Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
nyt tajuan, ketkä ovat mummoina onnettomia ja yksin. Eivät velat vaan tämän kaltaiset kirjoittajat (ov)
13.12.2017 |
Lainaus
"Tykkään bilettää ja olla vapaalla, mutta silti en koskaan ole tuntenut lasten olevan este ja haitta. Nyt näin iän tullessa jos olen jossain kavereiden kanssa, niin ikävä kotia lapsen luokse alkaa jo ennen lähtöä ja käy välillä pinnassa matkan aikana ja lopussa jo odotan kotiin paluuta. Ja olen lopen Onnellinen, että olen äiti ja joku odottaa kotona :)
Tv: Äiti 46 v"
Itse olen lapseton 55-vuotias. Minua pelotellaan yksinäisellä vanhuudella, sillä, ettei kukaan käy. Ja minä kun nautin suunnattomasti siitä, että saan olla rauhassa.
¨
Jos nuoremmat ja ikäiseni ystävät, joita on paljon, jättävät minut vanhetessani, sitten pitää todeta että ilmeisesti olen tehnyt jotain väärin, sen verran paljon minulla on elämässäni ihmisiä.
Todellakin uskon, että yksinäistä vanhuutta kokevat ne, joille lapsiperheaika on parasta aikaa. Heillä on se kaipuu 24/7 läsnäoloon, ei kaltaisillani yksineläjillä.
Kommentit (80)
Velvollisuus my ass... kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jaa, oon lapseton ja oon sitä mieltä, että tuleva elämä tulee varmasti olemaan tyhjää ja hiljaista ilman lapsia. Nyt nelikymppisenä se vielä menee jotenkin, vaikka mökkiytymistä on jo havaittavissa. Lapsista on selkeä ilo ja hyöty, kun on itse vanha. Ei joku kotihoito tmv. ole samanlaista seuraa, jota lapset ovat suorastaan velvollisia antamaan.
Kaipa jotkut siskonlapset joutuvat kuoppaamaan tätinsä, vaikka oikeasti kiinnostaisi enemmän varmaan olla jo omien perheitten kanssa.
Vanhemmilla on kaikki velvollisuudet lapsiaan kohtaan, kun ovat niitä itse halunneet ja hankkineet. Lapsilla ei ole velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan.
Ei kaikissa ihmisten välisissä suhteissa ole kyse velvollisuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tämä koko onnellisuus märehtiminen on naurettavaa, oli sitten vela tai ei. Mikä ihmeen kilpailu kuka on sitten onnettomampi tai onnellisempi. Minä minä minä, mää mää mää. Joskus vois olla jollain muullakin väliä kuin kysymyksellä "olenko minä koko ajan onnellinen tai ainakin onnellisempi kuin naapurin vela/naapurin äitimuori?". Kaikki kietoutuu koko ajan vain ja ainoastaan sen oman onnellisuuden tavoittelun ympärille, ihan sekopäistä. Nuorten parisuhteet menee kriisiin ja onnettomaksi, jollei mummo hoida lapsia. Ja vice versa: mummo on ihan loppu ja burn out ja sen spontaani seksielämä kärsii, jos lapsenlapsi tulee kerran kuussa kylään. Ja vela olis varmaan ihan onneton, jos joutuis elämässään pistämään joskus jonkun toisen ihmisen oman yksityisyyden tarpeensa edelle. Ja äiti on varmaan aivan onneton, jos lapsi aikuisena muuttaa toiseen maahan elämään... aina on sata syytä olla onneton, jollei kaikki mene juuri oman suunnitelman mukaan, koska minä ,minusta minuun, minuksi
Vierailija kirjoitti:
Minä veikkaan että tuo epäterve takertuvuus alkaa näkymään realistisesti vasta lasten ollessa murrosikäisiä/kun he aikuistuvat. Tai varmasti merkkejä näkyy jo aiemminkin jonkin verran. Mutta pääsääntöisesti alle kouluikäisissä kiinnioleminen voi kieliä myös ihan vaan siitä ettei lapset ole paljoa ollut hoidossa ja heistä irtiolo tuntuu oudolta. Minusta tuon ikäisessä kiinnioleminen menee vielä normaalin rajoissa. Tai itsestäni tunnistan tuolta ajalta kiinniolemisen lapsissa, mutta ei sitä kyllä olisi kehdannut mainostaa.
Sellaiset jotka eivät osaa päästää lapsistaan irti kun sen aika on, kokevat varmasti yksinäisyyttä vaikka lapset&lapsenlapset kävisivät päivittäin kylässä. Siinä ei nimittäin välttämättä kaipaa niinkään sitä seuraa, vaan enemmänkin tunnetta että joku on riippuvainen minusta.
Totta.
Äitini on tällainen takertuja. Lapsena sain elää ihan normaalia elämää. Teini-iässä minut jätettiin yksin isojen asioiden kanssa. Jos kysyin neuvoa vaikka ammatinvalintaan, sanoi äitini "Itse saat päättää, minä en sekaannu. Sain luuhata kaupungilla ihan miten halusin ja hoitaa asiani itse.
Vaan sitten kun lähdin opiskelemaan, alkoi jatkuva soittelu. Jatkuvasti (monta kertaa päivässä) vaati raportointia siitä mitä olen tehnyt, missä käynyt, kenen kanssa ja mistä puhuttiin.
Jos sanoin etää juteltiin kesälomasta, niin esitti tarkentavia kysymyksiä. Olisi halunnut tietää ihan sanasta sanaan miten keskustelu oli edennyt.
Sitten kun tuli käymään kylässä niin teki tupatarkastuksen ja esitti kysymyksiä esim. Kaikista löytämistään papereista. Piti sitten pitkiä saarnoja ja luentoja milloin mistäkin." Tässä sähkölaskussa on ensi viikolla eräpäivä. Se o kuule semmonen juttu että sulta katkaistaan sähköt jos et maksa sitä. " ja jatkoi aiheesta loppuvierailun ajan. Se oli todella outoa.
