Mitä mieltä lihavuusleikkauksesta?

Rampautetaan itsensä, jotta voidaan syödä terveellisesti.

Toiseksi, läheskään aina ei leikkaus tuo sitä laihuuden autuutta jota tavoitellaan. Kilot karisee aluksi kohisten, mutta sitten löydetään taas sokeripitoiset juomat ja roskaruuat ja homma menee läskiksi. 

Toisena tekijänä leikatuilla kummittelee ravintoaineiden puute, jos ei oikeasti jakseta panostaa syömisessä ravintorikkaisiin ruokiin.

Näkisin niin että lihavuusleikkaus on seurauksen hoitamista, eikä syyn selvittämistä. Lihavuus voi johtua monesta tekijästä, mutta usein se on kokonaisvaltaista elämänhallinnan menettämistä ja masentuneisuutta. Leikkaus ei pelasta ketään mutta auttaa huomattavasti jos ihminen on valmis muutokselle. Jos vanhat tavat jatkuvat, tilanne on pian uusiutunut. Mutta samahan on tupakoinnissa ja muissakin riippuvuuksissa, voidaan sitä tilannetta lääketieteellä hoitaa ja edesauttaa paranemista, mutta ihminen on itse vastuussa siitä tulevaisuudestaan. Eli mun kanta asiaan: hyvä juttu jos siihen yhdistetään monialainen terapia ja jatkohoito.

Kun ei löydy tahdonvoimaa tai kykyä rajoittaa sitä ruuan imuroimisen määrää, niin mennään siitä missä aita on matalin. Mahalaukkua pienemmäksi niin voi edelleen syödä täysin aivottomasti, mutta kroppa alkaa pistämään aikaisemmin vastaan. Vatsalaukkuhan mukautuu ja kutistuisi muutenkin itsekseen, jos ei sitä ahdettaisi aina täpötäyteen roskamättöä.

En suosittele kenellekään. Sisälmysten silpomista ja kehon tasapaino on mennyt loppuelämäksi.

Vastaa itsensä silpomista. Tosin kirurgin tekemänä. En suostuisi itse.

On itse asiassa todella mielenkiintoista lukea ihmisten kommentteja ehkä asiasta, josta ei itse täydellisesti tiedetä. Monelle sairaalloisesti ylipainoiselle lihavuusleikkaus voi olla se ainoa keino laihduttaa. On totta, että mikäli aiemmista tavoista ei pääse eroon, ei leikkaus auta loppuun saakka. Addiktiokin voi siirtyä helpommin nautittaviin aineisiin kuten alkoholiin. Itse leikkauksen kokeneena on tärkeää hoidattaa pääkoppa ensin; mitkä ovat syyt jotka aiheuttavat liiallisen syömisen. Syitä löytyy monesti jo lapsuudesta eikä siihen välttämättä tarvita ylipainoisia vanhempia vaan yleensäkin suhtautuminen ruokaan esimerkiksi hyvänä/pahana ruokana. Patrik Borgilla on juuri tähän ihan hyviä artikkeleja. Tietysti voi mennä vielä edemmäs sikiöaikaiseen elämään ja äidin stressitasoihin, koska jo yleisesti on tiedossa, että äidin korkea stressitaso laskee sikiön dopamiinitasoja. Tämä lapsi sitten muita helpommin kehittää addiktion jotakin kohtaan.

Syiden löytäminen voi tietysti jo auttaa siihen, että lopettaa itsensä kurittamisen ja sättimisen, unohtaa ruokaan liittyvät mieliteot, alkaa pitää ruokaa pelkästään ravintona, jolloin laihtuu. Normaali ihminenhän ei pidä satunnaisesti syötyä jogurttia "pahana" vaan ehkä ajoittaisena välipalana. Lihava ei tätä asiaa näin näe, jos hänellä on syömishäiriötyyppistä oirehdintaa. Lihava voi nähdä kaiken vähänkin sokerisen "pahana" ("en saisi syödä tätä jogurttia, vaaleaa leipää, sitä, tätä ja tuota..."), kun taas normaalisti syövä pystyy ajattelemaan, että "tänään syön tätä, huomenna jotain muuta".

