Millainen ihminen olisin, jos olisin elänyt aina taloudellisesti turvattua elämää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tuntemieni ihmisten kohdalla menee kyllä useimmiten niin päin, että ne liian tiukilla elävät ovat takakireitä, tuomitsevia ja epävarmoja turvallisuushakuisia ja itsekkäitä. He lannistuvat pienistäkin vastoinkäymisistä, koska ovat koko ajan selviämisrajalla muutenkin. Muuhun ei riitä voimia.

Ja eniten omiin selviämismahdollisuuksiinsa uskovat ja vähiten vastoinkäymisistä lannistuvat ne, jotka ovat ennenkin selvinneet.

Olin juuri tulossa kertomaan tätä.

Toinen vanhemmistani on elänyt lapsuudenkodissaan taloudellisesti huolettomasti, porvariselämää. Aikuisiällä isäni on joutunut sinnittelemään melko pienillä tuloilla, mutta tietty huolettomuus on säilynyt.

Omassa lapsuudessani (johon isäni ei ole osallistunut) taas oli paljon niukkuutta. Olen tarkka rahasta ja hamstrailen myös. Olen myös sen jälkeen elänyt elämänvaiheita, joissa olen pärjännyt pienillä tuloilla. Tosin kaikki noista vaiheista ei ole ollut stressaavaa sinnittelyä, vaan olen myös vain oppinut pärjäämään pienellä ja tulot on olleet myös tasaiset, vaikka pienet.

Suurin ero löytyy kuitenkin isäni ja minun välillä, kun keskustelemme asioista, joihin liittyy (taloudellisia) riskejä tai järjestelyjä. Näissä keskusteluissa koen kaikki riskit asiat sellaisina, joita en voi ottaa ja vastustan niitä kovasti. Isäni taas on paljon huolettomampi, "kaikki järjestyy". Hän myös ei ymmärrä kantaani ja tuota epävarmuuttani.

Arvelen, että turvallisuushakuisuus myös synnyttää minulle kierteen, että teen ehkä huonompia valintoja, kun en ota riskejä. Toisaalta taas mahdollisuutena olisi velkaantuminenkin, joten olen nyt sitten vain "järkevä ja takakireä".

 Mielenkiintoinen keskustelu.

Ystäväni on kuin sinä ja minä olen kuin isäsi. Ystäväni arvostaa turvallisuutta eikä halua kokea yhtään enempää epävarmuutta kuin on aivan pakko. Siitäkin huolimatta, että ilman riskejä hän ei voi saavuttaa parempaa elintasoakaan. Minä taas olen ottanut riskejä, koska "pahin", mitä voisi tapahtua, on sama tilanne kuin mistä ystäväni nyt pitää kynsin hampain kiinni. 

Mutta hei: jos ei ole varaa ottaa niitä riskejä? Ei ole puskurirahastoja. Lisäksi arki on yhtä selviytymistä ja epävarmuutta, niin ihminen ei enää halua ottaa lisää huolia kannettavakseen. Tulevaisuus on epävarmaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen melkein aina tehnyt kahta työtä ja aina on ollut rahaa. Vapaa-aikaa olisi voinut toki olla enemmän. Opiskeluaikoina olin siivoamassa ja lehtiä jakamassa, mansikoiden poiminnassa jne.

Vaikka olen oman alan töissä, teen kassakeikkaa lähikauppoihin sijaisena.

Pääkaupunkiseudulla ei työt lopu kesken.

Jos jäisin työttömäksi oman alan työstä, menisin varmaan mäkkäriin ja tekisin lisäksi siivouskeikkaa. Tai alkaisin kotisiivoojaksi. Hesarin jakaminenkin kiinnostaa, siinä kunto kasvaisi. Postiin otetaan varmaan myös kouluttamatonta henkilökuntaa lajitteluun ja bussikuskit saavat pikaperehdytyksen. Minulle kyllä on aina kelvannut homma kuin homma. Roskakuskeilla on kuulemma hyvä liksa.

Toistaiseksi olen oman alan duunissa, koska täällä minua eniten kaivataan.

Sulla sitten on ajettuna kuorma-autokortti?

Ja ikää on se alle 30, että Mäkkäriin huolitaan?

Mitä kautta teet kassa- ja siivouskeikkaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tuntemieni ihmisten kohdalla menee kyllä useimmiten niin päin, että ne liian tiukilla elävät ovat takakireitä, tuomitsevia ja epävarmoja turvallisuushakuisia ja itsekkäitä. He lannistuvat pienistäkin vastoinkäymisistä, koska ovat koko ajan selviämisrajalla muutenkin. Muuhun ei riitä voimia.

