Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
nyt tajuan, ketkä ovat mummoina onnettomia ja yksin. Eivät velat vaan tämän kaltaiset kirjoittajat (ov)
13.12.2017 |
Lainaus
"Tykkään bilettää ja olla vapaalla, mutta silti en koskaan ole tuntenut lasten olevan este ja haitta. Nyt näin iän tullessa jos olen jossain kavereiden kanssa, niin ikävä kotia lapsen luokse alkaa jo ennen lähtöä ja käy välillä pinnassa matkan aikana ja lopussa jo odotan kotiin paluuta. Ja olen lopen Onnellinen, että olen äiti ja joku odottaa kotona :)
Tv: Äiti 46 v"
Itse olen lapseton 55-vuotias. Minua pelotellaan yksinäisellä vanhuudella, sillä, ettei kukaan käy. Ja minä kun nautin suunnattomasti siitä, että saan olla rauhassa.
¨
Jos nuoremmat ja ikäiseni ystävät, joita on paljon, jättävät minut vanhetessani, sitten pitää todeta että ilmeisesti olen tehnyt jotain väärin, sen verran paljon minulla on elämässäni ihmisiä.
Todellakin uskon, että yksinäistä vanhuutta kokevat ne, joille lapsiperheaika on parasta aikaa. Heillä on se kaipuu 24/7 läsnäoloon, ei kaltaisillani yksineläjillä.
Kommentit (80)
Kyllä minä lapsettomana vanhuksena ajattelin tutustua ja viettää aikaa niitten toisen vanhusten kanssa siellä vanhainkodissa. Tulen helposti juttuun ihmisten kanssa, joten ei pitäisi olla ongelma. Ja jos on vanhusmiehiä vielä jäljellä, ehkäpä vikittelen heitä. Ei ole tullut mielenkään, että olisin yksinäinen jossain vanhainkodissa. Ja jos asun yksinään, niin sitten osallistun kaikenmaailman vanhusten harrastuksiin ja illanviettoihin. En jää kotiin yksin makaamaan ja istumaan ja murehtimaan yksinäisyyttä. Lapsettomana en näe ollenkaan yksinäistä vanhuutta edessäni. No ihan totaalisen sänkypotilaana asia voi olla toinen, mutta tuskin niin pitkälle elän sukusairauksieni takia. Ja siinä vaiheessa voi olla niin seliini, ettei tajua mistään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No jaa, oon lapseton ja oon sitä mieltä, että tuleva elämä tulee varmasti olemaan tyhjää ja hiljaista ilman lapsia. Nyt nelikymppisenä se vielä menee jotenkin, vaikka mökkiytymistä on jo havaittavissa. Lapsista on selkeä ilo ja hyöty, kun on itse vanha. Ei joku kotihoito tmv. ole samanlaista seuraa, jota lapset ovat suorastaan velvollisia antamaan.
Kaipa jotkut siskonlapset joutuvat kuoppaamaan tätinsä, vaikka oikeasti kiinnostaisi enemmän varmaan olla jo omien perheitten kanssa.
Vanhemmilla on kaikki velvollisuudet lapsiaan kohtaan, kun ovat niitä itse halunneet ja hankkineet. Lapsilla ei ole velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
No jaa, oon lapseton ja oon sitä mieltä, että tuleva elämä tulee varmasti olemaan tyhjää ja hiljaista ilman lapsia. Nyt nelikymppisenä se vielä menee jotenkin, vaikka mökkiytymistä on jo havaittavissa. Lapsista on selkeä ilo ja hyöty, kun on itse vanha. Ei joku kotihoito tmv. ole samanlaista seuraa, jota lapset ovat suorastaan velvollisia antamaan.
Kaipa jotkut siskonlapset joutuvat kuoppaamaan tätinsä, vaikka oikeasti kiinnostaisi enemmän varmaan olla jo omien perheitten kanssa.
Riippuu ihan siitä miten olet itse kohdellut siskon lapsia ja lapsenlapsia. Omalla äidillä on vanha lapseton leskitäti ja äitini ja enoni hoitavat häntä ihan kuin omaa äitiään. Täti oli läsnä heidän lapsuudessaan niin ilossa kuin surussa ja on sisarensa lapsille rakas. Samoin täti on tietysti tullut läheisiksi seuraavillekkin sukupolville. Ei lapsettoman, vela tai ei tarvitse olla hylätty. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen sen suurimman eron lapsettoman ja lapsellisen yksinäisyydessä olevan se, että lapsettomalle yksinäisyys ei ole ehkä samalla tavalla yllätys ja pettymys. Monella ihmisillä on kuitenkin voimakkaat oletukset millaista se oma vanhuus sitten on kun on niitä lapsia ja lapsenlapsia ja jos nämä odotukset eivät täytykään, niin mielipaha ja jopa katkeruus voivat olla kova pala. Itse lapsettomana oletan olevani vanhana yksinäinen ja en usko sen olevan erityisen miellyttävää, en usko kuitenkaan olevani asiantilaan pettynyt.