Ennen leikkaustani kävin syitä läpi ja opin syömään oikeammin, mutta se ei riittänyt painonpudotukseen riittävästi. Olin pohtinut lihavuusleikkausta 1,5 vuotta ennen kuin ryhdyin siihen. Minulle vakuuteltiin, että se on turvallinen keino ja tutkimustuloksia sen eduista on jo 80-luvulta asti. Liki 40 vuoden ajalta. Totta kai minua pelotti ajatus leikkauksen lyhentävästä vaikutuksesta elämän loppupäästä, mutta jos en olisi saanut omin avuin laihdutettua, olisin kuollut jo todennäköisesti 40-50-vuotiaana tai sairastanut ensin vakavia sairauksia. Päädyin kuolemaan ennenaikaisesti vaikka 70-vuotiaana, jos saisin elää viimeiset 40 vuotta ilman sairauksia, ilman häpeää omasta olomuodostani, ilman häpeää mennessäni julkisille paikoille ja että voisin oikeasti juosta ja leikkiä lapseni/lasteni kanssa ilman ongelmia.

1,5 vuotta leikkauksen jälkeen olen normaalipainoinen, syön normaalisti, syön herkkujakin kuten normaalit ihmiset, en ota niistä paineita, kunhan perusruokailutottumukset ovat terveelliset. Painoni on tippunut aluksi nopealla tahdilla ja viimeisen vuoden ajan 0,5-1 kg/vk eli terveellisen määrän. Joskus vähemmänkin. Pääasia, että ei ole ollut noususuunnassa. Pystyn menemään ilman häpeää ihmisten ilmoille, mikä on erittäin vapauttava tunne. Minua ei enää tuijoteta kaupassa, ei haukuta ja olen viimeinkin "näkymätön". Olen saanut itseluottamukseni takaisin, juoksen, lenkkeilen, pyöräilen, mahdun tivolilaitteisiin eikä minulla ole enää mitään rajoitteita miksi en voisi elää elämääni täysillä. Olen terveempi vanhempi lapselleni, koska pystyn olemaan oma itseni rentona, hyväntuulisena ja hyvällä itsetunnolla. Nyt ei tarvitse keksiä syitä miksi en menisi sisähuvipuistoon lapseni kanssa.

Edellä mainittujen lisäksi on tietysti muutama asia, jotka ovat muuttuneet elämässäni:

- en voi juoda vettä janooni kuten normaalit ihmiset, vettä/nestettä juodaan pikkuhiljaa

- vedenjuontiin on pakko panostaa ja juoda vähintään 1,5 l/pv

- appelsiinin, mandariinin ja tomaatin kuoret voivat aiheuttaa suolitukoksen, joten syön nuo kuorittuna tai puserrettuna

- syön joka päivä vitamiineja: D-, B-, monivitamiini-, kalkkilisiä ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaan

- käyn puolivuosittain verikokeissa tarkastamassa Hb-, vitamiiniarvot, jotta niihin voi puuttua tarvittaessa

Justasking kirjoitti:

Mitä mieltä olette lihavuusleikkauksesta? Oikotie onneen? Julkisten varojen tuhlausta? Jos on julkisten varojen tuhlausta, ja lihavan pitäisi itse omakustanteisesti "korjata itsensä", niin miten on alkoholistien, tupakoitsijien ja huumeiden käyttäjien laita? Eikös nekin ole itseaiheutettuja ongelmia ja silti yhteiskunta auttaa hoidoissa? Ristiriitaista? Kiinnostaisi kuulla niin negatiivisia kuin positiivisia kommentteja, kokemuksia ja epäluuloja.

Itse vastaan lihavuusleikkauksessa käyneenä kysymyksiisi.

-Lihavuusleikkaus ei ole oikotie onneen koska leikkauksen jälkeen vaaditaankin vasta rautaista KURIA noudattaa ravitsemusterapeutin antamaa ohjelmaa. Se laihduttaa hitaasti mutta varmasti ja siten ettei puutostiloja pääse syntymään. Jos puutostiloja syntyy niin sitten ollaan fuskattu jossain. Monilla suuret viikkopudotuslukemat leikkauksen jälkeen johtuvat ihan siitä, ettei voi syödä yhtä suurta määrää suolaa kuin ennen leikkausta.

-Suomessa leikataan liian vähän eli jokainen lihavuusleikkaukseen päässyt on mennyt monen tiukan seulan läpi. Sinne ei pääse pelkän oman päätöksen perusteella julkisella puolella.