Ja eniten omiin selviämismahdollisuuksiinsa uskovat ja vähiten vastoinkäymisistä lannistuvat ne, jotka ovat ennenkin selvinneet.

Olin juuri tulossa kertomaan tätä.

Toinen vanhemmistani on elänyt lapsuudenkodissaan taloudellisesti huolettomasti, porvariselämää. Aikuisiällä isäni on joutunut sinnittelemään melko pienillä tuloilla, mutta tietty huolettomuus on säilynyt.

Omassa lapsuudessani (johon isäni ei ole osallistunut) taas oli paljon niukkuutta. Olen tarkka rahasta ja hamstrailen myös. Olen myös sen jälkeen elänyt elämänvaiheita, joissa olen pärjännyt pienillä tuloilla. Tosin kaikki noista vaiheista ei ole ollut stressaavaa sinnittelyä, vaan olen myös vain oppinut pärjäämään pienellä ja tulot on olleet myös tasaiset, vaikka pienet.

Suurin ero löytyy kuitenkin isäni ja minun välillä, kun keskustelemme asioista, joihin liittyy (taloudellisia) riskejä tai järjestelyjä. Näissä keskusteluissa koen kaikki riskit asiat sellaisina, joita en voi ottaa ja vastustan niitä kovasti. Isäni taas on paljon huolettomampi, "kaikki järjestyy". Hän myös ei ymmärrä kantaani ja tuota epävarmuuttani.

Arvelen, että turvallisuushakuisuus myös synnyttää minulle kierteen, että teen ehkä huonompia valintoja, kun en ota riskejä. Toisaalta taas mahdollisuutena olisi velkaantuminenkin, joten olen nyt sitten vain "järkevä ja takakireä".

 Mielenkiintoinen keskustelu.

Ystäväni on kuin sinä ja minä olen kuin isäsi. Ystäväni arvostaa turvallisuutta eikä halua kokea yhtään enempää epävarmuutta kuin on aivan pakko. Siitäkin huolimatta, että ilman riskejä hän ei voi saavuttaa parempaa elintasoakaan. Minä taas olen ottanut riskejä, koska "pahin", mitä voisi tapahtua, on sama tilanne kuin mistä ystäväni nyt pitää kynsin hampain kiinni. 

Mun ongelma on varmasti se, että itselleni riittäisi tuollainen elämä, jota kuvaillaan viestissä 18. Eli tavallinen, jossa asiat kohdallaan eikä sen enempää. Ja tietenkin toivoisin saavuttavani sen ilman isompia riskejä. Mutta jos ajatellaan vaikka työelämää, niin se ei sovikaan, vaan minun pitäisi olla haasteista tykkäävä, kunnianhimoinen, määrätietoinen - noiden puuttuessa en kelpaa työelämälle.

 Mutta jos pahinta, mitä voisi tapahtua, on tuo kuvio, mikä ystävälläsi on, niin ettehän silloin ole samalla viivalla. Koska itsehän kerroin, että pahinta, mitä voisi tapahtua, taas olisi velkaantuminen ja pitkäaikaisesti veloissa eläminen. Eli kyllähän se materiaalisen todellisuuden ero siellä vastaan tulee, jos kerran omassa skenaariossasi ei olisi sellaista mahdollisuutta, että riskien kautta joutuisit syvään taloudelliseen ahdinkoon.

Vierailija kirjoitti:

Olisit todennäköisesti kokoomusta äänestävä ihminen jonka mielestä jokainen on oman onnensa seppä.

No kuka vittu nyt sinun onnesi seppä on, ellet sinä itse? Itse sinä päätät mistä olet onnellinen ja mistä et. Arvosi ovat sinun itsesi valittavissa, joten onnellisuutesi myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tuntemieni ihmisten kohdalla menee kyllä useimmiten niin päin, että ne liian tiukilla elävät ovat takakireitä, tuomitsevia ja epävarmoja turvallisuushakuisia ja itsekkäitä. He lannistuvat pienistäkin vastoinkäymisistä, koska ovat koko ajan selviämisrajalla muutenkin. Muuhun ei riitä voimia.

Ja eniten omiin selviämismahdollisuuksiinsa uskovat ja vähiten vastoinkäymisistä lannistuvat ne, jotka ovat ennenkin selvinneet.

Olin juuri tulossa kertomaan tätä.