Niinpä, odotukset lastenlasten elämään osallistumisesta voivat olla kohtuuttoman suuretkin. Meillä lasten mummolle oli kova pala, kun häntä ei tarvittukaan vauva-aikana hoitoavuksi tai kun emme ylipäätään päivitä perheen omia asioita hänelle. Haluaisi osallistua elämäämme kuin olisi perheenjäsen. Tärkeä hän toki on, mutta minä ja mieheni emme kumpikaan ole valmiita jakamaan vanhemmuutta muiden kanssa, joten etäisyyttä on ollut enemmän kuin mummo toivoisi selvästi. Nyt kun lapset ovat koululaisia, niin on kova pala kun koulun jälkeen lapset haluavat viettää aikaa kavereiden kanssa eivätkä mennä mummolaan. Minusta tuon ikäisten tuleekin panostaa ikätovereiden välisiin suhteisiin, joten olen sanonut että riittää kun tulevat mukaan koko perheen kesken mummolavisiiteille. Itsekin totta kai yritän elää niin, etten kuvittelisi vanhuuden olevan vain lastenlasten kanssa oloa. Enhän edes tiedä, tuleeko minusta ikinä mummoa.
Tuossakin on monia vaihtoehtoja. Ei meilläkään kontrolloida lasten ja puolisoittensa elämää vaikka yhteyttä pitävätkin monta kertaa viikossa. Mulla on ollut mm se onni että miniä käy harrastuksissaan tässä meidän lähellä ja olen saanut pienet lapsenlapset kerran viikossa tänne hoitoon. Käyvät myös silloin tällöin kavereiden kanssa ulkona syömässä tms ja silloin meillä on pieniä vieraita<3. Win win.
Samoin meillä on ollut jo vuosia tapana että kaikki tulevat meille 1-2 kertaa kuukaudessa syömään. Tämä tapa oli aikoinaan myös vanhemmillani kun he vielä elivät, minun perheeni vietti sunnuntailounaan heidän kanssaan. Mukavaa kaikille kun ruuanlaitto ei ole yhden niskoilla vaan tehdään yhdessä ja tavataan muita. Sisaruksillakin säilyy hyvät välit.
Vaikkei lapset enää koululaisina tässä kävisikään omaehtoisesti uskon että nuo yhteiset ruokailut säilyy aika pitkään, näin ainakin omassa ystäväpiirissä on ollut ihan normaalia toimia.
t kohta kolmen mummi
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä lapsettomana vanhuksena ajattelin tutustua ja viettää aikaa niitten toisen vanhusten kanssa siellä vanhainkodissa. Tulen helposti juttuun ihmisten kanssa, joten ei pitäisi olla ongelma. Ja jos on vanhusmiehiä vielä jäljellä, ehkäpä vikittelen heitä. Ei ole tullut mielenkään, että olisin yksinäinen jossain vanhainkodissa. Ja jos asun yksinään, niin sitten osallistun kaikenmaailman vanhusten harrastuksiin ja illanviettoihin. En jää kotiin yksin makaamaan ja istumaan ja murehtimaan yksinäisyyttä. Lapsettomana en näe ollenkaan yksinäistä vanhuutta edessäni. No ihan totaalisen sänkypotilaana asia voi olla toinen, mutta tuskin niin pitkälle elän sukusairauksieni takia. Ja siinä vaiheessa voi olla niin seliini, ettei tajua mistään mitään.
Ei vanhainkotiin pääse siinä kunnossa, että pystyt siellä ystävyyksiä solmimaan, olet joko dementoitunut niin ettet muista kuka vieressä tunti sitten istui, fyysisesti sairaana saat olla kotona, jos et ala pelätä kotona ja hälyttä apua monta kertaa vuorokaudessa sen lisäksi mitä kotihoito käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen sen suurimman eron lapsettoman ja lapsellisen yksinäisyydessä olevan se, että lapsettomalle yksinäisyys ei ole ehkä samalla tavalla yllätys ja pettymys. Monella ihmisillä on kuitenkin voimakkaat oletukset millaista se oma vanhuus sitten on kun on niitä lapsia ja lapsenlapsia ja jos nämä odotukset eivät täytykään, niin mielipaha ja jopa katkeruus voivat olla kova pala. Itse lapsettomana oletan olevani vanhana yksinäinen ja en usko sen olevan erityisen miellyttävää, en usko kuitenkaan olevani asiantilaan pettynyt.