-Ainakin minun kohdallani leikkauksen jälkeen julkisia terveydenhuollon varoja on lähinnä säästynyt koska olen käynyt leikkauksenjälkeisissä kontrollilabroissa, ravitsemusterapeutin tarkastuksessa ja kerran lääkärintarkastuksessa. Meillä rt tarkastaa painon siinä samalla kun käydään läpi syömisiä, aivan turhaa käyttää lääkärin aikaa punnitukseen. Aiemmin jouduin juoksemaan eri lääkäreillä huomattavasti useammin. Nyt olen päässyt eroon kahdesta eri pitkäaikaislääkityksestä eli Kelan ei tarvi maksaa niistä mitään korvauksia koska en käytä enää niitä.

-Ainakin minä olen maksanut tähän maahan veroja ja olen oikeutettu julkiseen terveydenhuoltoon. Se, miksi päädyin lihavuusleikkaukseen johtui muun muassa siitä, etten voi elää pelkästään päivätyötä tekemällä ja jokainenhan tietää yövalvomisen lihottavan jne. Toki oman osansa painonnoususta aiheuttivat geenit sekä turha kortisonien syöttäminen vuosikausia. Vasta koepalan oton jälkeen sain oikean diagnoosin ja lääkityksen. Kortisoni kasvattaa ruokahalua ja tietenkin jatkuvasti syödessä lihoo.

-En viitsi kertoa ihmisille käyneeni lihavuusleikkauksessa koska en jaksa kuunnella ihmisten hulluja kommentteja. Moni sekoittaa lihavuusleikkauksen rasvaimuuun jne ja kuvittelee kyseessä olevan vain plastiikkakirurginen toimenpide.

Vierailija kirjoitti:

En suosittele kenellekään. Sisälmysten silpomista ja kehon tasapaino on mennyt loppuelämäksi.

Sinulla on kyllä aika erikoinen käsitys leikkauksesta. Ei siinä silvottu eikä suolenpätkät lennelleet leikkaussalissa. Vatsalaukusta leikattiin osa pois eli se on pienempi kuin ennen. Kehon tasapaino taitaa itse asiassa olla parempi kun on päässyt eroon lääkityksistä.

Lihavuusleikkaus ei korjaa korvien väliä, josta lihavuus johtuu vaan vammauttaa elimistön pysyvästi ja komplikaatiot voivat johtaa jopa avanteen tekemiseen.

Jos lihavuusleikkauksesta, vaikkapa ohitusleikkaus, on jotain haittaa myöhemmässä elämässä (esimerkiksi jatkuvat matalat verensokerit), voidaan leikkaus "peruuttaa" eli palauttaa elimistö normaalitilaan.

Ilman tuota leikkausta en olisi enää hengissä. Lastensuojelulle olisi jäänyt viisi lasta huollettaviksi. Leikkaus pelasti minut, koska sen jälkeen paksusuoli puhkesi umpipussintaudin takia, mikä oli diagnosoitu kaksikymmentä vuotta väärin. Mutta, kun painoa oli jo poissa 30 kiloa, selvisin tuosta leikkauksesta hengissä ja palasin työhöni puolen vuoden sairasloman jälkeen. 

Nyt taisi yhteiskunta jäädä voiton puolelle.

Vierailija kirjoitti:

Rampautetaan itsensä, jotta voidaan syödä terveellisesti.

Toiseksi, läheskään aina ei leikkaus tuo sitä laihuuden autuutta jota tavoitellaan. Kilot karisee aluksi kohisten, mutta sitten löydetään taas sokeripitoiset juomat ja roskaruuat ja homma menee läskiksi. 

Toisena tekijänä leikatuilla kummittelee ravintoaineiden puute, jos ei oikeasti jakseta panostaa syömisessä ravintorikkaisiin ruokiin.

Ensinnäkin puutetilojen ehkäisyn vuoksi juuri pitääkin noudattaa ravitsemusterapeutin antamia ohjeita. Jokaiselle leikatulle annetaan vielä ohjevihkonen, joka käsittelee leikkauksenjälkeistä ravitsemusta. Jos se menee hukkaan niin uuden voi tilata Ravitsemusterapeuttien yhdistyksestä.

Leikkauksen tavoite ei ole mikään laihuuden autuus vaan potilaan rauhallinen laihtuminen siten, että hän pääsee eroon 60% ylipainostaan ensimmäisenä vuotena leikkauksen jälkeen. Monella jo se mahdollistaa liikunnan harrastamisen ja muutenkin aktiivisemman ja terveellisemmän elämäntyylin.