Toinen vanhemmistani on elänyt lapsuudenkodissaan taloudellisesti huolettomasti, porvariselämää. Aikuisiällä isäni on joutunut sinnittelemään melko pienillä tuloilla, mutta tietty huolettomuus on säilynyt.

Omassa lapsuudessani (johon isäni ei ole osallistunut) taas oli paljon niukkuutta. Olen tarkka rahasta ja hamstrailen myös. Olen myös sen jälkeen elänyt elämänvaiheita, joissa olen pärjännyt pienillä tuloilla. Tosin kaikki noista vaiheista ei ole ollut stressaavaa sinnittelyä, vaan olen myös vain oppinut pärjäämään pienellä ja tulot on olleet myös tasaiset, vaikka pienet.

Suurin ero löytyy kuitenkin isäni ja minun välillä, kun keskustelemme asioista, joihin liittyy (taloudellisia) riskejä tai järjestelyjä. Näissä keskusteluissa koen kaikki riskit asiat sellaisina, joita en voi ottaa ja vastustan niitä kovasti. Isäni taas on paljon huolettomampi, "kaikki järjestyy". Hän myös ei ymmärrä kantaani ja tuota epävarmuuttani.

Arvelen, että turvallisuushakuisuus myös synnyttää minulle kierteen, että teen ehkä huonompia valintoja, kun en ota riskejä. Toisaalta taas mahdollisuutena olisi velkaantuminenkin, joten olen nyt sitten vain "järkevä ja takakireä".

 Mielenkiintoinen keskustelu.

Ystäväni on kuin sinä ja minä olen kuin isäsi. Ystäväni arvostaa turvallisuutta eikä halua kokea yhtään enempää epävarmuutta kuin on aivan pakko. Siitäkin huolimatta, että ilman riskejä hän ei voi saavuttaa parempaa elintasoakaan. Minä taas olen ottanut riskejä, koska "pahin", mitä voisi tapahtua, on sama tilanne kuin mistä ystäväni nyt pitää kynsin hampain kiinni. 

Mutta hei: jos ei ole varaa ottaa niitä riskejä? Ei ole puskurirahastoja. Lisäksi arki on yhtä selviytymistä ja epävarmuutta, niin ihminen ei enää halua ottaa lisää huolia kannettavakseen. Tulevaisuus on epävarmaa.

Ei mullakaan mitään puskurirahastoja ole ollut. Kun aikoinaan totesin, että pienipalkkaisessa työssä ei lasten kasvaessa kovin kummoista elintasoa saavuta, lähdin opiskelemaan ihan toiselle alalle. Opintotuki, opintolaina, asumistuki, lapsilisät ja elatustuki. Pientä hanttihommaa tein silloin tällöin. Takaporttina olisi ollut vielä hakea toimeentulotukeakin, jos hanttihommia ei olisi ollut.  Otin kuitenkin riskin silläkin uhalla, että en työllistyisikään tälle uudelle ja paremmin palkatulle alalle. Siinä tapauksessa olisin voinut palata takaisin pienipalkkaiselle alalle tehden niitä töitä, mitä sattuu saamaan. 

Mutta tuossa on juuri ystäväni ja mun välinen ero: hän ei halua ottaa lisää huolia kannettavakseen. Minä taas olen halunnut, jos on ollut pienikin mahdollisuus, että ottamani riskin avulla pääsen eroon aiemmista huolistanikin. 

Vierailija kirjoitti:

Millainen ihminen olisin, jos olisin elänyt aina taloudellisesti turvattua elämää?

Mietin, että millainen on sellaisen ihmisen maailmankuva, joka on aina saanut elää vailla taloudellista huolta.

Itse (48v) olen aina elänyt erittäin pienillä tuloilla. Työttömyysjaksoja. Kotihoidontuki. Pätkätöistä pientä tuloa. Jne. Nyt mietin, miten tämä jatkuva, loputon epävarmuus (ja työttömyys) on vaikuttanut persoonaani.

Näen taatusti asiat eri tavoin kuin ne, joilla on säännölliset tulot palkkatyöstä.

Kysymys kuuluu: miten elämänmittainen, vuosikymmenten epävarmuus ja taloudellinen niukkuus, huoli toimeentulosta vaikuttaa ihmisen psyykeen?

Sinä elät Suomessa jo nyt turvattua elämää.

Mutta sinun pitää vain sopeutua systeemin toimintaan. Systeemi ei välttämättä halua että sinä vaurastut, joten sinun täytyy sopeutua niin että sinä pärjäät myös vaurastumatta.