Opin nopeasti että kaikki henkilökohtainen piti piilottaa hyvin. Siis omassa kodissani jouduin piilottamaan papereitani. Ja joudun kyllä vieläkin jos äiti tulee kylään. Jos en piilota niin siitä seuraa luentoja ja paljon neuvoja ja ohjeita.
Sen jatkuvan soittelun sain loppumaan vasta nelikymppisenä. Väsyin niin pahasti että lopetin vain puheluihinsa vastaamisen kokonaan. Eikä kukaan voi väittää että olisin sen yllättäen tehnyt. 20 vuotta olin siitä valittanut ja käskenyt vähentämään soittelun. Ihan oikeasti 5-10 puhelua päivässä on liikaa. Yleensä ne puhelut menivät niin että äiti valitti ja purki huoliaan, haukkui sukulaiset ja tuttavat ja sen laulajan jolla oli jossain kuvassa huono ilme. lisäksi hän uteli asioitani. Hänen kanssaan pitää muistaa olla tarkka puheissaan, sillä hän on on tyyliä "kaikkea sanomasi voidaan käyttää ja käytetään sinua vastaan".
Mieheni ei aluksi uskonut ettei äidilleni kannata puhua omista asioista. Huomasi kuitenkin kun tuli tutummaksi ja on vieläkin ihmeissään äitini käytöksestä.
Puhelivastaajastakin oli pakko luopua sillä siihen tuli niin paljon haukkumisviestejä siitä että en vastaa puhelimeen. Sitten jos joskus tuli joku oikea ja tärkeä viesti niin sitä ei kuullut jos ei ensin kuunnellut niitä kaikkia vanhoja viestejä joita ei ollut halunnut kuunnella. Parempi kun ei ole vastaajaa ollenkaan.
Tämä kaikki tuli yllätyksenä hyvin vapaiden teinivuosien jälkeen.
Minä en halua lapsia ja minullekin on sanottu, että vanhuksena tulen sitten olemaan yksinäinen. Ihan väistämättömänä faktana.
Ihmiset eivät tajua, että yksi syy, miksi en halua lapsia, on juuri se, että HALUAN olla yksin. En koko ajan, mutta hyvin paljon. Olen aina viihtynyt yksin, ja ollut haluton lähtemään kavereiden kanssa minnekään. Jos en olisi niin kiltti ja käskytettävissä, en varmaan olisi koskaan mennytkään. Nyt minulla on suvussa ja kaveripiirissä paljon lapsiperheitä, ja olen aina ihan poikki, jos olen viettänyt illan lapsiperheen kanssa. Se meteli ja hälinä ja toiminta rassaa minua tosi paljon. En pysty edes kuvittelemaan itseäni elämässä sellaista elämää.
Tuntuu todella epätodennäköiseltä, että vanhuksena olenkin sitten ihan eri ihminen, ja kaipaan palavasti ympärilleni lapsenlapsia ja ihmisiä. Tuskin. Lisäksi pitää ottaa huomioon että 50 vuoden kuluttua, kun minä olen vanha, vanhustenhoito on luultavasti muuttunut aivan täysin. Vaikka olisin silloin neliraajahalvaantunut, pystyn luultavasti ohjaamaan tietokonetta suullani, ja näytölläni pyörii ehtymätön virta elokuvia, kirjoja, keskustelupalstoja, pelejä... Ja luultavasti juttuja, joita ei ole vielä edes keksitty. Jos kerran 20-vuotiaat pystyvät VAPAAEHTOISESTI erakoitumaan huoneisiinsa tietokoneen äärelle, vaikka ovat elämänsä parhaassa kunnossa, niin totisesti minäkin pystyn siihen 80-vuotiaana väsyneenä vanhuksena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä aika moni joko tahallaan tai tahattomasti on halunnut ymmärtää ap:n pointin ihan väärin. Siis tottahan se on mitä ap sanoi ja uskon siihen itsekin. En kaipaa ihmisiä ympärilleni koko ajan ja mielellään vietän aikaa itsekseni. Miksi siis kaipaisin ihmisiä ympärilleni vanhana. Niinkuin joku jo aikaisemmin sanoikin niin vanhemmille on se lapsen seura ja läsnäolo vaikeammin korvattava. Lapseton tulee varmasti tyytyväiseksi vähemmällä. Ei aloituksen ollut tarkoitus väittää lapsettomia tai lapsellisia jotenkin huonommiksi ihmisiksi, vaan selittää miten ihmiset käyttäytyvät nyt ja miten vanhana.
No ei tuo pointti nyt ollut niin vaikea ymmärtää. Ap:n aloituksessa ärsyttää tuo vahingoniloinen sävy. Hän oikein nautiskelee ajatuksesta että mummoparat riutuvat yksinäisyydessä lastensa laiminlyöminä. Onhan niitä sellaisiakin mutta kyllä kai valtaosa ihmisistä pitää huolta iäkkäistä vanhemmistaan!
Mua myös ärsyttää tällainen joko tai -ajattelu, että joko sulla on ystäviä tai sitten sulla on lapsia. Molempia ei yhdellä ihmisellä voi vissiin olla. Tai jos sulla on lapsia, niin et osaa olla yksin yhtään.
Sitten tämä, että vanhuksista ei ole velvollisuutta omaisten huolehtia. totta. Kuitenkaan yhteiskunta ei kyllä omaisia korvaa. Se antaa vain välttämättömimmän hoivan. Tulevaisuudessa kuka tietää, voi olla, ettei kykene tarjoamaan edes välttämättömintä. Monet kyllä kauhistelee yhtäällä vanhusten hoidon tolaa, ja toisaalla uhittelee, miten ei ole velvollisuutta hoitaa. Pahoin vaan pelkään, että tulevaisuudessa saattaa yhteiskunnalla tulla resurssit vastaan, ja toisia se liikuttaa, toisia ei. Totuus on, että harva pärjää hautaan asti ihan ilman mitään hoidon tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko ap itse jättänyt äitisi yksin vanhainkotiin happanemaan?