Niinpä, odotukset lastenlasten elämään osallistumisesta voivat olla kohtuuttoman suuretkin. Meillä lasten mummolle oli kova pala, kun häntä ei tarvittukaan vauva-aikana hoitoavuksi tai kun emme ylipäätään päivitä perheen omia asioita hänelle. Haluaisi osallistua elämäämme kuin olisi perheenjäsen. Tärkeä hän toki on, mutta minä ja mieheni emme kumpikaan ole valmiita jakamaan vanhemmuutta muiden kanssa, joten etäisyyttä on ollut enemmän kuin mummo toivoisi selvästi. Nyt kun lapset ovat koululaisia, niin on kova pala kun koulun jälkeen lapset haluavat viettää aikaa kavereiden kanssa eivätkä mennä mummolaan. Minusta tuon ikäisten tuleekin panostaa ikätovereiden välisiin suhteisiin, joten olen sanonut että riittää kun tulevat mukaan koko perheen kesken mummolavisiiteille. Itsekin totta kai yritän elää niin, etten kuvittelisi vanhuuden olevan vain lastenlasten kanssa oloa. Enhän edes tiedä, tuleeko minusta ikinä mummoa.
Tuossakin on monia vaihtoehtoja. Ei meilläkään kontrolloida lasten ja puolisoittensa elämää vaikka yhteyttä pitävätkin monta kertaa viikossa. Mulla on ollut mm se onni että miniä käy harrastuksissaan tässä meidän lähellä ja olen saanut pienet lapsenlapset kerran viikossa tänne hoitoon. Käyvät myös silloin tällöin kavereiden kanssa ulkona syömässä tms ja silloin meillä on pieniä vieraita<3. Win win.
Samoin meillä on ollut jo vuosia tapana että kaikki tulevat meille 1-2 kertaa kuukaudessa syömään. Tämä tapa oli aikoinaan myös vanhemmillani kun he vielä elivät, minun perheeni vietti sunnuntailounaan heidän kanssaan. Mukavaa kaikille kun ruuanlaitto ei ole yhden niskoilla vaan tehdään yhdessä ja tavataan muita. Sisaruksillakin säilyy hyvät välit.
Vaikkei lapset enää koululaisina tässä kävisikään omaehtoisesti uskon että nuo yhteiset ruokailut säilyy aika pitkään, näin ainakin omassa ystäväpiirissä on ollut ihan normaalia toimia.
t kohta kolmen mummi
Liittyi aloitukseen miten?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No niin alahan nyt selittämään miksi olisin onneton mummona? Siis minä kellä ikää 46 vuotta ja ikävä kotia, kun lähden kerran vuodessa kavereiden kanssa bilettämään. Ja sellainen huomio. Vela ei voi olla mummo ilman lapsia vaan hän on ikäihminen. Mummous tulee lapsenlapsista.
Mummo = vanha nainen minun elinpiirissäni.
Luepa aloitus vielä jos et tajunnut. Sori että lainasi viestiä(si), mutta tajusin tuon pointtini sen avulla.
ap
Perkele lapsenlapsettomat mitään mummoja oo! Joku roti nyt. Vanhuksia voitte olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä lapsettomana vanhuksena ajattelin tutustua ja viettää aikaa niitten toisen vanhusten kanssa siellä vanhainkodissa. Tulen helposti juttuun ihmisten kanssa, joten ei pitäisi olla ongelma. Ja jos on vanhusmiehiä vielä jäljellä, ehkäpä vikittelen heitä. Ei ole tullut mielenkään, että olisin yksinäinen jossain vanhainkodissa. Ja jos asun yksinään, niin sitten osallistun kaikenmaailman vanhusten harrastuksiin ja illanviettoihin. En jää kotiin yksin makaamaan ja istumaan ja murehtimaan yksinäisyyttä. Lapsettomana en näe ollenkaan yksinäistä vanhuutta edessäni. No ihan totaalisen sänkypotilaana asia voi olla toinen, mutta tuskin niin pitkälle elän sukusairauksieni takia. Ja siinä vaiheessa voi olla niin seliini, ettei tajua mistään mitään.
