittelee itsensä.
Kuulostaa siltä, että tulee kiva joulu. :)
Joo, näin juuri. Mä en tajunnut olevani keskeneräinen, koska äiti vaati niin kovasti, että oli täysi työ yltää sihen kaikkeen, eikä ollut lupaa olla se kuka on. Ei tuntea itseään. Sitä tyyppiähän äiti ei sietänyt. Äidillä ne ongelmat oikeasti olivat, mä vain joudun käsittelemään "nekin". Koska äiti ei käsitellyt mitään, vaan kaatoi kaiken mun syyksi, siis toimimattomuuden väleissämme.
En ollenkaan tiennyt, mitä tarvitsisin. Vasta se on jotain opettanut siitä, kun mies ei ole suostunut tietämään, mitä mä tarvitsen, vaan on olettanut, että itse tiedän, ja on toisaalta ihmeellisesti sietänyt mun vihaani. Eihän se miehestä johdu.Kukaan ei valmistu ikinä tässä maailmassa. Mulla oli ehkä äitisi kaltainen vanhempi, tosin netissä on vaikea sanoa. Sellainen ihminen hajottaa lapsen niin, ettei se ikinä pysty ehkä toimiviin ihmissuhteisiin. Joku menee vaan rikki.
Opettele tuntemaan itsesi. Mäkin opettelen. Mulla se on lähtenyt ihan siitä, että pohdin, mikä on oikeasti mun lempiruoka tai lempiväri. Tai mitä tykkään tehdä? Kun narsistityyppinen vanhempi jotenkin jyrää nämä pikkujutut. Jos joku sanelee sulle koko lapsuuden ajan, kuka sä olet ja mitä sä haluat ja mistä sä tykkäät, sä olet hukassa. Joillakin on sellainen luonne, että mieli taipuu ja taipuu, muttei kuitenkaan palaa ihan entisekseen, kun paine loppuu. Tai sitä entistä ei ole, jos on syntynyt jo sen paineen alle.
Musta tuntuu usein oudolta, että ihmiset on niin tietoisia siitä, mitä tarvitsevat ja haluavat. Kun itsellä ei ole sitä mekanismia.
Mä luulin tietäväni, mutta tää perhekuvio hajotti jotenkin pakan. En halunnut jatkaa pingottamista, mutta miten olla rento ja tyytyväinen itseensä!? Siinäpä vasta pulma. Just sanoin tänään terapeutille, että yksiössä asuminen on niin terapeuttista, koska ränsistynyt hoitamaton piha ei syytä minua joka kerta kun kävelen sen läpi, saati kaikki muu "ongelmallinen". Ihmiset, joille on ihan sama, vaikka asiat ois rempallaan syyttävät kun mä suutun, kun jokin on rempallaan. Vaikka kai mäkin oisin ihan että "ei haittaa" jos mua ei haittais. Anteeksi nyt valitus mukaviin viesteihisi, ei tarvitse kommentoida siihen :)
1Ohiksena, toihan on tervettä. Hylätä sellaiset "haaveet" jotka on jonkun muun haaveita tai sosiaalisia paineita. Mä olen kans kokenut tuon vapauttavan ja parantavan kerrostaloon muuton, pihasta luopumisen, tavaroiden vähentämisen. Huomasin etten ole yhtään omakotitalo- tai puutarhaihminen, minulle se ei ole yhtään terapeuttista, vaan kuin yksi viikkosiivous lisää.
No nytpä sinäkin tiedät itsestäsi taas jotain vähän enemmän.On se joo noin, mä vain koen ne asiat itseasiassa luopumisina, siis tavallaan negatiivisina asioina. Toiveista ja unelmista luopumisina. En tuohonkaan kyennyt. En kykene mihinkään, oon ihan paska. Mutta ei kai ne mua olleet koskaan. Äitini kuvitelmaa tyttärestään vain, nyyh. Siis ei äiti siihen ole kannustanut, vaan äh, tosi vaikea selittää, mutta siis jos vanhempi tavallaan kasvattaa estäen lasta, niin tälle ei synny realistista käsitystä kyvyistään, eikä myöskään taipumuksistaan tai haluistaan. Osaisin periaatteessa nähdä itseni hoitamassa kaikkea tuota, mutta jostain syystä motivaatio puuttuu. Itseasiassa mulla on todella vähän motivaatiota mihinkään omaan. Koska ei niitä "mun omia" juttuja ole ollut. Äiti kampitti pyrkimyksiä. Ilmeisesti luuli tekevänsä minusta sisukkaamman. Ei todellakaan tehnyt. Äitini vihaa ihmisen itseohjautuvuutta. Se on uhka hänelle ja ehkä muistutus siitä, ettei hän elä silleen laisinkaan. Mutta siis blaa blaa aivan sama nää mun murheet nyt :D
1
Koin mäkin sen ensin luopumisena ja luovuttamisena, ja epäonnistumisena. Mutta sitten jotenkin kun alkoi tajuta, ettei enää tarvitsekaan tehdä kaikkea sitä, mitä talossa tarvitsi. Että olikin vapaa tekemään kaikkea "turhaa" ja "tuottamatonta". Minutkin on kasvatettu niin että lukeminen, telkkari ja joutenolo on laiskuutta, vähintään pitäisi olla kudin kädessä jos istuu paikallaan.