Haha, tää nauratti :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä veikkaan että tuo epäterve takertuvuus alkaa näkymään realistisesti vasta lasten ollessa murrosikäisiä/kun he aikuistuvat. Tai varmasti merkkejä näkyy jo aiemminkin jonkin verran. Mutta pääsääntöisesti alle kouluikäisissä kiinnioleminen voi kieliä myös ihan vaan siitä ettei lapset ole paljoa ollut hoidossa ja heistä irtiolo tuntuu oudolta. Minusta tuon ikäisessä kiinnioleminen menee vielä normaalin rajoissa. Tai itsestäni tunnistan tuolta ajalta kiinniolemisen lapsissa, mutta ei sitä kyllä olisi kehdannut mainostaa.
Sellaiset jotka eivät osaa päästää lapsistaan irti kun sen aika on, kokevat varmasti yksinäisyyttä vaikka lapset&lapsenlapset kävisivät päivittäin kylässä. Siinä ei nimittäin välttämättä kaipaa niinkään sitä seuraa, vaan enemmänkin tunnetta että joku on riippuvainen minusta.
Totta.
Äitini on tällainen takertuja. Lapsena sain elää ihan normaalia elämää. Teini-iässä minut jätettiin yksin isojen asioiden kanssa. Jos kysyin neuvoa vaikka ammatinvalintaan, sanoi äitini "Itse saat päättää, minä en sekaannu. Sain luuhata kaupungilla ihan miten halusin ja hoitaa asiani itse.Vaan sitten kun lähdin opiskelemaan, alkoi jatkuva soittelu. Jatkuvasti (monta kertaa päivässä) vaati raportointia siitä mitä olen tehnyt, missä käynyt, kenen kanssa ja mistä puhuttiin.
Jos sanoin etää juteltiin kesälomasta, niin esitti tarkentavia kysymyksiä. Olisi halunnut tietää ihan sanasta sanaan miten keskustelu oli edennyt.Sitten kun tuli käymään kylässä niin teki tupatarkastuksen ja esitti kysymyksiä esim. Kaikista löytämistään papereista. Piti sitten pitkiä saarnoja ja luentoja milloin mistäkin." Tässä sähkölaskussa on ensi viikolla eräpäivä. Se o kuule semmonen juttu että sulta katkaistaan sähköt jos et maksa sitä. " ja jatkoi aiheesta loppuvierailun ajan. Se oli todella outoa.
Opin nopeasti että kaikki henkilökohtainen piti piilottaa hyvin. Siis omassa kodissani jouduin piilottamaan papereitani. Ja joudun kyllä vieläkin jos äiti tulee kylään. Jos en piilota niin siitä seuraa luentoja ja paljon neuvoja ja ohjeita.
Sen jatkuvan soittelun sain loppumaan vasta nelikymppisenä. Väsyin niin pahasti että lopetin vain puheluihinsa vastaamisen kokonaan. Eikä kukaan voi väittää että olisin sen yllättäen tehnyt. 20 vuotta olin siitä valittanut ja käskenyt vähentämään soittelun. Ihan oikeasti 5-10 puhelua päivässä on liikaa. Yleensä ne puhelut menivät niin että äiti valitti ja purki huoliaan, haukkui sukulaiset ja tuttavat ja sen laulajan jolla oli jossain kuvassa huono ilme. lisäksi hän uteli asioitani. Hänen kanssaan pitää muistaa olla tarkka puheissaan, sillä hän on on tyyliä "kaikkea sanomasi voidaan käyttää ja käytetään sinua vastaan".
Mieheni ei aluksi uskonut ettei äidilleni kannata puhua omista asioista. Huomasi kuitenkin kun tuli tutummaksi ja on vieläkin ihmeissään äitini käytöksestä.Puhelivastaajastakin oli pakko luopua sillä siihen tuli niin paljon haukkumisviestejä siitä että en vastaa puhelimeen. Sitten jos joskus tuli joku oikea ja tärkeä viesti niin sitä ei kuullut jos ei ensin kuunnellut niitä kaikkia vanhoja viestejä joita ei ollut halunnut kuunnella. Parempi kun ei ole vastaajaa ollenkaan.
Tämä kaikki tuli yllätyksenä hyvin vapaiden teinivuosien jälkeen.
Ohis, mutta narsistisen vanhemman käytökseen kuuluu, ettei lasta kohdella ikätason mukaan, vaan joko isompana tai pienempänä kuin onkaan. Tämä on omiaan tuhoamaan itsetunnon ja viemään ihmiseltä normaalin "pärjäämisen" tunteen. Kun kohdellaan isompana kuin onkaan, niin ei saa tarvitsemaansa tukea ja kasvatusta, mikä johtaa huonoihin päätöksiin ja itsetunnon heikentymiseen. Tyypillistä voi olla esimerkiksi, että lapsi kantaa kohtuutonta vastuuta raha-asioistaan ikäänsä nähden, ja saa sitten ivaa vanhemmalta kun epäonnistuu. Pienempänä kohteleminen luo riippuvuutta vanhemmasta, lapsi ei koe olevansa vapaa ja pahimmassa tilanteessa hän ei koe pärjäävänsä, kun häneen ei luoteta. Kun tuota tapahtuu nuorella iällä, niin siihen voi liittyä myös häpeän tuottamista, kun lasta ei kohdella ikätovereiden tason mukaisesti. Lapselle tulee tunne ulkopuolisuudesta. "Täydellinen" yhdistelmä: riippuvuus vanhemmasta, itsetunnon heikkous ja tunne ettei kuulu ikätovereiden joukkoon.