Onhan se selvää että pienillä tuloilla on vaikutuksensa kaikkialle elämään, mutta luultavasti se suurin mielialan mustaksi muuttaja löytyy kuitenkin ihan muualta. Se on yhteiskunnassa pienituloisia ja työttömiä yms. vastaan ajettava asenne, joka päivä saa lukea vihapuhetta köyhiä ja työttömiä kohtaan, samoin viranomaisten toimenpiteet vaikuttaa ajoittain niinkuin olisit tehnyt jonkin rikoksen.

Mutta sitten kannattaa aina jarrutella em. synkistelyyn vaipumista, ja huolehtia siitä ettet mene mukaan mihinkään em. vihapuheisiin ja samoin viranomaisille täytyy myös opetella vastaamaan tietyllä tavalla, siellä on jatkuva painostusyritys, ja nimenomaan siihen painostukseen ei kannata kompastua, eikä edes pahoittaa mieltään.

Voi vain pikemminkin naureskella, kuinka umpityperä systeemi tänne Suomeen on saatu aikaan, koulutettu väki ajetaan tahallaan köyhäintaloon. Ja muutenkin, ei tässä nyt SUOMEN asioita ajeta, vaan jokainen päättävä taho Suomessa ajaa oman ETURYHMITTYMÄNSÄ asemaa, ja harvemmin eturyhmittymänä on köyhät ja työttömät.

Kannattaa pitää koko ajan omat harrasteet ja ammatillinen suuntautuminen sellaisena kuin itse haluat, raha toki rajoittaa, mutta vuosien varrella pystyy melko vähästäkin rahasta saamaan aikaan jotakin ammatilliseen toimintaan tarvittavia työvälineitä yms. Ja jos oot hyvä hommassasi, se voi mennä sitten jo kaupaksikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisit todennäköisesti kokoomusta äänestävä ihminen jonka mielestä jokainen on oman onnensa seppä.

No kuka vittu nyt sinun onnesi seppä on, ellet sinä itse? Itse sinä päätät mistä olet onnellinen ja mistä et. Arvosi ovat sinun itsesi valittavissa, joten onnellisuutesi myös.

Voi että kuin se olisi noin helppoa. Mutta tosiasia on että ihmisillä on paljon jopa heille itselleen tiedostamattomia arvoja ja ajatuskuvioita jotka aiheuttavat heille ikäviä asioita elämässä. Ja jos ei tiedosta esim. rajoittavaa ajatuskuviotaan vaan pitää sitä faktapohjaisena totuutena, on vaikea tehdä sille mitään. Silloin ajattelun muuttaminen tuntuu yhtä järkevältä ajatukselta kuin yritys taistella painovoiman lakia vastaan: eihän se vaan onnistu.

Tuossa ylempänä oli esimerkkinä hyvä kuvaus tällaisesta, kun kirjoittaja vertasi itseään joka on sisukas ongelmanratkaisija toiseen joka ei usko kykyihinsä. Jos sanot tälle toiselle että "usko vaan kykyihisi ja ala tehdä työtä niin kyllä homma onnistuu", niin hän ei todennäköisesti usko, koska hänen mielestään on fakta että hän ei vaan osaa, ei ole lahjoja, ja sitä paitsi menneisyyskin osoittaa että vaikka yrittää niin epäonnistuu. Tämän ensimmäisen tyypin onnistumisen hän uskoo johtuvan siitä että oikeasti se onkin lahjakas ja älykäs vaikka muuta puhuu, koska muuten ei kerta kaikkiaan pysty ratkaisemaan sellaisia ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tuntemieni ihmisten kohdalla menee kyllä useimmiten niin päin, että ne liian tiukilla elävät ovat takakireitä, tuomitsevia ja epävarmoja turvallisuushakuisia ja itsekkäitä. He lannistuvat pienistäkin vastoinkäymisistä, koska ovat koko ajan selviämisrajalla muutenkin. Muuhun ei riitä voimia.

Ja eniten omiin selviämismahdollisuuksiinsa uskovat ja vähiten vastoinkäymisistä lannistuvat ne, jotka ovat ennenkin selvinneet.

Olin juuri tulossa kertomaan tätä.

Toinen vanhemmistani on elänyt lapsuudenkodissaan taloudellisesti huolettomasti, porvariselämää. Aikuisiällä isäni on joutunut sinnittelemään melko pienillä tuloilla, mutta tietty huolettomuus on säilynyt.