Nyt mikään ei kaatunutkaan siihen että lähdin sunnuntaina pyöräilemään.
Oon huomannut että mulla luopumisista on ajan kanssa alkanutkin uusia alkuja ja on vapautunut energiaa. Ehkä niin voisi käydä sullekin.
Muuten kristallit on ihania, eikös ne liity feng shuihin.
21
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla taitaa järjestys olla tärkeä asia. Kyllä sä saat vähän avautuakin, ei se mua haittaa. :) Oletko lukenut sellaisrn kirjan kuin KonMari? Vaikka päällisin puolin se onkin siivoamisesta ja muusta, niin tuntuu siinä olevan joku syvällisempikin puoli. Jotkut tuntee olevansa hukassa, jos ympäristöä ei voi hallita. Ja se oma koti on tärkeä osa elämää. Sen pitäisi olla mukava. Jos tykkää kristalleista, siellä olisi oltava niille paikka.
Neuloessa on hauska katsella outoja juttuja. :D Mäkin katson youtubesta videoita.
Mullekin on tuttu tuo syyttävä ääni. Kuulen tämän vanhemman äänen päässäni tosi usein. Joskus sulkeuduin kotiin, kun ahdistuin siitä niin paljon. Se aloitti heti kun pääsin ihmisten ilmoille. Se on oikeasti kamalaa, ja se turhautuminen on hirveä juttu. Se vuosien mukanaan tuoma turhautuminen on karseaa. Mä huomaan sussa paljon sitä samaa.
Joo, se syyttävä ääni on.... ei mulla ole ollut mitään sanoa sille. Kukaan ei puolustanut mua, ei edes inhimillisyyteen saakka, siis tarkoitan että ihmiset eivät yleensä sano, että kuuntele itseäsi (tosin sekin ääni oli hukassa, mutta..) siis vaan he koittavat keksiä kenoja toteuttaa syyttävän äänen vaatimuksia. Aivan kuin sanoisivatkin, että "niin, vika onkin sinussa ellet..." vaikka en osaa korjata asioita, en olla vaatimusten mukainen ja koska vanhempani ilmeisesti oli narsistinen en tiennyt sitä ja tein valintoja, joissa en pärjää. Siis vaikkapa äitiys. Tai ehkä riitän tällaisena, etäänpänä äitinä, luoja yksin tietää, riitänkö, mutta onko se rooli jonka suunnittelin ja halusin? Ei. Luulin, että voin vain osata olla mitä haluan, koska äitini mielestä se riittää. Mutta en ymmärtänyt, miten hirveästi itsensä kieltämistä ja ulkokultaisuutta se vaatii. Siis esim. että menee ulos päivittäin lapsen kanssa, vaikka se vituttaisi ihan hirveästi. Äitini mielestä se vitutus on vain huonoa käytöstä ja osoittaa, että olen viallinen, jos vituttaa ja että kunnon naista ei joko vituta TAI on ulkona vaikka vituttaa ja hymyilee lapelleen. Ja näin eletään koko elämä, käytännössä, äitini määrittelyissä. Kaikki tehdään pakon sanelemana, tavallaan. Olet luuseri, jos teet jotenkin halujesi (hyi olkoon) mukaan. Ja olin pahimmillani tosi masentunut lapsettomanakin, ei sekään ollut onnela. Ja parhaimmillaankin vain aika tyhjä jotenkin. Ei se vienyt mihinkään.
1
Mä olen oppinut vuosien saatossa, että väittelyä sen syyttävän äänen kanssa ei voi voittaa. Mullakin on niitä ääniä tosiaan, joten tiedän. Ne repii sun sielun riekaleiksi, jos annat niiden tehdä sen. Sen äänen tunnistaminen on kuitenkin jo iso voitto.
