Oletko närkästynyt vai kiitollinen jos kummilapsen tai sukulaislasten vanhemmat ilmoittavat (kysymättä) joululahjatoiveita?
Kommentit (22)
Eikö lahjojen ostaminen ole vapaaehtoista? En itse ikinä kehtaisi ilmoitella mitään lahjalistaa ellei sitä varta vasten kysytä.
Kiitollinen, kunhan lahjatoiveet ovat kohtuullisen hintaisia
Olin ajatellut että kummilapsen (jokavuotinen) lahjominen päättyy rippijuhliin mutta niin vaan tuli taas lahjatoivetta vaikka mimmi on kohta 17 v ja käy osa-aikaisesti töissäkin. Ärsyttää.
Vähän (salaisesti) närkästynyt, kysyn kyllä yleensä itse, jos ei ole ideaa. Ja aika usein on tilanne, ettei ole. Ilman kysymistä toiveen esittäminen tuntuu siltä, että on velvollisuus hankkia juuri se lahja.
Kiitollinen. Etenkin, jos eivät toivo jotain yhtä, tiettyä asiaa (ja vielä kallista), vaan antavat vaihtoehtoja, joista valita. Eli esim. Kunnon lämpimät hanskat tai leikkkiautoja tai keppihevonen tai pipo. Itse joudun yleensä kysymään, mitä tarvittaisiin, mutta kummipojan äiti onneksi aina antaa realistisia vaihtoehtoja, joista on helppo valita ja joita löytyy eri hintaluokassa. Kaveri raukka toisaalta on ravannut ympäri pääkaupunkiseutua, kun kummilapsen äiti oli ilmoittanut yhden, suositun legopakkauksen, eikä mitään vaihtoehtoja.
Suhtaudun neutraalisti. Jos mulla on jo idea valmiina niin sanon että mulla on muuta mielessä. Tai sitten sanon mitä listalta otan hankittavakseni, jotta voi jakaa muut ehdotukset muualle. Alkaa noilta 12-vuotiailta jo olla hankala saada toteuttamiskelpoisia ideoita.
Hyvähän se on ostaa mitä tarvitaan ja toivotaan. Kun on kyseessä pieniä lapsia, taaperoita ja vauvoja ostan mielellään esim. toivottuja vaatteita tms. ja jos ei toiveita tule niin silloin saa kirjoja lapsille luettavaksi.
Vanhempien lasten kanssa tilanne onkin sitten vähän toinen eli toiveet ovat ihan jees, jos niiden tarkoitus ei ole vain rahastaa. Noloja ovat sellaiset toiveet joissa todetaan, että "ei sillä ole kuin yksi toive - uusi puhelin" tms. no jos noin on niin ostakaa sitten se puhelin älkääkä minulle kertoko asiasta. Syntymäpäivillä voin osallistua rahakeräykseen puhelimen hankkimiseksi.
Vastasin närkästynyt, vaikken ehkä nyt varsinaisesti närkästynyt olisi, vaan pikemminkin ihmeissäni/ vähän ärsyyntynyt. Osaan kyllä itse kysyä toiveita, jos minulla ei ole ideaa, ja jos toive esitetään kysymättä tulee olo, että mikään muu ei kelpaa. Lisäksi lahjan ostaminen on mielestäni aina vapaaehtoista, ja jos esitetään toiveita kysymättä, tulee olo, että on vaan lahja-automaatti..
Valitettavan usein kummisuhde on pelkkä lahjomissuhde, tuollainen lahjapyyntöjen esittäminen on noloa.
Mä olen kiitollinen. Tämä tosin on aika helppoa, koska lahjatoiveita tulee vain niiltä perheiltä, joiden lapsia mieheni kanssa joka tapauksessa haluamme muistaa ja lahjatoiveet ovat aina hyvin kohtuullisia ja valinnanvaraa löytyy riittävästi. Toivelistan ulkopuolelta ei myöskään ole kielletty mitään hankkimasta, toki kysyn vanhemmilta etukäteen jos jotain mielestäni kivaa löydän, että onko ideani hyvä vai ihan päätön.