En väitä että vanhempasi on narsisti, ei tuo sellaiseen riitä, mutta normaalia käytöstä se ei ole ja heijastaa todennäköisesti äitisi mielenterveysongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä veikkaan että tuo epäterve takertuvuus alkaa näkymään realistisesti vasta lasten ollessa murrosikäisiä/kun he aikuistuvat. Tai varmasti merkkejä näkyy jo aiemminkin jonkin verran. Mutta pääsääntöisesti alle kouluikäisissä kiinnioleminen voi kieliä myös ihan vaan siitä ettei lapset ole paljoa ollut hoidossa ja heistä irtiolo tuntuu oudolta. Minusta tuon ikäisessä kiinnioleminen menee vielä normaalin rajoissa. Tai itsestäni tunnistan tuolta ajalta kiinniolemisen lapsissa, mutta ei sitä kyllä olisi kehdannut mainostaa.
Sellaiset jotka eivät osaa päästää lapsistaan irti kun sen aika on, kokevat varmasti yksinäisyyttä vaikka lapset&lapsenlapset kävisivät päivittäin kylässä. Siinä ei nimittäin välttämättä kaipaa niinkään sitä seuraa, vaan enemmänkin tunnetta että joku on riippuvainen minusta.
Totta.
Äitini on tällainen takertuja. Lapsena sain elää ihan normaalia elämää. Teini-iässä minut jätettiin yksin isojen asioiden kanssa. Jos kysyin neuvoa vaikka ammatinvalintaan, sanoi äitini "Itse saat päättää, minä en sekaannu. Sain luuhata kaupungilla ihan miten halusin ja hoitaa asiani itse.Vaan sitten kun lähdin opiskelemaan, alkoi jatkuva soittelu. Jatkuvasti (monta kertaa päivässä) vaati raportointia siitä mitä olen tehnyt, missä käynyt, kenen kanssa ja mistä puhuttiin.
Jos sanoin etää juteltiin kesälomasta, niin esitti tarkentavia kysymyksiä. Olisi halunnut tietää ihan sanasta sanaan miten keskustelu oli edennyt.Sitten kun tuli käymään kylässä niin teki tupatarkastuksen ja esitti kysymyksiä esim. Kaikista löytämistään papereista. Piti sitten pitkiä saarnoja ja luentoja milloin mistäkin." Tässä sähkölaskussa on ensi viikolla eräpäivä. Se o kuule semmonen juttu että sulta katkaistaan sähköt jos et maksa sitä. " ja jatkoi aiheesta loppuvierailun ajan. Se oli todella outoa.
Opin nopeasti että kaikki henkilökohtainen piti piilottaa hyvin. Siis omassa kodissani jouduin piilottamaan papereitani. Ja joudun kyllä vieläkin jos äiti tulee kylään. Jos en piilota niin siitä seuraa luentoja ja paljon neuvoja ja ohjeita.
Sen jatkuvan soittelun sain loppumaan vasta nelikymppisenä. Väsyin niin pahasti että lopetin vain puheluihinsa vastaamisen kokonaan. Eikä kukaan voi väittää että olisin sen yllättäen tehnyt. 20 vuotta olin siitä valittanut ja käskenyt vähentämään soittelun. Ihan oikeasti 5-10 puhelua päivässä on liikaa. Yleensä ne puhelut menivät niin että äiti valitti ja purki huoliaan, haukkui sukulaiset ja tuttavat ja sen laulajan jolla oli jossain kuvassa huono ilme. lisäksi hän uteli asioitani. Hänen kanssaan pitää muistaa olla tarkka puheissaan, sillä hän on on tyyliä "kaikkea sanomasi voidaan käyttää ja käytetään sinua vastaan".
Mieheni ei aluksi uskonut ettei äidilleni kannata puhua omista asioista. Huomasi kuitenkin kun tuli tutummaksi ja on vieläkin ihmeissään äitini käytöksestä.Puhelivastaajastakin oli pakko luopua sillä siihen tuli niin paljon haukkumisviestejä siitä että en vastaa puhelimeen. Sitten jos joskus tuli joku oikea ja tärkeä viesti niin sitä ei kuullut jos ei ensin kuunnellut niitä kaikkia vanhoja viestejä joita ei ollut halunnut kuunnella. Parempi kun ei ole vastaajaa ollenkaan.
Tämä kaikki tuli yllätyksenä hyvin vapaiden teinivuosien jälkeen.
Ohis, mutta narsistisen vanhemman käytökseen kuuluu, ettei lasta kohdella ikätason mukaan, vaan joko isompana tai pienempänä kuin onkaan. Tämä on omiaan tuhoamaan itsetunnon ja viemään ihmiseltä normaalin "pärjäämisen" tunteen. Kun kohdellaan isompana kuin onkaan, niin ei saa tarvitsemaansa tukea ja kasvatusta, mikä johtaa huonoihin päätöksiin ja itsetunnon heikentymiseen. Tyypillistä voi olla esimerkiksi, että lapsi kantaa kohtuutonta vastuuta raha-asioistaan ikäänsä nähden, ja saa sitten ivaa vanhemmalta kun epäonnistuu. Pienempänä kohteleminen luo riippuvuutta vanhemmasta, lapsi ei koe olevansa vapaa ja pahimmassa tilanteessa hän ei koe pärjäävänsä, kun häneen ei luoteta. Kun tuota tapahtuu nuorella iällä, niin siihen voi liittyä myös häpeän tuottamista, kun lasta ei kohdella ikätovereiden tason mukaisesti. Lapselle tulee tunne ulkopuolisuudesta. "Täydellinen" yhdistelmä: riippuvuus vanhemmasta, itsetunnon heikkous ja tunne ettei kuulu ikätovereiden joukkoon.
En väitä että vanhempasi on narsisti, ei tuo sellaiseen riitä, mutta normaalia käytöstä se ei ole ja heijastaa todennäköisesti äitisi mielenterveysongelmia.