Mun psykologi opetti, että ihminen on päänsä sisällä edelleen lapsi. Jokaisella on pahoja
ääniä muodossa tai toisessa, mutta suurimmalla osalla on siellä myös sisäinen vanhempi, joka puolustaa sitä lasta tai tekee mitä vain pitääkseen sen turvassa. Sitten on sellaiset kuin me. Sitä vanhempaa ei ole, se on myrkytetty jo alkuunsa. Se pitää jotenkin muodostaa itselleen uudestaan myöhemmin, jos ikinä siihen pisteeseen pääsee. Se on tehtävä rauhassa ja ehkä avunkin kanssa. Turhautuminen ja ahdistus on sen sisäisen lapsen tunteita.
Jos löydät tien ulos tästä ahdingosta, olet hyvin viisas. Joillakin on raskas taakka kannettavanaan. Tämä on sisäistä orpoutta.
Se on jo alku, että tietää esim. lempiruokansa. Mullekin määrättiin aivan kaikki. En ole ihan päässyt siitä, eikä siitä varmaan ikinä pääse kokonaan irti, mutta paremmaksi voi tulla.
Oletko kirjoittanut ylös noita syyttäviä vaatimuksia? Voisit kirjoittaa niihin vastauksia itsellesi. Sun pitäisi oppia pitämään puolesi, mutta se on vaikeaa, kun ei ole saanut lapsena pitää puoliaan edes sen verran, että olisi saanut olla oma kävelytyyli tai lempiväri tai sellaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kristallikissa. Olen seurannut sillointällöin näitä sinun juttujasi ja mennyt valtavirran mukana arvostellen ja haukkuen sinua. Nyt täytyy kyllä ottaa vähän taaksepäin. Sinulla on oikeasti tainnut olla melko tyranni äiti, joka vienyt itsetuntosi pohjalukemiin ja tehnyt sinusta katkeran ja epämiellyttävän ( anteeksi) ihmisen. Sinusta kuitenkin on nähtävissä vähän toistakin puolta jo. Unohda menneet ( helppo sanoa) ja katse tulevaisuuteen. Olet varmasti loppujen lopuksi ihan ok ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siinä oli joku sellainen ajatus, että jos kykenisin tähän äitini rakastaisi minua, vaikkakaan en kaipaa äitiäni minua rakastamaan, niin ehkä sillä on jotain tekemistä itseni rakastettavana pitämisen kanssa. Äiti on uskonut, että rakastaisi minua kun mulla ois hänen esimerkittämänsä elämä, ja ei siinä mitään, kyllä mulla vois ollakin, ainoa vaan, etten kykene siihen. En siis kykene rakastamaan itseäni. Jotenkin näin. Silti mun on pakko luovuttaa koittamasta kyetä asioihin, joihin ennkykene, en vain sitten rakasta itseäni, enkä tiedä, miten ikinä tulen rakastamaan. Tai kokemaan itseni sen arvoiseksi.
1
Mä tunnistan tuon tunteen ihan täysin. Että itsessään ei olisi riittävä, vaan pitäisi jotenkin suorittaa ja tehdä töitä kelvatakseen.
Oon ajatellut että se ei edes ole mun oma tunne, mulla on tapana kokea vahvasti muiden tunteita. Luulenkin että tuo on mun vanhempani tunne. Aika mielenkiintoista. Että se olisikin hän joka kokee huonoutta, ja koittaa peittää sen. Uskon ihan täysin että näin on, sopii siihen miten pelokkaasti hän elää.
21
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis äidin esimerkittämässä elämässä mä hoitaisin, hilloaisin, avustaisin, kokoaisin, rakentaisin, auttaisin, pakkaisin, siivoaisin, pakastaisin ja oisin siis ihan täydellinen emäntä, äiti, vieras, työtoveri, kaveri, ystävä, työntekijä ja ihminen ja siis - kukapa ei mielellään olisi. Sitten kun huomasin aina aikanaan, etten ole ja sanon sen äidille (toiveena tietenkin, että äiti älyäisi odottavansa liikaa ja sanoisi jotain lohduttavaa) äiti haukkui minut. Miten sä et osaa, miten sussa on tuollaisia vikoja, kamalaa! Tätä siis lapsuus ja nuoruus, turha luulla, että tämä on ongelma äidin kanssa enää. Ainoastaan mun omassa elämässäni ihan "vaan". Siitä opettelu pois on yhtä virheiden katselua itsessään. Kerrassaan vittumaista ja sietämätöntä.
