nyt tajuan, ketkä ovat mummoina onnettomia ja yksin. Eivät velat vaan tämän kaltaiset kirjoittajat (ov)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin että jos joku on kiintynyt lapsiinsa, häntä odottaa onneton vanhuus? Okei. Jos tuo selitys tekee sinut iloiseksi niin selitä vain rauhassa itsellesi noin.

En sanonut niin. :) Vaan että ihminen, joka haluaa 24/7 -läsnäoloa, on meistä kahdesta se joka on onneton, jos joku. Jos se tarve katoaa niin ollaan samalla viivalla. :)

Aikuisella ihmisellä, joka haluaa ihan kenen hyvänsä 24/7 -läsnäoloa, ei ole kaikki muumit laaksossa muutenkaan. Lasten kanssa elämä on toki intensiivistä kun ovat pieniä, mutta kun he aikuistuvat, molemmat osapuolet tarvitsevat välimatkaa toisiinsa. Eihän parisuhteessakaan koko ajan kyhjötetä toisessa kiinni. En ainakaan minä pystyisi sellaiseen. En myöskään tarvitse aikuisia lapsiani kaiken aikaa, vaikka heitä rakastankin.

Luulen sen suurimman eron lapsettoman ja lapsellisen yksinäisyydessä olevan se, että lapsettomalle yksinäisyys ei ole ehkä samalla tavalla yllätys ja pettymys. Monella ihmisillä on kuitenkin voimakkaat oletukset millaista se oma vanhuus sitten on kun on niitä lapsia ja lapsenlapsia ja jos nämä odotukset eivät täytykään, niin mielipaha ja jopa katkeruus voivat olla kova pala. Itse lapsettomana oletan olevani vanhana yksinäinen ja en usko sen olevan erityisen miellyttävää, en usko kuitenkaan olevani asiantilaan pettynyt.

Minä 46 v äiti olen tosiaan jo kolmen aikuisenkin lapsen äiti. Tuossa oli väliä, ettei kukaan lapsi ollut kotona odottamassa ja sillä mentiin. Mutta sain vielä kaksi ihanaa lasta. Onko nyt niin, etten saisi pieniä lapsiani kaivata jos lähden kotoa poia. Ummistan silmät ja mielen ja vaan elän.

Aikuiset lapseni pärjää loistavasti maailmalla ja en minä heitä herkeämättä kaipaa ja ikävöi. He ovat aikoinaan olleet niitä pieniä joita kaipasin ja ikävöin. Nyt heillä oma elämä. Tässä jo lapsenlapsikin tulossa.

Vieläkin ihmettelen miksi olisin mummona yksin ja surkuttelisin elämääni? Kuolisinkin ihan ypöyksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No niin alahan nyt selittämään miksi olisin onneton mummona? Siis minä kellä ikää 46 vuotta ja ikävä kotia, kun lähden kerran vuodessa kavereiden kanssa bilettämään. Ja sellainen huomio. Vela ei voi olla mummo ilman lapsia vaan hän on ikäihminen. Mummous tulee lapsenlapsista.

Mummo = vanha nainen minun elinpiirissäni. 

Luepa aloitus vielä jos et tajunnut. Sori että lainasi viestiä(si), mutta tajusin tuon pointtini sen avulla.

ap

Niin miksi olisin Onneton? Tiedätkö elämästäni mitään muuta kuin jonka lainasit? Voin laittaa sulle tänne oman puhelinnumeron, niin voit soittaa mulle.

Hieno juttu päästä turisemaan kanssasi, kuullaan pian!

Täällä aika moni joko tahallaan tai tahattomasti on halunnut ymmärtää ap:n pointin ihan väärin. Siis tottahan se on mitä ap sanoi ja uskon siihen itsekin. En kaipaa ihmisiä ympärilleni koko ajan ja mielellään vietän aikaa itsekseni. Miksi siis kaipaisin ihmisiä ympärilleni vanhana. Niinkuin joku jo aikaisemmin sanoikin niin vanhemmille on se lapsen seura ja läsnäolo vaikeammin korvattava. Lapseton tulee varmasti tyytyväiseksi vähemmällä. Ei aloituksen ollut tarkoitus väittää lapsettomia tai lapsellisia jotenkin huonommiksi ihmisiksi, vaan selittää miten ihmiset käyttäytyvät nyt ja miten vanhana.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat ovat onnellisempia myös vanhoina, kuten tuolla eräs ikäihmisten kanssa työtä tekevä totesi.