Ei vanhainkotiin pääse siinä kunnossa, että pystyt siellä ystävyyksiä solmimaan, olet joko dementoitunut niin ettet muista kuka vieressä tunti sitten istui, fyysisesti sairaana saat olla kotona, jos et ala pelätä kotona ja hälyttä apua monta kertaa vuorokaudessa sen lisäksi mitä kotihoito käy.
Sama se on edessä kaikilla noin huonoon kuntoon menevillä, elleivät lapset ota kotihoitoon ja ala omaishoitajiksi. Aika harva alkaa. En itse tunne yhtäkään, joka olisi jättänyt oman elämänsä sivuun ja hoitanut vanhempiaan.
Jaksaako sitä vanhana välittää siitä yksinäisyydestä etenkin jos tulee muistisairaus? Mulla on sellanen käsitys että vanhana moni vetäytyykin omiin oloihinsa eikä oikein edes kaipaa seuraa kunnes kuolee pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No niin alahan nyt selittämään miksi olisin onneton mummona? Siis minä kellä ikää 46 vuotta ja ikävä kotia, kun lähden kerran vuodessa kavereiden kanssa bilettämään. Ja sellainen huomio. Vela ei voi olla mummo ilman lapsia vaan hän on ikäihminen. Mummous tulee lapsenlapsista.
Mummo = vanha nainen minun elinpiirissäni.
Luepa aloitus vielä jos et tajunnut. Sori että lainasi viestiä(si), mutta tajusin tuon pointtini sen avulla.
ap
Perkele lapsenlapsettomat mitään mummoja oo! Joku roti nyt. Vanhuksia voitte olla.
Sori, meilläpäin mummo = vanhus
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomat ovat onnellisempia myös vanhoina, kuten tuolla eräs ikäihmisten kanssa työtä tekevä totesi.
Onnelliset ovat onnellisimpia myös vanhoina. Luonteenpiirteet äärevöityvät, jos on hyvin negatiivinen ja riidanhaluinen kolme-nelikymppisenä on melkoinen riivinrauta vanhuksena. Tuon varmaan pystytte allekirjoittamaan kaiki jotka olette ihmisten vanhenemista seuranneet. Herttaiset mummot ovat olleet herttaisia jo tyttöinä, ne pisteliäät vain pahenevat iän myötä ja hankalaoittavat sosiaalista kanssakäymistä.
Olet väärässä ainakin minun suhteen!
Olen pehmentynyt valtavasti vaihdevuosien myötä. Minusta on tullut lämpöinen ja lempeä ihminen. Olin paljon temperamenttisempi ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jaa-a, onko se sitten niin huono että elämässä on joku, jota rakastaa niin paljon että ikävöi. Pienemmällä murheella pääsee, kun ei hanki elämään liian läheisiä ihmisiä. Eikä lemmikkejä, koska ne kuolee. Juu, tietenkin ystävät ovat tärkeämpiä jos lapset eivät mene niiden edelle. Ja näin ollen heihin panostaa enemmän. Toisaalta, minun sosiaalista elämänpiiriä pikkulapsiaika avarsi valtavasti.
Samoin. Myös lemmikit ovat tutustuttaneet naapureihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa-a, onko se sitten niin huono että elämässä on joku, jota rakastaa niin paljon että ikävöi. Pienemmällä murheella pääsee, kun ei hanki elämään liian läheisiä ihmisiä. Eikä lemmikkejä, koska ne kuolee. Juu, tietenkin ystävät ovat tärkeämpiä jos lapset eivät mene niiden edelle. Ja näin ollen heihin panostaa enemmän. Toisaalta, minun sosiaalista elämänpiiriä pikkulapsiaika avarsi valtavasti.
Samoin. Myös lemmikit ovat tutustuttaneet naapureihin.
Missäköhän kohtaa sanoin, että ei kannata hankkia läheisiä ihmisiä, ettei joudu luopumaan? Aivan, en missään, keksit sen ihan itse. Sitten todistit tämän itse keksimäsi väitteen vääräksi, samalla toki ajatellen että juuri tuota ap tarkoitti.
Ei tarkoittanut. Sorruit ns. olkiukkoon, jonka tuossa jo määrittelinkin (boldattu).
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaa-a, onko se sitten niin huono että elämässä on joku, jota rakastaa niin paljon että ikävöi. Pienemmällä murheella pääsee, kun ei hanki elämään liian läheisiä ihmisiä. Eikä lemmikkejä, koska ne kuolee. Juu, tietenkin ystävät ovat tärkeämpiä jos lapset eivät mene niiden edelle. Ja näin ollen heihin panostaa enemmän. Toisaalta, minun sosiaalista elämänpiiriä pikkulapsiaika avarsi valtavasti.