1
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mukava kuulla, että olet vähän päässyt eteenpäin. Oikeasti jotkut asiat pitää saada käsiteltyä rauhassa. Meinaan, että itselläni on ollut vähän samantyyppisiä ongelmia ja tuntuu, että ne lähinnä pahenee, jos olen joutunut keskeneräisenä semmoisiin läheisiin ihmissuhteisiin, tai liian lähelle muita.
Jätän itse nuo haukkumanimet käyttämättä. Se on hyvä juttu, että itse määrittelee itsensä.
Kuulostaa siltä, että tulee kiva joulu. :)
Joo, näin juuri. Mä en tajunnut olevani keskeneräinen, koska äiti vaati niin kovasti, että oli täysi työ yltää sihen kaikkeen, eikä ollut lupaa olla se kuka on. Ei tuntea itseään. Sitä tyyppiähän äiti ei sietänyt. Äidillä ne ongelmat oikeasti olivat, mä vain joudun käsittelemään "nekin". Koska äiti ei käsitellyt mitään, vaan kaatoi kaiken mun syyksi, siis toimimattomuuden väleissämme.
En ollenkaan tiennyt, mitä tarvitsisin. Vasta se on jotain opettanut siitä, kun mies ei ole suostunut tietämään, mitä mä tarvitsen, vaan on olettanut, että itse tiedän, ja on toisaalta ihmeellisesti sietänyt mun vihaani. Eihän se miehestä johdu.Kukaan ei valmistu ikinä tässä maailmassa. Mulla oli ehkä äitisi kaltainen vanhempi, tosin netissä on vaikea sanoa. Sellainen ihminen hajottaa lapsen niin, ettei se ikinä pysty ehkä toimiviin ihmissuhteisiin. Joku menee vaan rikki.
Opettele tuntemaan itsesi. Mäkin opettelen. Mulla se on lähtenyt ihan siitä, että pohdin, mikä on oikeasti mun lempiruoka tai lempiväri. Tai mitä tykkään tehdä? Kun narsistityyppinen vanhempi jotenkin jyrää nämä pikkujutut. Jos joku sanelee sulle koko lapsuuden ajan, kuka sä olet ja mitä sä haluat ja mistä sä tykkäät, sä olet hukassa. Joillakin on sellainen luonne, että mieli taipuu ja taipuu, muttei kuitenkaan palaa ihan entisekseen, kun paine loppuu. Tai sitä entistä ei ole, jos on syntynyt jo sen paineen alle.
Musta tuntuu usein oudolta, että ihmiset on niin tietoisia siitä, mitä tarvitsevat ja haluavat. Kun itsellä ei ole sitä mekanismia.
Mä luulin tietäväni, mutta tää perhekuvio hajotti jotenkin pakan. En halunnut jatkaa pingottamista, mutta miten olla rento ja tyytyväinen itseensä!? Siinäpä vasta pulma. Just sanoin tänään terapeutille, että yksiössä asuminen on niin terapeuttista, koska ränsistynyt hoitamaton piha ei syytä minua joka kerta kun kävelen sen läpi, saati kaikki muu "ongelmallinen". Ihmiset, joille on ihan sama, vaikka asiat ois rempallaan syyttävät kun mä suutun, kun jokin on rempallaan. Vaikka kai mäkin oisin ihan että "ei haittaa" jos mua ei haittais. Anteeksi nyt valitus mukaviin viesteihisi, ei tarvitse kommentoida siihen :)
1Ohiksena, toihan on tervettä. Hylätä sellaiset "haaveet" jotka on jonkun muun haaveita tai sosiaalisia paineita. Mä olen kans kokenut tuon vapauttavan ja parantavan kerrostaloon muuton, pihasta luopumisen, tavaroiden vähentämisen. Huomasin etten ole yhtään omakotitalo- tai puutarhaihminen, minulle se ei ole yhtään terapeuttista, vaan kuin yksi viikkosiivous lisää.