Onnelliset ovat onnellisimpia myös vanhoina. Luonteenpiirteet äärevöityvät, jos on hyvin negatiivinen ja riidanhaluinen kolme-nelikymppisenä on melkoinen riivinrauta vanhuksena. Tuon varmaan pystytte allekirjoittamaan kaiki jotka olette ihmisten vanhenemista seuranneet. Herttaiset mummot ovat olleet herttaisia jo tyttöinä, ne pisteliäät vain pahenevat iän myötä ja hankalaoittavat sosiaalista kanssakäymistä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä aika moni joko tahallaan tai tahattomasti on halunnut ymmärtää ap:n pointin ihan väärin. Siis tottahan se on mitä ap sanoi ja uskon siihen itsekin. En kaipaa ihmisiä ympärilleni koko ajan ja mielellään vietän aikaa itsekseni. Miksi siis kaipaisin ihmisiä ympärilleni vanhana. Niinkuin joku jo aikaisemmin sanoikin niin vanhemmille on se lapsen seura ja läsnäolo vaikeammin korvattava. Lapseton tulee varmasti tyytyväiseksi vähemmällä. Ei aloituksen ollut tarkoitus väittää lapsettomia tai lapsellisia jotenkin huonommiksi ihmisiksi, vaan selittää miten ihmiset käyttäytyvät nyt ja miten vanhana.

Kiitos, kun joku tajusi. :)

ap

Jaa-a, onko se sitten niin huono että elämässä on joku, jota rakastaa niin paljon että ikävöi. Pienemmällä murheella pääsee, kun ei hanki elämään liian läheisiä ihmisiä. Eikä lemmikkejä, koska ne kuolee. Juu, tietenkin ystävät ovat tärkeämpiä jos lapset eivät mene niiden edelle. Ja näin ollen heihin panostaa enemmän. Toisaalta, minun sosiaalista elämänpiiriä pikkulapsiaika avarsi valtavasti.

Olet varmasti tavallaan oikeassa ap. Kun on tottunut siihen että ympärillä on elämää 24/7 täydellinen yksinäisyys olisi todella hurja ajatus. En tosin usko että sellainen on tässä sirkuksessa mahdollista:D

Toki tässä rumbassa kaipaa välillä omaa aikaa ja rauhaa mutta muutaman päivän kuluttua alkaisin jo ihmettelemään:) Matkustan työn puolesta n 4 pv kuukaudessa ja nautin rauhasta (tavallaan, päivät pitkiä ja hektisiä sielläkin) ja siitä etten ole vastuussa kenestäkään.

Mutta onnellisin olen kun saan koko pesueen ympärilleni kuten pari viikkoa sitten lapsenlapsen ristiäisissä. Lähes 30 ihmistä, hirveä hälinä ja täydellinen tunne siitä että kuuluu johonkin.

Silti en ole riippuvainen lapsistani, en miehestäni enkä muistakaan vaan minulla on myös omat jutut. Varmaan keskittyisin omiin harrastuksiini ja tekemisiini enemmän jos tätä perhettä ei olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat ovat onnellisempia myös vanhoina, kuten tuolla eräs ikäihmisten kanssa työtä tekevä totesi.

Onnelliset ovat onnellisimpia myös vanhoina. Luonteenpiirteet äärevöityvät, jos on hyvin negatiivinen ja riidanhaluinen kolme-nelikymppisenä on melkoinen riivinrauta vanhuksena. Tuon varmaan pystytte allekirjoittamaan kaiki jotka olette ihmisten vanhenemista seuranneet. Herttaiset mummot ovat olleet herttaisia jo tyttöinä, ne pisteliäät vain pahenevat iän myötä ja hankalaoittavat sosiaalista kanssakäymistä.