Niin ja siia toimintatapaa vaihdellaan. Esimerkiksi vauvaa kohdellaan isompana kuin on, uhmaikäistä kuin vauvaa. Koulun aloittavaa pelotellaan ettei se pärjää ja kohdellaan kuin kolmevuotiasta. Murrosikäinen jätetään oman onnen nojaan ja parikymppistä kohdellaan kuin teini-ikäistä.
Vierailija kirjoitti:
Niin että jos joku on kiintynyt lapsiinsa, häntä odottaa onneton vanhuus? Okei. Jos tuo selitys tekee sinut iloiseksi niin selitä vain rauhassa itsellesi noin.
No tätä minäkin kummastelin. Ihmiset osaavat vääntää mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi.
Lapsellisella ihmisellä voi olla paljon ystäviä tai vähemmän ihan niin kuin lapsettomallakin.
Eiköhän se ole pitkälti luonnekysymys eikä riipu siitä onko lapsia vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa. Minä nautin perheen kanssa olemisesta JA yksin olemisesta. Jos olen yksin vanhainkodissa niin kestän ihan hyvin, kunhan hoitajat eivät yritä pakottaa askartelemaan muiden mummojen kanssa 😃
Moni ikäihminen valittaa yksinäisyyttä ja sitä, ettei lapset käy. Tosi asiassa ne käyvät, mutta mikään ei riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse teen työtä ikäihmisten parissa, ja olen havainnut sen, että lapsia saaneen ikäihmisen yksinäisyyttä ei pysty lievittämään kukaan muu kuin ne omat lapset. Lasten perään on ikuinen ikävä, jos ne penteleet ovat saaneet töitä toiselta mantereelta, rakastuneet ulkomaalaiseen tai ihan vaikka vaan menneet töihin ja hankkineet omia lapsia niin, ettei ole tuntitolkulla aikaa ikäihmistä viihdyttää. Lapsettomat, joko tahtomattaan tai tahallisesti, ovat ehkä enemmän luoneet oman näköisiä elämiä ja vahvaa sosiaalista verkostoa harrastuksineen.
Ei todellakaan kaikki.
Vertaat nyt toisiinsa sosiaalisesti heikompi taitoista lapsellista ihmistä ja sosiaalisesti taitavaa lapsetonta ihmistä.
Ei tuosta,vertailusta tule totuudenmukaista.
Jos ihminen elää vanhaksi , eletään suurin osa elämästä niin ettei lapset asu kotona vaikka niitä olisikin.
Kyllä siinä ehtii hankkia harrastuksia ja pitää yhteyttä ystäviin jos on sen tyyppinen.
Ja lapsetonkin ihminen vanhenee, kunto heikkenee eikä jaksa enää harrastaa. Ja ystäville käy samoin jos ovat vielä hengissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen sen suurimman eron lapsettoman ja lapsellisen yksinäisyydessä olevan se, että lapsettomalle yksinäisyys ei ole ehkä samalla tavalla yllätys ja pettymys. Monella ihmisillä on kuitenkin voimakkaat oletukset millaista se oma vanhuus sitten on kun on niitä lapsia ja lapsenlapsia ja jos nämä odotukset eivät täytykään, niin mielipaha ja jopa katkeruus voivat olla kova pala. Itse lapsettomana oletan olevani vanhana yksinäinen ja en usko sen olevan erityisen miellyttävää, en usko kuitenkaan olevani asiantilaan pettynyt.
Niinpä, odotukset lastenlasten elämään osallistumisesta voivat olla kohtuuttoman suuretkin. Meillä lasten mummolle oli kova pala, kun häntä ei tarvittukaan vauva-aikana hoitoavuksi tai kun emme ylipäätään päivitä perheen omia asioita hänelle. Haluaisi osallistua elämäämme kuin olisi perheenjäsen. Tärkeä hän toki on, mutta minä ja mieheni emme kumpikaan ole valmiita jakamaan vanhemmuutta muiden kanssa, joten etäisyyttä on ollut enemmän kuin mummo toivoisi selvästi. Nyt kun lapset ovat koululaisia, niin on kova pala kun koulun jälkeen lapset haluavat viettää aikaa kavereiden kanssa eivätkä mennä mummolaan. Minusta tuon ikäisten tuleekin panostaa ikätovereiden välisiin suhteisiin, joten olen sanonut että riittää kun tulevat mukaan koko perheen kesken mummolavisiiteille. Itsekin totta kai yritän elää niin, etten kuvittelisi vanhuuden olevan vain lastenlasten kanssa oloa. Enhän edes tiedä, tuleeko minusta ikinä mummoa.
Tuossakin on monia vaihtoehtoja. Ei meilläkään kontrolloida lasten ja puolisoittensa elämää vaikka yhteyttä pitävätkin monta kertaa viikossa. Mulla on ollut mm se onni että miniä käy harrastuksissaan tässä meidän lähellä ja olen saanut pienet lapsenlapset kerran viikossa tänne hoitoon. Käyvät myös silloin tällöin kavereiden kanssa ulkona syömässä tms ja silloin meillä on pieniä vieraita<3. Win win.
Samoin meillä on ollut jo vuosia tapana että kaikki tulevat meille 1-2 kertaa kuukaudessa syömään. Tämä tapa oli aikoinaan myös vanhemmillani kun he vielä elivät, minun perheeni vietti sunnuntailounaan heidän kanssaan. Mukavaa kaikille kun ruuanlaitto ei ole yhden niskoilla vaan tehdään yhdessä ja tavataan muita. Sisaruksillakin säilyy hyvät välit.