No nytpä sinäkin tiedät itsestäsi taas jotain vähän enemmän.On se joo noin, mä vain koen ne asiat itseasiassa luopumisina, siis tavallaan negatiivisina asioina. Toiveista ja unelmista luopumisina. En tuohonkaan kyennyt. En kykene mihinkään, oon ihan paska. Mutta ei kai ne mua olleet koskaan. Äitini kuvitelmaa tyttärestään vain, nyyh. Siis ei äiti siihen ole kannustanut, vaan äh, tosi vaikea selittää, mutta siis jos vanhempi tavallaan kasvattaa estäen lasta, niin tälle ei synny realistista käsitystä kyvyistään, eikä myöskään taipumuksistaan tai haluistaan. Osaisin periaatteessa nähdä itseni hoitamassa kaikkea tuota, mutta jostain syystä motivaatio puuttuu. Itseasiassa mulla on todella vähän motivaatiota mihinkään omaan. Koska ei niitä "mun omia" juttuja ole ollut. Äiti kampitti pyrkimyksiä. Ilmeisesti luuli tekevänsä minusta sisukkaamman. Ei todellakaan tehnyt. Äitini vihaa ihmisen itseohjautuvuutta. Se on uhka hänelle ja ehkä muistutus siitä, ettei hän elä silleen laisinkaan. Mutta siis blaa blaa aivan sama nää mun murheet nyt :D
1Koin mäkin sen ensin luopumisena ja luovuttamisena, ja epäonnistumisena. Mutta sitten jotenkin kun alkoi tajuta, ettei enää tarvitsekaan tehdä kaikkea sitä, mitä talossa tarvitsi. Että olikin vapaa tekemään kaikkea "turhaa" ja "tuottamatonta". Minutkin on kasvatettu niin että lukeminen, telkkari ja joutenolo on laiskuutta, vähintään pitäisi olla kudin kädessä jos istuu paikallaan.
Nyt mikään ei kaatunutkaan siihen että lähdin sunnuntaina pyöräilemään.
Oon huomannut että mulla luopumisista on ajan kanssa alkanutkin uusia alkuja ja on vapautunut energiaa. Ehkä niin voisi käydä sullekin.Muuten kristallit on ihania, eikös ne liity feng shuihin.
21
Joo, oisko ne tulleetkin elämääni Feng shuin kautta, olen siitä ollut joskus kiinnostunut, koska se rauhoittaa :) Ja konmaria olen silmäillyt, olen kyllä järjestyksen ystävä, mutta toteuttamisessa se kaatuu esim. perheessä jotenkin kiireeseen.
Ja siis olen ajatellutkin, että kun tarpeeksi vain raivaan pois asioita elämästäni, joissa mun "piti" onnistua, niin ehkä sieltä joskus tulee esille jotain minua, mutta se ei tule nopeasti. Ei. Tuntuu kuin vain häviäisin, mutta silti luotan, ettei se ole lopulta niin. En vain tiedä, milloin en enää "suorittaisi" automaattisesti kaikkea, ja elämää. :'(
1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole edes jäljellä ketään kenelle olla vihainen siitä miten on kasvanut. Sitä sitten kiukuttelee vain itselleen ja omille kummituksilleen.
Ne ketä on hengissä, niille on turha edes kiukutella, liian vanhoja ja liian lukkiutuneita ikinä tajuamaan ja myöntämään mitään.
Mä ajattelen että olen voittaja, kun olen selvinnyt siitä kaikesta. Mä olen vahva, ja selviytyjä. Mä selviän taas seuraavastakin, mikä se nyt sitten onkaan. Ehkä luovun tarpeesta tehdä itse laatikoita, Saarioisten äidit tekee ihan hyviä :)
21
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siinä oli joku sellainen ajatus, että jos kykenisin tähän äitini rakastaisi minua, vaikkakaan en kaipaa äitiäni minua rakastamaan, niin ehkä sillä on jotain tekemistä itseni rakastettavana pitämisen kanssa. Äiti on uskonut, että rakastaisi minua kun mulla ois hänen esimerkittämänsä elämä, ja ei siinä mitään, kyllä mulla vois ollakin, ainoa vaan, etten kykene siihen. En siis kykene rakastamaan itseäni. Jotenkin näin. Silti mun on pakko luovuttaa koittamasta kyetä asioihin, joihin ennkykene, en vain sitten rakasta itseäni, enkä tiedä, miten ikinä tulen rakastamaan. Tai kokemaan itseni sen arvoiseksi.
1
Me tällaisten vanhempien lapset peritään varmaan osa tunne-elämästämme tältä vanhemmalta, mutta heille he ovat sen negatiivisen mailman tekijöitä ja me ollaan kohteita. Kun sukkakin on väärin jalassa jne. Mun vanhempi hylkäsi mut lopulta, mikä oli mulle onnekasta. En joudu enää sen vaikutuksen alle muualla kuin päässäni, mikä on jo tarpeeksi paha.
Sä olet ehkä itsellesi vielä tuntematon. Tuntematonta ei voi rakastaa. Opi tuntemaan itsesi paremmin. Pidät kristalleista. Sekin on jo alku.