Samoin. Myös lemmikit ovat tutustuttaneet naapureihin.
Missäköhän kohtaa sanoin, että ei kannata hankkia läheisiä ihmisiä, ettei joudu luopumaan? Aivan, en missään, keksit sen ihan itse. Sitten todistit tämän itse keksimäsi väitteen vääräksi, samalla toki ajatellen että juuri tuota ap tarkoitti.
Ei tarkoittanut. Sorruit ns. olkiukkoon, jonka tuossa jo määrittelinkin (boldattu).
ap
Tämä siis ketjussa ensimmäisenä lainatulle.
Voiko enää pahemmin väärin ymmärtää. Kaipaus, ikävä ja surukin ovat hinta, joka rakkaudesta maksetaan. Useimmat kaipaavat ja muistelevat rakkaitaan mielellään. Joka ei ketään kaipaa, ei ketään rakasta ja elää tyhjää elämää.
Vierailija kirjoitti:
Voiko enää pahemmin väärin ymmärtää. Kaipaus, ikävä ja surukin ovat hinta, joka rakkaudesta maksetaan. Useimmat kaipaavat ja muistelevat rakkaitaan mielellään. Joka ei ketään kaipaa, ei ketään rakasta ja elää tyhjää elämää.
Tässä näemmä kaivattua toistoa:
Missäköhän kohtaa sanoin, että ei kannata hankkia läheisiä ihmisiä, ettei joudu luopumaan tai kaipaamaan? Aivan, en missään, keksit sen ihan itse. Sitten todistit tämän itse keksimäsi väitteen vääräksi, samalla toki ajatellen että juuri tuota ap tarkoitti.
Ei tarkoittanut. Sorruit ns. olkiukkoon, jonka tuossa jo määrittelinkin (boldattu).
Taas kivan mustavalkoista. Monilla vanhuksillahan on sekä perhe että ystävät, ja monilla ei ole kumpaakaan.
Yksinäisyys johtuu muutamasta asiasta:
- on niin muistamaton, ettei muista, että 5 minuuttia sitten kävi ystävä / omainen vierailulla. Jos on näin muistisairas, kotona oleminen on todella yksinäistä ja pelottavaa.
- on sosiaalinen luonne, eikä ole tarpeeksi seuraa, eikä pysty itsenäisesti menemään ulos ja hakeutumaan seuraan.
- on ristiriitoja ystävien / omaisten kanssa, eivätkä nämä vieraile.
- ystävät/ puoliso ovat kuolleet. Tai ystävät (tai itse) ovat niin sairaita, että yhteydenpito ei onnistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ainakin omista vanhemmistani tiedän, että toisen kuolema tulee olemaan totaalijärkytys jälkeenjäävälle. Kun on 65 vuotta yhteistä elämää, ainoastaan muutama yö nukuttuna eri paikoissa ja silloinkin koska toinen sairaalan sängyssä, ei toipuminen varmasti ole helppoa. Taitavat mennäkin nopeasti peräkanaa. Mutta tuosta huolimatta tuskin katuvat onnellista liittoaan.
Niin? Olenko sanonut, että joku katuisi elämäänsä? En missään kohtaa. Aloitus oli vain huomio siitä, miten todennäköisesti yksinäisyyden kokee sellaiseen tottunut vs. tottumaton.
No tässä esimerkki kuinka elämässään yhteenkasvanut on varmasti onneton kun toinen häviää elämästä. Mutta ovat hyvä esimerkki nykyvanhuksista: 85+, asuvat kotonaan, tekevät itse ruokansa, auto käytössä, harrastavat aktiivisesti monenlaista muiden ikäistensä kanssa. Milloin se yksinäinen "mummoaika" pitäisi alkaa, vai voiko siihen vaikuttaa luonteellaan ja elämäntavoillaan? Vähän luulen, että vanhempani poistuvat lähes käsi kädessä, onnellisen elämän eläneenä, miten tuota verrataan esim. velojen onnettomuuden kokemukseen? Ovat eläneet onnettomamman elämän koska ihan lopussa kokevat raskaan menetyksen?
Vierailija kirjoitti:
Jos se että minulla on lapsia merkitsee, että olen kymmenen viimeistä elinvuottani yksinäisempi kuin lapseton, valitsen sen ilman muuta mieluummin kuin koko siihenastisen aikuisiän ilman lapsia.
Tämä
Alue: Aihe vapaa
Niin? Olenko sanonut, että joku katuisi elämäänsä? En missään kohtaa. Aloitus oli vain huomio siitä, miten todennäköisesti yksinäisyyden kokee sellaiseen tottunut vs. tottumaton.