Vaikkei lapset enää koululaisina tässä kävisikään omaehtoisesti uskon että nuo yhteiset ruokailut säilyy aika pitkään, näin ainakin omassa ystäväpiirissä on ollut ihan normaalia toimia.
t kohta kolmen mummi
Liittyi aloitukseen miten?
ks edellinen lainaus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ainakin omista vanhemmistani tiedän, että toisen kuolema tulee olemaan totaalijärkytys jälkeenjäävälle. Kun on 65 vuotta yhteistä elämää, ainoastaan muutama yö nukuttuna eri paikoissa ja silloinkin koska toinen sairaalan sängyssä, ei toipuminen varmasti ole helppoa. Taitavat mennäkin nopeasti peräkanaa. Mutta tuosta huolimatta tuskin katuvat onnellista liittoaan.
Niin? Olenko sanonut, että joku katuisi elämäänsä? En missään kohtaa. Aloitus oli vain huomio siitä, miten todennäköisesti yksinäisyyden kokee sellaiseen tottunut vs. tottumaton.
No tässä esimerkki kuinka elämässään yhteenkasvanut on varmasti onneton kun toinen häviää elämästä. Mutta ovat hyvä esimerkki nykyvanhuksista: 85+, asuvat kotonaan, tekevät itse ruokansa, auto käytössä, harrastavat aktiivisesti monenlaista muiden ikäistensä kanssa. Milloin se yksinäinen "mummoaika" pitäisi alkaa, vai voiko siihen vaikuttaa luonteellaan ja elämäntavoillaan? Vähän luulen, että vanhempani poistuvat lähes käsi kädessä, onnellisen elämän eläneenä, miten tuota verrataan esim. velojen onnettomuuden kokemukseen? Ovat eläneet onnettomamman elämän koska ihan lopussa kokevat raskaan menetyksen?
Mun anoppi ja appi oli tuollaisia yhteenkasvaneita. Appi dementoitui ja anoppi rutkutti kun ei mihinkään pääse ja aina pitää olla vahtimassa (ei saatu hoitolaitokseen edes viikonlopuksi). Olisi halunnut mennä ja käydä teatterissa, tavata ystäviä jne.
No appi kuoli 7,5v sitten eikä anoppi lähde edes ovesta ulos jos me emme hae ja vie. Kyllä hänen tekisi mieli matkustaa (jos me varaamme matkan, tullaan mukaan, hoidetaan kaikki syömiset yms). Kun joku ikäisensä (tai jopa vanhempi) kysyy lähtisikö hän kävelylle tai teatteriin on aina niin vaivainen ja "kiireinen" ettei ehdi. Sitten soittelee meille että eikö haettaisi häntä kauppaan ja koska saa tulla meille syömään. Joulunkin viettää aina meillä eikä koskaan esim siskonsa tai toisen poikansa luona. On hirveän yksinäinen kun meidän täytyy käydä töissä ja nuorin lapsistakin on jo 16v.
argh. Toivottavasti mä kaadun saappaat jalassa ennen kuin olen tuollainen riippa!
Vierailija kirjoitti:
Minä en halua lapsia ja minullekin on sanottu, että vanhuksena tulen sitten olemaan yksinäinen. Ihan väistämättömänä faktana.
Ihmiset eivät tajua, että yksi syy, miksi en halua lapsia, on juuri se, että HALUAN olla yksin. En koko ajan, mutta hyvin paljon. Olen aina viihtynyt yksin, ja ollut haluton lähtemään kavereiden kanssa minnekään. Jos en olisi niin kiltti ja käskytettävissä, en varmaan olisi koskaan mennytkään. Nyt minulla on suvussa ja kaveripiirissä paljon lapsiperheitä, ja olen aina ihan poikki, jos olen viettänyt illan lapsiperheen kanssa. Se meteli ja hälinä ja toiminta rassaa minua tosi paljon. En pysty edes kuvittelemaan itseäni elämässä sellaista elämää.
Tuntuu todella epätodennäköiseltä, että vanhuksena olenkin sitten ihan eri ihminen, ja kaipaan palavasti ympärilleni lapsenlapsia ja ihmisiä. Tuskin. Lisäksi pitää ottaa huomioon että 50 vuoden kuluttua, kun minä olen vanha, vanhustenhoito on luultavasti muuttunut aivan täysin. Vaikka olisin silloin neliraajahalvaantunut, pystyn luultavasti ohjaamaan tietokonetta suullani, ja näytölläni pyörii ehtymätön virta elokuvia, kirjoja, keskustelupalstoja, pelejä... Ja luultavasti juttuja, joita ei ole vielä edes keksitty. Jos kerran 20-vuotiaat pystyvät VAPAAEHTOISESTI erakoitumaan huoneisiinsa tietokoneen äärelle, vaikka ovat elämänsä parhaassa kunnossa, niin totisesti minäkin pystyn siihen 80-vuotiaana väsyneenä vanhuksena.
Vanhana hoitolaitoksissa et voi valita oletko yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin että jos joku on kiintynyt lapsiinsa, häntä odottaa onneton vanhuus? Okei. Jos tuo selitys tekee sinut iloiseksi niin selitä vain rauhassa itsellesi noin.
En sanonut niin. :) Vaan että ihminen, joka haluaa 24/7 -läsnäoloa, on meistä kahdesta se joka on onneton, jos joku. Jos se tarve katoaa niin ollaan samalla viivalla. :)
Olen 5 lapsen yh, vanhin jo muuttanut kotoa. Rakastan lapsiani yli kaiken enkä halua olla heistä juuri erossa kun ovat vielä lapsia. Odottavat minua kotiin. Rakastava side on vahva, mutta ei riippuvuus. Ei se tee minusta ihmistä kuka ei osaa olla yksin.
Olen lasteni kanssa aina, eivätkä he ole olut yökylässä juuri tmv. Ja silti, vaikka ikävä kaihertaisi, nautin kyllä myös omasta ajasta jos sellaista saan. Silloin lapset eivät odota kotona vaan ovat muualla hoidossa (aloitettu nyt viime kesänä) ja asia huolella järjestetty, koska yksinlapsista diabeetikkokin vielä. Tämä jotta voin keskittyä täysin omiin juttuihini.