Millaista ihmistä itse rakastaisit? Voitko oikeasti rakastaa ketään? Itse en ehkä vielä voi. Sekin on ok. Se on yksi havainto lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis äidin esimerkittämässä elämässä mä hoitaisin, hilloaisin, avustaisin, kokoaisin, rakentaisin, auttaisin, pakkaisin, siivoaisin, pakastaisin ja oisin siis ihan täydellinen emäntä, äiti, vieras, työtoveri, kaveri, ystävä, työntekijä ja ihminen ja siis - kukapa ei mielellään olisi. Sitten kun huomasin aina aikanaan, etten ole ja sanon sen äidille (toiveena tietenkin, että äiti älyäisi odottavansa liikaa ja sanoisi jotain lohduttavaa) äiti haukkui minut. Miten sä et osaa, miten sussa on tuollaisia vikoja, kamalaa! Tätä siis lapsuus ja nuoruus, turha luulla, että tämä on ongelma äidin kanssa enää. Ainoastaan mun omassa elämässäni ihan "vaan". Siitä opettelu pois on yhtä virheiden katselua itsessään. Kerrassaan vittumaista ja sietämätöntä.
1
Tiedätkö, ei kukaan tuota jaksaisi. Eikä kukaan voi voittaa tuossa tilanteessa. Sun syyttävä äänesi on liian vahva. Tiedän sen itse. Kävin läpi tuota samaa, ja käyn ehkä lopun ikääni.
Oliko sulla koskaan sellaista teini-iän kapinaa? Jos ei, niin ehkä jokin suht harmiton, mitä äitisi/se ääni ei hyväksyisi, voisi tuntua vapauttavalta. Sun pitää vapautua. Se syyttävä ääni on kuin rutto sun aivoissasi.
Feng shuissa on jotain rauhoittavaa. Kodin toiminnat pyritään saamaan johonkin järjestykseen, kai ilmansuuntien mukaan jos pystyy. Ja piti olla joku viherkasvi, ja vesielementti. Ja peileillä voi suunnata energioita? En ihan muista enää. Mutta sillä saa kotiin hyviä energioita.
Joskus koin, että illalla istuminen tulta katsellen, edes kynttilän liekkiä, toi rauhan. Ikään kuin olisi osa jotain niin suurta, että omat puutteellisuudet on siinä kuin hiekanjyvä, merkityksettömiä.
Omasta kodista voi saada paljon voimaakin.
21
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla taitaa järjestys olla tärkeä asia. Kyllä sä saat vähän avautuakin, ei se mua haittaa. :) Oletko lukenut sellaisrn kirjan kuin KonMari? Vaikka päällisin puolin se onkin siivoamisesta ja muusta, niin tuntuu siinä olevan joku syvällisempikin puoli. Jotkut tuntee olevansa hukassa, jos ympäristöä ei voi hallita. Ja se oma koti on tärkeä osa elämää. Sen pitäisi olla mukava. Jos tykkää kristalleista, siellä olisi oltava niille paikka.
Neuloessa on hauska katsella outoja juttuja. :D Mäkin katson youtubesta videoita.
Mullekin on tuttu tuo syyttävä ääni. Kuulen tämän vanhemman äänen päässäni tosi usein. Joskus sulkeuduin kotiin, kun ahdistuin siitä niin paljon. Se aloitti heti kun pääsin ihmisten ilmoille. Se on oikeasti kamalaa, ja se turhautuminen on hirveä juttu. Se vuosien mukanaan tuoma turhautuminen on karseaa. Mä huomaan sussa paljon sitä samaa.
Joo, se syyttävä ääni on.... ei mulla ole ollut mitään sanoa sille. Kukaan ei puolustanut mua, ei edes inhimillisyyteen saakka, siis tarkoitan että ihmiset eivät yleensä sano, että kuuntele itseäsi (tosin sekin ääni oli hukassa, mutta..) siis vaan he koittavat keksiä kenoja toteuttaa syyttävän äänen vaatimuksia. Aivan kuin sanoisivatkin, että "niin, vika onkin sinussa ellet..." vaikka en osaa korjata asioita, en olla vaatimusten mukainen ja koska vanhempani ilmeisesti oli narsistinen en tiennyt sitä ja tein valintoja, joissa en pärjää. Siis vaikkapa äitiys. Tai ehkä riitän tällaisena, etäänpänä äitinä, luoja yksin tietää, riitänkö, mutta onko se rooli jonka suunnittelin ja halusin? Ei. Luulin, että voin vain osata olla mitä haluan, koska äitini mielestä se riittää. Mutta en ymmärtänyt, miten hirveästi itsensä kieltämistä ja ulkokultaisuutta se vaatii. Siis esim. että menee ulos päivittäin lapsen kanssa, vaikka se vituttaisi ihan hirveästi. Äitini mielestä se vitutus on vain huonoa käytöstä ja osoittaa, että olen viallinen, jos vituttaa ja että kunnon naista ei joko vituta TAI on ulkona vaikka vituttaa ja hymyilee lapelleen. Ja näin eletään koko elämä, käytännössä, äitini määrittelyissä. Kaikki tehdään pakon sanelemana, tavallaan. Olet luuseri, jos teet jotenkin halujesi (hyi olkoon) mukaan. Ja olin pahimmillani tosi masentunut lapsettomanakin, ei sekään ollut onnela. Ja parhaimmillaankin vain aika tyhjä jotenkin. Ei se vienyt mihinkään.