Näinpä. Ja jos on luonteeltaan takertuva ja negatiivinen, kaipaa ja katkeroituu jos miestä/ystäviä/siskontytärtä ei näy koko ajan ja jos tuo ei tee juuri kuin itse haluaisi. Tasapainoinen, onnellinen ihminen taas sopeutuu uuteen helpommin, oli se lasten kotoa lähteminen, kissan kuolema tai eläkkeelle jääminen, aina löytyy uutta arkeen entisen tilalle ja ne hyvät asiat pysyvät aina aarteina muistissa - niin kauan kuin muisti pelaa... ;)

Vierailija kirjoitti:

Täällä aika moni joko tahallaan tai tahattomasti on halunnut ymmärtää ap:n pointin ihan väärin. Siis tottahan se on mitä ap sanoi ja uskon siihen itsekin. En kaipaa ihmisiä ympärilleni koko ajan ja mielellään vietän aikaa itsekseni. Miksi siis kaipaisin ihmisiä ympärilleni vanhana. Niinkuin joku jo aikaisemmin sanoikin niin vanhemmille on se lapsen seura ja läsnäolo vaikeammin korvattava. Lapseton tulee varmasti tyytyväiseksi vähemmällä. Ei aloituksen ollut tarkoitus väittää lapsettomia tai lapsellisia jotenkin huonommiksi ihmisiksi, vaan selittää miten ihmiset käyttäytyvät nyt ja miten vanhana.

No ei tuo pointti nyt ollut niin vaikea ymmärtää. Ap:n aloituksessa ärsyttää tuo vahingoniloinen sävy. Hän oikein nautiskelee ajatuksesta että mummoparat riutuvat yksinäisyydessä lastensa laiminlyöminä. Onhan niitä sellaisiakin mutta kyllä kai valtaosa ihmisistä pitää huolta iäkkäistä vanhemmistaan!

Vierailija kirjoitti:

Luulen sen suurimman eron lapsettoman ja lapsellisen yksinäisyydessä olevan se, että lapsettomalle yksinäisyys ei ole ehkä samalla tavalla yllätys ja pettymys. Monella ihmisillä on kuitenkin voimakkaat oletukset millaista se oma vanhuus sitten on kun on niitä lapsia ja lapsenlapsia ja jos nämä odotukset eivät täytykään, niin mielipaha ja jopa katkeruus voivat olla kova pala. Itse lapsettomana oletan olevani vanhana yksinäinen ja en usko sen olevan erityisen miellyttävää, en usko kuitenkaan olevani asiantilaan pettynyt.

Niinpä, odotukset lastenlasten elämään osallistumisesta voivat olla kohtuuttoman suuretkin. Meillä lasten mummolle oli kova pala, kun häntä ei tarvittukaan vauva-aikana hoitoavuksi tai kun emme ylipäätään päivitä perheen omia asioita hänelle. Haluaisi osallistua elämäämme kuin olisi perheenjäsen. Tärkeä hän toki on, mutta minä ja mieheni emme kumpikaan ole valmiita jakamaan vanhemmuutta muiden kanssa, joten etäisyyttä on ollut enemmän kuin mummo toivoisi selvästi. Nyt kun lapset ovat koululaisia, niin on kova pala kun koulun jälkeen lapset haluavat viettää aikaa kavereiden kanssa eivätkä mennä mummolaan. Minusta tuon ikäisten tuleekin panostaa ikätovereiden välisiin suhteisiin, joten olen sanonut että riittää kun tulevat mukaan koko perheen kesken mummolavisiiteille. Itsekin totta kai yritän elää niin, etten kuvittelisi vanhuuden olevan vain lastenlasten kanssa oloa. Enhän edes tiedä, tuleeko minusta ikinä mummoa.

Nää.

Ap, tunnut lähtevän siitä velojen yleisestä harhaluulosta, että äideillä ei ole muuta elämää kuin lapsensa. Ei työtä, ei uraa, ei ystäviä, ei sukulaisia, ei harrastuksia.

Pelkät lapset.