Kuitenkin. Tietyllä tavalla odotan sitä päivää kun muutkin kasvavat ja muuttavat omilleen. Niin nopeasti se aika menee (että välillä hirvittääkin) ja meni esikoisenkin kohdalla.
En murehdi yksin jäämistä ja olen varma, että nuoret pärjäävät hyvin sillä ovat omatoimisia sekä yritteliäitä ym.
Hyvän mielen saan siitä, että autan jokaisen alkuun, jotta pääsevät mahd pian seisomaan omilla jaloillaan.
Parisuhdettakaan en kaipaa kun haluan nimenomaan sitten sitä omaa aikaa. Matkustelua ystävien kanssa tai yksin, mennä silloin kun haluan ja kokea siis myös sen toisen puolen elämästä siinä mielessä. Sen aika on kyllä. En odota sitä kuola poskella vaan pikkuisen uteliaana niin, että asiaa ajatellessa tulee pehosia vatsaan. Vielä esim.vuosi sitten en ajatellut moisia, mutta hiljalleen lasten kasvamisen myötä kyllä.
Minulla on tosi paljon suunnitelmia tulevalle. Siihen mahtyy hyvät ystävät, mutta näillä näkymin tosiaan seurustelusuhde ei oikein innosta. Haluan nimenomaan olla itsekseni. Nähdä lapsiani synttäreillä jne, ja myöhemmin lastenlapsia, sellaista sopivasti näkemistä.
Ettei ainakaan minuun tuo kuvailusi sopinut lainkaan, mutta saattaahan sellaisiakin ihmisiä olla. Sellaisia kutsutaan läheisriippuvaisiksi ja tiedätkö mitä? Sellaiset ihmiset jos heillä ei ole lapsia, ovat läheisriippuvaisia sitten jostain muusta, kuten kumppanistaan.
Nyt ei rullut Nobelin palkintoa sinne. ;)
Äidilläni on 9 lasta ja vain yksi käy hänen luonaan useammin koska asuu samalla paikkakunnalla. Minä käyn 2 kertaa vuodessa, matkaa noin. 1000 km. Loput seitsemän ei koskaan. Äiti täyttää huomenna 94 v.
Minulla on yksi lapsi joka asuu ulkomailla. Onneksi on ystäviä ja 2 kummityttöä joita tapaan. En halua olla riippuvainen kenestäkään.
Ammattilaiset hoitakoon. Minulla on varaa yksityiseen hoitoon, kun se aika tulee. 314
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä veikkaan että tuo epäterve takertuvuus alkaa näkymään realistisesti vasta lasten ollessa murrosikäisiä/kun he aikuistuvat. Tai varmasti merkkejä näkyy jo aiemminkin jonkin verran. Mutta pääsääntöisesti alle kouluikäisissä kiinnioleminen voi kieliä myös ihan vaan siitä ettei lapset ole paljoa ollut hoidossa ja heistä irtiolo tuntuu oudolta. Minusta tuon ikäisessä kiinnioleminen menee vielä normaalin rajoissa. Tai itsestäni tunnistan tuolta ajalta kiinniolemisen lapsissa, mutta ei sitä kyllä olisi kehdannut mainostaa.
Sellaiset jotka eivät osaa päästää lapsistaan irti kun sen aika on, kokevat varmasti yksinäisyyttä vaikka lapset&lapsenlapset kävisivät päivittäin kylässä. Siinä ei nimittäin välttämättä kaipaa niinkään sitä seuraa, vaan enemmänkin tunnetta että joku on riippuvainen minusta.
Totta.
Äitini on tällainen takertuja. Lapsena sain elää ihan normaalia elämää. Teini-iässä minut jätettiin yksin isojen asioiden kanssa. Jos kysyin neuvoa vaikka ammatinvalintaan, sanoi äitini "Itse saat päättää, minä en sekaannu. Sain luuhata kaupungilla ihan miten halusin ja hoitaa asiani itse.Vaan sitten kun lähdin opiskelemaan, alkoi jatkuva soittelu. Jatkuvasti (monta kertaa päivässä) vaati raportointia siitä mitä olen tehnyt, missä käynyt, kenen kanssa ja mistä puhuttiin.
Jos sanoin etää juteltiin kesälomasta, niin esitti tarkentavia kysymyksiä. Olisi halunnut tietää ihan sanasta sanaan miten keskustelu oli edennyt.Sitten kun tuli käymään kylässä niin teki tupatarkastuksen ja esitti kysymyksiä esim. Kaikista löytämistään papereista. Piti sitten pitkiä saarnoja ja luentoja milloin mistäkin." Tässä sähkölaskussa on ensi viikolla eräpäivä. Se o kuule semmonen juttu että sulta katkaistaan sähköt jos et maksa sitä. " ja jatkoi aiheesta loppuvierailun ajan. Se oli todella outoa.
Opin nopeasti että kaikki henkilökohtainen piti piilottaa hyvin. Siis omassa kodissani jouduin piilottamaan papereitani. Ja joudun kyllä vieläkin jos äiti tulee kylään. Jos en piilota niin siitä seuraa luentoja ja paljon neuvoja ja ohjeita.
Sen jatkuvan soittelun sain loppumaan vasta nelikymppisenä. Väsyin niin pahasti että lopetin vain puheluihinsa vastaamisen kokonaan. Eikä kukaan voi väittää että olisin sen yllättäen tehnyt. 20 vuotta olin siitä valittanut ja käskenyt vähentämään soittelun. Ihan oikeasti 5-10 puhelua päivässä on liikaa. Yleensä ne puhelut menivät niin että äiti valitti ja purki huoliaan, haukkui sukulaiset ja tuttavat ja sen laulajan jolla oli jossain kuvassa huono ilme. lisäksi hän uteli asioitani. Hänen kanssaan pitää muistaa olla tarkka puheissaan, sillä hän on on tyyliä "kaikkea sanomasi voidaan käyttää ja käytetään sinua vastaan".