En kumpaakaan noista. Pidän hieman omituisena kertoilla lahjatoiveita jos toinen ei ole edes kysynyt mitään: Onko se oikeasti niin oletettavaa että mulla on ylipäätänsä varaa ostaa lahja? Ja entäs jos olen lahjan jo ostanut?
Eiköhän halukkaat osaa itse lahjatoiveita kysellä niin halutessaan, tuputtaminen ei ole kohteliasta.
Toisaalta ymmärrän toisaalta en. Tekis mullakin mieli laittaa isälleni joku lahjatoive, tiedän että hän kuitenkin jotain ostaa ja voisin näin ohjata ostamaan sellaista mitä oikeasti tarvitsen. Mutta en silti kysymättä toiveitani esitä, koska mielestäni se on kuitenkin epäkohteliasta ja jotenkin tyrkkyä, siitä tulee mielikuva etten arvosta isäni ajatuksia lahjan suhteen. Vaikka joskus vähän metsään meneekin, niin onhan se kuitenkin ajatuksella ja rakkaudella se lahja hommattu.
Oudoksi tilaamiseksi mennyt tuo lahjojen antaminen. Ennen sai antaa mitä halusi tai ennen kaikkea mihin oli varaa, nykyisin pitää olla joku toiveidentoteuttamisautomaatti.
Mä mielelläni kerron, kyselen ja otan vastaan toiveita. Turhaa tavaraa on muutenkin liikaa. Lähinnä siskon ja äitini kanssa vaihdetaan tietoja ja yhdelle kummille välillä vinkkaan, jos tulee mieleen jotain, koska hän usein kyselee mitä tarvitaan. Olen kyllä myös aidon kiitollinen kaikista lahjoista enkä pidä kirjaa, mistä lahjoja tulee tai ei tule. Lahja on ilon aihe, eikä stressin tai mielensä pahoittamisen.
Närkästynyt, koska lahjojen antaminen on vapaaehtoista.
Pari kertaa olen monesta kaupasta metsästänyt jotain playmobileja. Sitten lopetin kyselyn koska halusin ostaa jotain helposti oman kaupungin marketista. Kaukaisemmille sukulaislapsille olen sanonut että haluan antaa jotain pientä mitä löydän ärrältä, värityskirjan, lehden, keräilukortteja, pelilahjakortin.Lahjakortteihin siirryin heti kun kummilapset ymmärsivät niiden idean. Lahjan täytyy olla mieluinen, mutta ei vaivan takana.
Olisin iloinen mutta pitäisi silti outona koska ei olla lainkaan tekemisissä perheen kanssa. Nyt annan lahjaksi rahaa.
Vierailija kirjoitti:
Pari kertaa olen monesta kaupasta metsästänyt jotain playmobileja. Sitten lopetin kyselyn koska halusin ostaa jotain helposti oman kaupungin marketista. Kaukaisemmille sukulaislapsille olen sanonut että haluan antaa jotain pientä mitä löydän ärrältä, värityskirjan, lehden, keräilukortteja, pelilahjakortin.Lahjakortteihin siirryin heti kun kummilapset ymmärsivät niiden idean. Lahjan täytyy olla mieluinen, mutta ei vaivan takana.
Tää on muuten yksi juttu mitä isossa kaupungissa asuvat eivät aina ymmärrä, pikkupaikkakunnalla myymälävalikoima on aika rajallinen, ei ole helppo noin vaan löytää esim. tiettyä legopakkausta. Netistä tilattuna taas voi toimituskulut nostaa hintaa rutkasti, eikä välttämättä edes ehdi ajoissa.
Omien kummilasten vanhemmat ovat sen verran sivistynyttä porukkaa, ettei ole tuollaista koskaan tullut vastaan. Lahjan pyytäminen on huonoa käytöstä. Aina ja joka yhteydessä. Kysyttäessä voi toki kertoa toiveita.
Kiitollinen tietenkin. Mun molemmat kummilapset niin isoja ja eri sukupuolta kuin oma taaperoni että mielikuvitus ei riitä-