1Mä olen oppinut vuosien saatossa, että väittelyä sen syyttävän äänen kanssa ei voi voittaa. Mullakin on niitä ääniä tosiaan, joten tiedän. Ne repii sun sielun riekaleiksi, jos annat niiden tehdä sen. Sen äänen tunnistaminen on kuitenkin jo iso voitto.
Mun psykologi opetti, että ihminen on päänsä sisällä edelleen lapsi. Jokaisella on pahoja
ääniä muodossa tai toisessa, mutta suurimmalla osalla on siellä myös sisäinen vanhempi, joka puolustaa sitä lasta tai tekee mitä vain pitääkseen sen turvassa. Sitten on sellaiset kuin me. Sitä vanhempaa ei ole, se on myrkytetty jo alkuunsa. Se pitää jotenkin muodostaa itselleen uudestaan myöhemmin, jos ikinä siihen pisteeseen pääsee. Se on tehtävä rauhassa ja ehkä avunkin kanssa. Turhautuminen ja ahdistus on sen sisäisen lapsen tunteita.Jos löydät tien ulos tästä ahdingosta, olet hyvin viisas. Joillakin on raskas taakka kannettavanaan. Tämä on sisäistä orpoutta.
Se on jo alku, että tietää esim. lempiruokansa. Mullekin määrättiin aivan kaikki. En ole ihan päässyt siitä, eikä siitä varmaan ikinä pääse kokonaan irti, mutta paremmaksi voi tulla.
Oletko kirjoittanut ylös noita syyttäviä vaatimuksia? Voisit kirjoittaa niihin vastauksia itsellesi. Sun pitäisi oppia pitämään puolesi, mutta se on vaikeaa, kun ei ole saanut lapsena pitää puoliaan edes sen verran, että olisi saanut olla oma kävelytyyli tai lempiväri tai sellaisia.
Tässä oli todella paljon hyvää asiaa ja mietittävää näiltä kanteilta. Oiskin hienoa ajatella, että sisälläni asuu lapsi. Siis kehittymätön, epäkypsä tomppeli, jota ei kannata kuunnella :D Pihan siisteys, pyh! Kunhan eteenpäin pääsee :D Tosin tuota haastaa se, että tulee se joku (kuvitteellinen???) ihminen käymään, jonka mielestä pihassamme on jotakin vikaa. Silloin kuvaan astuu juuri tuo puhumasi tai psykologisi puhuma puolustajan puute. Mitäs sitten tehdään? Kun on totuttu katsomaan sitä tilannetta aina sen arvostelijan silmin. Niii-in, piha on aivan rempallaan. Paha. Vain laiskoilla ihmisillä piha on tällainen. Paha. Laiskat ihmiset ovat kelvottomia. Paha. Ääääää!! Siinä alistuu, leuka painuu rintaan, oon huono.
Mutta noita vois olla hyvä kirjoittaa ylös ja havainnoida, että mistä kaikesta mua syytetään, siis se tomppeli ja sen tasoiset :D
1
Vierailija kirjoitti:
Kristallikissa. Olen seurannut sillointällöin näitä sinun juttujasi ja mennyt valtavirran mukana arvostellen ja haukkuen sinua. Nyt täytyy kyllä ottaa vähän taaksepäin. Sinulla on oikeasti tainnut olla melko tyranni äiti, joka vienyt itsetuntosi pohjalukemiin ja tehnyt sinusta katkeran ja epämiellyttävän ( anteeksi) ihmisen. Sinusta kuitenkin on nähtävissä vähän toistakin puolta jo. Unohda menneet ( helppo sanoa) ja katse tulevaisuuteen. Olet varmasti loppujen lopuksi ihan ok ihminen.