Mutta muistuttaisin, että siihen lasten kasvamiseen ja itsenäistymiseen ehtii kasvaa parikymmentä vuotta, ennen kuin lapsi on täysin omillaan. Sitä jopa ehtii kaivata, vaikka lapset pysyvätkin maailman rakkaimpina ihmisinä. 

Joten ei, emme kaipaa jatkuvaa läsnäoloa. 

Kyllä vanhukset ilahtuvat muidenkin seurasta ja osaavat elää erillistä, itsenäistä elämäänsä. Parasta on, kun lapsiin on hyvät siteet, heidän kanssaan ollaan yhteydessä, mutta samalla voi luottaa siihen, että koska heidät on kasvattanut hyvin ja rakkaudella, he PÄRJÄÄVÄT omillaan, ovat tasapainoisia ja onnellisia. "Nähdään seuraavan kerran hiihtolomalla, soitellaan sitä ennen!"

Sinä et tule velana koskaan tajuamaan tätä elämän monimuotoisuutta. Mutta hyvä olisi, että edes tajuaisit kokemuspohjasi rajallisuuden ja laukoisit noita teorioitasi vain omasta elämästäsi ja kaltaisistasi.

Et ihmisistä, joiden maailmasta selvästi et ymmärrä mitään.

Saathan sinä ajatella noin, minä 55v ajattelen juuri päin vastoin, siitä kun olin 100% 24/7 äiti on kulunut 22v, kuopus täytti silloin 3 vuotta ja menin töihin, 55 elinvuodestani olen ollut pelkästään äiti, neljä vuotta, toki en edes sitä olin myös puoliso, tytär, tyttären tytär, sisar, ystävä.

Olisihan se kauheaa, jos äiti ei kaipaisi lastaan, olisi iloinen tämän nähdessään. Se ei estä minua nauttimasta yksinolosta, ystävistä, harrastuksista, matkustelusta, työstäni. Nyt voin olla myös ystävä lasteni kanssa, minun ei ole tarvinnut vuosiin kasvattaa heitä, lastenlapsista saan lisää iloa elämääni. En jaksa uskoa, että minusta tulisi yksinäinen vanhus, niin paljon pidän myös yksin olosta, toisaalta jos aikuiset lapseni käyvät luonani kerran viikossa, miksi he vähentäisivät käyntejä kun olen vanha.

Vanhuksia hoitavana, yksinäisimpiä vanhuksia laitoksessa ovat kärttyiset, joita ei kukaan viitsi katsella edes velvollisuudesta, oli heillä sitten lapsia tai ei. Onnellista vanhuutta ei takaa lapsellisuus tai lapsettomuus vaan oma elämän asenne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat ovat onnellisempia myös vanhoina, kuten tuolla eräs ikäihmisten kanssa työtä tekevä totesi.

Onnelliset ovat onnellisimpia myös vanhoina. Luonteenpiirteet äärevöityvät, jos on hyvin negatiivinen ja riidanhaluinen kolme-nelikymppisenä on melkoinen riivinrauta vanhuksena. Tuon varmaan pystytte allekirjoittamaan kaiki jotka olette ihmisten vanhenemista seuranneet. Herttaiset mummot ovat olleet herttaisia jo tyttöinä, ne pisteliäät vain pahenevat iän myötä ja hankalaoittavat sosiaalista kanssakäymistä.

Näinpä. Ja jos on luonteeltaan takertuva ja negatiivinen, kaipaa ja katkeroituu jos miestä/ystäviä/siskontytärtä ei näy koko ajan ja jos tuo ei tee juuri kuin itse haluaisi. Tasapainoinen, onnellinen ihminen taas sopeutuu uuteen helpommin, oli se lasten kotoa lähteminen, kissan kuolema tai eläkkeelle jääminen, aina löytyy uutta arkeen entisen tilalle ja ne hyvät asiat pysyvät aina aarteina muistissa - niin kauan kuin muisti pelaa... ;)

Tästä on helppoa olla samaa mieltä. Sitähän meistä ei kukaan tiedä, kuin peemäinen loppu itselle koittaa, oli lapsia tai ei. 