Mieheni ei aluksi uskonut ettei äidilleni kannata puhua omista asioista. Huomasi kuitenkin kun tuli tutummaksi ja on vieläkin ihmeissään äitini käytöksestä.Puhelivastaajastakin oli pakko luopua sillä siihen tuli niin paljon haukkumisviestejä siitä että en vastaa puhelimeen. Sitten jos joskus tuli joku oikea ja tärkeä viesti niin sitä ei kuullut jos ei ensin kuunnellut niitä kaikkia vanhoja viestejä joita ei ollut halunnut kuunnella. Parempi kun ei ole vastaajaa ollenkaan.
Tämä kaikki tuli yllätyksenä hyvin vapaiden teinivuosien jälkeen.
Ohis, mutta narsistisen vanhemman käytökseen kuuluu, ettei lasta kohdella ikätason mukaan, vaan joko isompana tai pienempänä kuin onkaan. Tämä on omiaan tuhoamaan itsetunnon ja viemään ihmiseltä normaalin "pärjäämisen" tunteen. Kun kohdellaan isompana kuin onkaan, niin ei saa tarvitsemaansa tukea ja kasvatusta, mikä johtaa huonoihin päätöksiin ja itsetunnon heikentymiseen. Tyypillistä voi olla esimerkiksi, että lapsi kantaa kohtuutonta vastuuta raha-asioistaan ikäänsä nähden, ja saa sitten ivaa vanhemmalta kun epäonnistuu. Pienempänä kohteleminen luo riippuvuutta vanhemmasta, lapsi ei koe olevansa vapaa ja pahimmassa tilanteessa hän ei koe pärjäävänsä, kun häneen ei luoteta. Kun tuota tapahtuu nuorella iällä, niin siihen voi liittyä myös häpeän tuottamista, kun lasta ei kohdella ikätovereiden tason mukaisesti. Lapselle tulee tunne ulkopuolisuudesta. "Täydellinen" yhdistelmä: riippuvuus vanhemmasta, itsetunnon heikkous ja tunne ettei kuulu ikätovereiden joukkoon.
En väitä että vanhempasi on narsisti, ei tuo sellaiseen riitä, mutta normaalia käytöstä se ei ole ja heijastaa todennäköisesti äitisi mielenterveysongelmia.
Totta puhuen olen miettinyt että onkohan äitini narsisti vai läheisriippuvainen vai mikä.
Tuo mitä sanoit rahasta ja siihen liittyvästä vastuusta hätkähdytti.
Kun olin 12 v, äitini ilmoitti että saan lapsilisäni omaan käyttöön ja saan sillä rahalla huolehtia omat vaatemenoni.
Siihen aikaan lapsilisää maksettiin 4 kertaa vuodessa, eli oli pakko suunnitella etukäteen miten rahan saa riittämään kaikkeen tatpeelliseen eikä tuhlaa liikaa eka viikkoina.
Vierailija kirjoitti:
Vanhana hoitolaitoksissa et voi valita oletko yksin.
Suoraan sanottuna en ymmärrä miksi tuokin on muka joku itsestäänselvyys, joka on kaikilla edessä. Mummoni elelee omassa kodissaan vielä reilusti yli 80-vuotiaana. Jos hän joskus joutuu johonkin laitokseen, asiat ovat niin huonosti, että silloin voi yhtä hyvin jo hankkia eutanasian. Kaikkihan me jatkuvasti ajattelemme laitokseen joutumista painajaisena. Siellä on tylsää, maataan märissä vaipoissa, ylilääkittyinä, ruoka on pahaa eikä kukaan ehdi syöttää sitä sinulle joten näännyt hitaasti nälkään. Mutta silti meidän kaikkien vaan pitää mennä sinne odottamaan kuolemaa? Pitääkö?
Olen kyllä todella yllättynyt, jos 50 vuoden kuluttua ei ole vielä keksitty hoitorobotteja, jotka pitävät minusta huolta omassa kodissani. Sellaisen saa silloin varmaan parilla sadalla eurolla. Systeemi tilaa automaattisesti ambulanssin, jos tarvitset sellaista, ja hoitaa muutenkin kaiken puolestasi. Lisäksi eutanasia on varmasti tuolloin jo laillista, joten kenenkään ei tarvi kuolla kituen.
Minusta typerintä on luottaa siihen, että omat lapset muka pitäisivät sinusta huolta, kun olet vanha. Lopetatko itse työssäkäynnin kun omat vanhempasi joutuvat laitokseen? Tai käytkö siellä joka päivä istumassa töiden jälkeen pari tuntia? Tuskin. Tulevaisuudessa töissä käydään 70-vuotiaaksi asti, joten ellet satu elämään yli 90-vuotiaaksi, sinulla ei tule olemaan eläkkeelle jäänyttä lasta, jolla on yllinkyllin aikaa hoivailla sinua. Vanhuus oli varmasti erilaista silloin, kun eläkkeelle päästiin jo alle 60-vuotiaana.
Alue: Aihe vapaa
Sosiaaliset taidot taitaa olla sellainen iän funktiona ensin nouseva, sitten laskeva käyrä. Nuoret aikuiset ovat lapsia kehittyneempiä, aikuiset kehittyvät kunnes ikää tulee ja "emolevy" alkaa täyttyä. Kääntyy enemmän sisäänpäin, menneisyyteen, moneilla osa sosiaalisista taidoista alkaa rapistua, tulee impulsiivisemmaksi, ei jaksa hillitä itseään. Dementiahan voimistaa tuota kehitystä, dementikot voivat olla hyvin ilkeitä, äkkipikaisia ja jopa väkivaltaisiakin. Hetkellinen kehitys parempaan saattaa iän myötä meillä kaikilla kääntyä taas kehnompaan päin, valitettavasti ;)