Tämä on kaunis viesti. Ketjun aloittajana olen miettinyt näitä, ja mietin, että puhutaan vaan kerrankin vapaasti. Ja olen ollut huolissani ja nähnyt itseni monissa kirjoituksissa. Kristallikissassa olen nähnyt myös suurta yritystä päästä eteenpäin, ja myös turhautumista. Palstalle on avautunut moni. Joskus minäkin. Viha ei auta ketään.
Palstalla on paljon vihaa, mutta toivoisin, että me voitaisiin joskus olla avuksikin.
Kristallikissaa rohkaisisin avautumaan pienistäkin positiivisiata jutuista. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä siinä oli joku sellainen ajatus, että jos kykenisin tähän äitini rakastaisi minua, vaikkakaan en kaipaa äitiäni minua rakastamaan, niin ehkä sillä on jotain tekemistä itseni rakastettavana pitämisen kanssa. Äiti on uskonut, että rakastaisi minua kun mulla ois hänen esimerkittämänsä elämä, ja ei siinä mitään, kyllä mulla vois ollakin, ainoa vaan, etten kykene siihen. En siis kykene rakastamaan itseäni. Jotenkin näin. Silti mun on pakko luovuttaa koittamasta kyetä asioihin, joihin ennkykene, en vain sitten rakasta itseäni, enkä tiedä, miten ikinä tulen rakastamaan. Tai kokemaan itseni sen arvoiseksi.
1Mä tunnistan tuon tunteen ihan täysin. Että itsessään ei olisi riittävä, vaan pitäisi jotenkin suorittaa ja tehdä töitä kelvatakseen.
Oon ajatellut että se ei edes ole mun oma tunne, mulla on tapana kokea vahvasti muiden tunteita. Luulenkin että tuo on mun vanhempani tunne. Aika mielenkiintoista. Että se olisikin hän joka kokee huonoutta, ja koittaa peittää sen. Uskon ihan täysin että näin on, sopii siihen miten pelokkaasti hän elää.
21
Kyllä se niin on.
Minun äidilleni mun reaktiot kertoivat "aina hänestä", äidistäni siis. Hänelle ei siis ollut olemassa, että mä olin vain johonkin pettynyt ja vihainen ja siis reagoin siten (sen hän sentään salli), mutta hän koki itse aina olevansa kohde! Siksi siitä piti aina moittia minua. Olin kamala hänelle . Vaikka siis mitä pettymyksiä oisin kohdannut, niin tavallaan hän otti sen aina niin, että se on hänen vikansa, mutta sen sijaan, että ois jollainlailla EDES OLLUT MARTTYYRI, SIIS MITEN HELPPOA SE OIS OLLUT (siinä piikki kaikille marttyyrivihaajille) niin ei, alkoi syyttää mua. Ettei ois feikisti, virheellisesti kokenut syyllisyyttä mun tunteista! Kielsi ne, siis nähtyään ne. Vaikka ei se herranjesta hänen syynsä ollut!!!! Ja enhän mä sitä tajunnut. Mä opin, etten saa ikinä pettyä, vaan siitäkin pitää jotenkin pitää, ettei se jokin mihin pettyi mennyt niin, ettei ois tullut sitä pettymystä.
1
Mulle marttyyrit ei siis ole minkäänlainen ongelma, mä en kertakaikkiaan vaivaudu lainkaan marttyyreista. Enpä ole kovin montaa elämässäni tavannutkaan. Ehkä siksi, koska en tosiaan anna heille voimaa, koska en vain oikeasti koe minkään näköistä tarvetta saada heidän oloaan kohenemaan. Mun äiti oli pahempi kuin marttyyrit kokiessaan epäoikeudenmukaisesti mun pahan olon johtuvan itsestään, sen sijaan, että ois ollut heikko voimaton paska marttyyri, joka lähinnä tyytyyy inisemään, äiti oli vallankäyttäjä, joka siivosi ikävät tunteet käsittelemättömiin (lähes). Sori jos kiukkuni loukkaa jotakuta ja ymmärrän, jos marttyyri on vahingoittanut jotakuta ketjussa, ikävää se on myös. Ja väärin.
1
Ohiksena, toihan on tervettä. Hylätä sellaiset "haaveet" jotka on jonkun muun haaveita tai sosiaalisia paineita. Mä olen kans kokenut tuon vapauttavan ja parantavan kerrostaloon muuton, pihasta luopumisen, tavaroiden vähentämisen. Huomasin etten ole yhtään omakotitalo- tai puutarhaihminen, minulle se ei ole yhtään terapeuttista, vaan kuin yksi viikkosiivous lisää.
No nytpä sinäkin tiedät itsestäsi taas jotain vähän enemmän.