ap

Kodin kuvalehdessä oli hyvä 100 vuotiaan miehen haastattelu. Hän sanoi olevansa aina yksin, mutta ei yksinäinen. Tärkeintä kun on tulla toimeen ja viihtyä oman itsensä kanssa. Vaimo oli kuollut pari-kolmekymmentä vuotta sitten ja ainoa lapsi asui ulkomailla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä aika moni joko tahallaan tai tahattomasti on halunnut ymmärtää ap:n pointin ihan väärin. Siis tottahan se on mitä ap sanoi ja uskon siihen itsekin. En kaipaa ihmisiä ympärilleni koko ajan ja mielellään vietän aikaa itsekseni. Miksi siis kaipaisin ihmisiä ympärilleni vanhana. Niinkuin joku jo aikaisemmin sanoikin niin vanhemmille on se lapsen seura ja läsnäolo vaikeammin korvattava. Lapseton tulee varmasti tyytyväiseksi vähemmällä. Ei aloituksen ollut tarkoitus väittää lapsettomia tai lapsellisia jotenkin huonommiksi ihmisiksi, vaan selittää miten ihmiset käyttäytyvät nyt ja miten vanhana.

No ei tuo pointti nyt ollut niin vaikea ymmärtää. Ap:n aloituksessa ärsyttää tuo vahingoniloinen sävy. Hän oikein nautiskelee ajatuksesta että mummoparat riutuvat yksinäisyydessä lastensa laiminlyöminä. Onhan niitä sellaisiakin mutta kyllä kai valtaosa ihmisistä pitää huolta iäkkäistä vanhemmistaan!

Wou. Melkoisia asenteita olet itse laittanut suuhuni. En tarkoittanut olla vahingoniloinen, harmi että ymmärsit niin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin että jos joku on kiintynyt lapsiinsa, häntä odottaa onneton vanhuus? Okei. Jos tuo selitys tekee sinut iloiseksi niin selitä vain rauhassa itsellesi noin.

En sanonut niin. :) Vaan että ihminen, joka haluaa 24/7 -läsnäoloa, on meistä kahdesta se joka on onneton, jos joku. Jos se tarve katoaa niin ollaan samalla viivalla. :)

Harvemmalla 55v on pieniä lapsia, jotka vaativat 24/7 läsnäoloa, yhdessä lapsen kanssa on ehditty kasvaa eroon ja vanhuuuteen on matkaa ainakin 25v, siihen asti voi olla oman elämänsä toimija.

Minä veikkaan että tuo epäterve takertuvuus alkaa näkymään realistisesti vasta lasten ollessa murrosikäisiä/kun he aikuistuvat. Tai varmasti merkkejä näkyy jo aiemminkin jonkin verran. Mutta pääsääntöisesti alle kouluikäisissä kiinnioleminen voi kieliä myös ihan vaan siitä ettei lapset ole paljoa ollut hoidossa ja heistä irtiolo tuntuu oudolta. Minusta tuon ikäisessä kiinnioleminen menee vielä normaalin rajoissa. Tai itsestäni tunnistan tuolta ajalta kiinniolemisen lapsissa, mutta ei sitä kyllä olisi kehdannut mainostaa.

Sellaiset jotka eivät osaa päästää lapsistaan irti kun sen aika on, kokevat varmasti yksinäisyyttä vaikka lapset&lapsenlapset kävisivät päivittäin kylässä. Siinä ei nimittäin välttämättä kaipaa niinkään sitä seuraa, vaan enemmänkin tunnetta että joku on riippuvainen minusta.

No ainakin omista vanhemmistani tiedän, että toisen kuolema tulee olemaan totaalijärkytys jälkeenjäävälle. Kun on 65 vuotta yhteistä elämää, ainoastaan muutama yö nukuttuna eri paikoissa ja silloinkin koska toinen sairaalan sängyssä, ei toipuminen varmasti ole helppoa. Taitavat mennäkin nopeasti peräkanaa. Mutta tuosta huolimatta tuskin katuvat onnellista liittoaan.