Omassa lapsuudessani (johon isäni ei ole osallistunut) taas oli paljon niukkuutta. Olen tarkka rahasta ja hamstrailen myös. Olen myös sen jälkeen elänyt elämänvaiheita, joissa olen pärjännyt pienillä tuloilla. Tosin kaikki noista vaiheista ei ole ollut stressaavaa sinnittelyä, vaan olen myös vain oppinut pärjäämään pienellä ja tulot on olleet myös tasaiset, vaikka pienet.

Suurin ero löytyy kuitenkin isäni ja minun välillä, kun keskustelemme asioista, joihin liittyy (taloudellisia) riskejä tai järjestelyjä. Näissä keskusteluissa koen kaikki riskit asiat sellaisina, joita en voi ottaa ja vastustan niitä kovasti. Isäni taas on paljon huolettomampi, "kaikki järjestyy". Hän myös ei ymmärrä kantaani ja tuota epävarmuuttani.

Arvelen, että turvallisuushakuisuus myös synnyttää minulle kierteen, että teen ehkä huonompia valintoja, kun en ota riskejä. Toisaalta taas mahdollisuutena olisi velkaantuminenkin, joten olen nyt sitten vain "järkevä ja takakireä".

 Mielenkiintoinen keskustelu.

Ystäväni on kuin sinä ja minä olen kuin isäsi. Ystäväni arvostaa turvallisuutta eikä halua kokea yhtään enempää epävarmuutta kuin on aivan pakko. Siitäkin huolimatta, että ilman riskejä hän ei voi saavuttaa parempaa elintasoakaan. Minä taas olen ottanut riskejä, koska "pahin", mitä voisi tapahtua, on sama tilanne kuin mistä ystäväni nyt pitää kynsin hampain kiinni. 

Mutta hei: jos ei ole varaa ottaa niitä riskejä? Ei ole puskurirahastoja. Lisäksi arki on yhtä selviytymistä ja epävarmuutta, niin ihminen ei enää halua ottaa lisää huolia kannettavakseen. Tulevaisuus on epävarmaa.

Ei mullakaan mitään puskurirahastoja ole ollut. Kun aikoinaan totesin, että pienipalkkaisessa työssä ei lasten kasvaessa kovin kummoista elintasoa saavuta, lähdin opiskelemaan ihan toiselle alalle. Opintotuki, opintolaina, asumistuki, lapsilisät ja elatustuki. Pientä hanttihommaa tein silloin tällöin. Takaporttina olisi ollut vielä hakea toimeentulotukeakin, jos hanttihommia ei olisi ollut.  Otin kuitenkin riskin silläkin uhalla, että en työllistyisikään tälle uudelle ja paremmin palkatulle alalle. Siinä tapauksessa olisin voinut palata takaisin pienipalkkaiselle alalle tehden niitä töitä, mitä sattuu saamaan. 

Mutta tuossa on juuri ystäväni ja mun välinen ero: hän ei halua ottaa lisää huolia kannettavakseen. Minä taas olen halunnut, jos on ollut pienikin mahdollisuus, että ottamani riskin avulla pääsen eroon aiemmista huolistanikin. 

Olen tuo aiempi kommentoija, joka kertoi isästään. Mutta jos palataan isääni, niin eipä hän ole tuosta taloudellisesta huolettomuudestaan ja sen tuomasta mentaliteetista huolimatta sinnikäs ja haasteiden kimppuun käyvä. Ja ottanut myös omat riskit tietyissä raameissaan. Hän on myös ollut työttömänä, lähinnä kai taustastaan johtuen työ työttömyys ei ole ollut hänelle näköalaton ahdingon tuova paikka, vaan elämäntilanne, jossa hän on kuitenkin pärjännyt muuttumatta mt-ongelmaisesti ja päihdeongelmaiseksi.

 Mutta tällainen keskustelu vetää välillä mutkat nopeasti suoriksi, kun ei tiedä tarkemmin jonkun elämäntilannetta.

Uskon, että maailma näyttäisi erilaiselta tuollekin kommentoijalle, joka tekee nyt vakityön ohessa keikkaa. Kun opiskelijoille tai muille keikkailijoille varmasti löytyy ne pari työvuoroa oikein mukavasti. Mutta sitten kun oikeasti joku yrittää tulla toimeen Hesarin jakamisella ja keikkailulla kaupoissa, siivoustöissä tai ravintolatöissä, uskoisin, että jos ei ole alle 30, se sinnittely jatkuvan epävarmojen tulojen ja vuorotyön kanssa ei välttämättä olekaan vaan aina "asenteesta kiinni".