Millaisen ihmisen mielestä se, ettei nauti liikunnasta on syy olla harrastamatta liikuntaa säännöllisesti ja tavoitteellisesti?

Taas  tällainen syyllistävä kysymys. Millainen ihminen laittaa tällaisia kysymyksiä? Kun varmaan tietää jo millaisia vastauksia saa...

Vastaan: minunlaiseni. Enkä ole yhtään huonompi ihminen kuin sinä, vaikka urheilisit hulluna joka päivä. Mutta jos se SINUN tuskaasi helpottaa, saat toki minun puolestani pitää itseäsi jonain yli-ihmisenä :)) ollos hyvä!

Kolmonen jatkaa: miksi liikunnalle pitäisi asettaa tavoite?

Tykkäsin aikoinaan ratsastaa. Parasta lajissa oli se, etten koko tunnin aikana ehtinyt ajatella arkea tai tavoitteita. Pää nollautui ihanasti, kun keskittyi vain meneillä olevaan tuntiin ja tekemisiin. Vain tähän hetkeen. Halusin säilyttää tuon fiiliksen, enkä suorittanut edes perusmerkkiä noiden parinkymmenen vuoden aikana.

Muutama vuosi sitten yritin harrastaa liikuntaa siinä uskossa, että kun siitä tulisi rutiini, alkaisin kaivata sitä. Tuolloin asetin ensimmäisen (ja viimeisen) kerran itselleni tavoitteen. Juoksisin viisi kilometriä. Löysin ohjelman, jonka harjoitteilla sohvaperunasta saataisiin joissakin viikoissa kuorittua esiin juoksija. Se siis lähti ihan muutaman kymmenen metrin kipaisuista. No, noudatin ohjelmaa säntillisesti ja tavoitepäivänä juoksin vitosen. Kotiin tultuani totesin, ettei se tuntunut miltään. En ollut löytänyt liikkumisen iloa saati kaivannut jatkoa. Ei tullut edes voittajafiilistä kehittymisestä. Se harmitti. Palkinto jäi saamatta. Liikkumisen lopettaminen ei tuntunut yhtään miltään, luin mieluummin kirjaa tai harrastin jotain mukavaa ei-liikunnallista.

Nyt vasta löytyi sopivaa tekemistä minullekin. Ohjattuja tunteja. Ei tarvitse tarpoa talvipimeässä lenkkiä yksin, vaan on seuraa. Eikä tarvitse miettiä, olenko joukkueen surkein, kun ei mene joukkuelajeihin. Tärkein asia on silti se kaveri, jonka kanssa saadaan irrotettua aikaa viikottain. Pääsee pois kotiarjesta, on hyvää seuraa ja liikunta tulee siinä sivussa. Eikä tavoite ole vieläkään mitään pään nollausta mitattavampaa. Muuten menisi maku koko hommasta.

Mä en ole koskaan saanut mitään kiksejä liikunnasta. Koulussa inhosin suorastaan, ehkä vastenmielisyys kumpuaa sieltä? Purjehdin ja ratsastin kyllä muutaman vuoden teininä mutta siinä mun urheilut.

Kun lapset olivat pieniä ei ollut tarvetta erilliselle liikunnalle, lasten kanssa tuli juostua ihan tarpeeksi. Jokapäiväinen lenkki 2x5km lähimpään kauppakeskukseen piti painon alipainon rajalla ja lihakset kunnossa. Joku ryhmä zumba tms oli ihan kauhistus!

Vasta nyt 50+ olen aktiivisemmin käynyt ensin 2v salilla (en pitänyt eikä kunnon tuloksia), sitten siirtynyt 3v sitten pilatekseen joka sopii mun kropalle ja päälle. Edelleenkään en saa kiksejä enkä hyvänolon tunnetta mutta jos jää viikko välistä poden syyllisyyttä ja kaipaan tuon tunnin rauhoittumista. Lisäksi yritän käydä viikoittain vesijuoksemassa mutta inhoan kylmiä uimahalleja.

Onneksi olen normaalipainoinen ja ihan ok kuosissa muutenkin joten mitään liikunnan pakkoa ei edelleenkään ole, selkäni loukanneena yritän vain parantaa ja ylläpitää liikkuvuuttani

En nauti, koska sattuu, sattuu ja sattuu. Sillä tavalla, että se vahingoittaa. Tahtoisin, mutta pakko se on olla ilman, joten joo, vastaan kyllä. En nauti, joten ei tule liikkua.

Toki toivon asiaan muutosta ja leikkausten auttavan.

Liikunta on ajantuhlausta ja pois henkisestä kehityksestä.

Sellainen, joka ei näe vastenmielisten asioiden tekemisessä mitään jaloa eikä saa siitä palkintoa. Itse ihmettelen, miksi jotkut saavat kiksejä siitä, mitä kurjempaa heidän elämänsä on. 

Mulla on tavoitteena hyvä kunto loppuelämäksi. Säännöllisesti liikun. Kerran vuodessa.

Ketäpä kiinnostaa, ei ainakaan minua, lallallaa....

Näin kuumeessa ja flunssassa meni tovi, ennen kuin tajusin otsikosta mitään..

Harrastan pitkien matkojen juoksua ja työmatkaliikuntaa aktiivisesti. Kolmen kympin siis iän jälkeen havahduin että yleiskunto alkaa laskemaan ja paino nousemaan. Kunto ei enää varsinaisesti parane, mutta pysyy yllä.

Alkuun kaikki tuntui raskaalta ja eikä mitenkään motivoivalta tai mukavalta. Vasta jälkeenpäin on huomannut että aloitin aivan liian kovaa ja liian paljon. Paremmalla suunnittelulla ja opastuksella liikunta olisi voinut olla mukavaa alusta alkaen.

Sellaisen joka ei pidä liikunnasta.

Kuinkahan monella liikunnan vastenmielisyys johtuu peruskoulun liikunnantunneista?

Vastasit jo kysymykseesi otsikossasi.