Leikkauksen aiheuttamista negatiivisista puolista voi tietenkin mainita sen, ettei sokeri- tai rasvarikkaiden ruokien syöminen onnistu koska a) rasvaiset ruoat laukaisevat kamalan närästykseen sekä joillakin myös rasvaripulin. Sokeria ei kannata syödä koska se aiheuttaa dumping-oireita. Mikään ei voi olla niin makeaa herkkua että sen vuoksi kärsisi vapaaehtoisesti dumpingoireita. Pahimmassa tapauksessa voi joutua dumpingin aiheuttamien sydänoireiden vuoksi ensiapuun.

Mistä ihmisillä on sellainen luulo, että kaikki edes pitäisivät rasvaisesta tai sokerisesta jos ovat ylipainoisia? Ennen leikkaustakaan en ostanut ikinä leivoksia vaan ohra- tai porkkanapiirakoita silloin kun niitä on meidän kaupassa harvoin myynnissä. Useimmiten pitäisi varata itse joku vapaapäivä ja leipoa omat piirakkansa. Minulle ainakin herkullisuuden huipennus on lämmin porkkanapiirakka, jonka päällä on ohut siivu savujuustoa. Ennen pystyin syömään useamman sellaisen ja nyt riittää yksi piirakka savujuuston kera.

En kiellä sitä ettemmekö me ole yksilöitä ja joku muu voi pitää enemmän wienereistä kuin minä.

Junttityttö kirjoitti:

Näkisin niin että lihavuusleikkaus on seurauksen hoitamista, eikä syyn selvittämistä. Lihavuus voi johtua monesta tekijästä, mutta usein se on kokonaisvaltaista elämänhallinnan menettämistä ja masentuneisuutta. Leikkaus ei pelasta ketään mutta auttaa huomattavasti jos ihminen on valmis muutokselle. Jos vanhat tavat jatkuvat, tilanne on pian uusiutunut. Mutta samahan on tupakoinnissa ja muissakin riippuvuuksissa, voidaan sitä tilannetta lääketieteellä hoitaa ja edesauttaa paranemista, mutta ihminen on itse vastuussa siitä tulevaisuudestaan. Eli mun kanta asiaan: hyvä juttu jos siihen yhdistetään monialainen terapia ja jatkohoito.

Usko tai älä: kaikki lihavat ihmiset eivät ole masentuneita. Kannattaa säästää ne terapiat ja hoito ihan oikeasti apua tarviville.

Sinun tapasi ajatella on siinä mielessä haitallinen, että kaksi ihmisryhmää jäisi ilman apua jos toista ryhmää istutettaisiin terapioissa ja niistä hyötyvät jäisivät ilman. Sinun pitää opetella luottamaan erikoissairaanhoidon tekemiin testeihin, seuloihin ja laboratoriokokeisiin eikä mutuilla. Ei sinne leikkaukseen menevillä yleensä edes ole mielessä menneisyydestä kiinni pitäminen vaan uusi elämä.

Vierailija kirjoitti:

Kun ei löydy tahdonvoimaa tai kykyä rajoittaa sitä ruuan imuroimisen määrää, niin mennään siitä missä aita on matalin. Mahalaukkua pienemmäksi niin voi edelleen syödä täysin aivottomasti, mutta kroppa alkaa pistämään aikaisemmin vastaan. Vatsalaukkuhan mukautuu ja kutistuisi muutenkin itsekseen, jos ei sitä ahdettaisi aina täpötäyteen roskamättöä.

Taidat tietää aika vähän lihavuusleikkauksesta tai siihen päätyneistä ihmisistä? Kuten Pertti Mustajoki totesi: tahdonvoimalla ei voi laihduttaa koska se on kuin lihas, joka väsyy.

Lihavuusleikkaukseen menijä on kokeillut laihduttamista lukemattomia kertoja ja ennen leikkaukseen menoa monelle on helpotus, että riittää kun pudottaa kuukaudessa 5-7% painostaan. Vatsalaukku ei kutistu itsekseen niin paljoa, että siitä katoaisi pois 2/3 kuten leikkauksessa. Leikkauksen jälkeen vatsalaukku venyy hieman ajan myötä mutta sitä ei saa venyttää koska se on leikkaamatonta vatsalaukkua hauraampi ja voi revetä eli haljeta jos syö tai juo liiikaa kerralla. Harva haluaa syödä tai juoda itseään hengiltä? Myöskään pilveä ei voi polttaa tai ruokahalua lisääviä lääkkeitä syödä edellämainituista syistä johtuen.

Vierailija kirjoitti:

Vastaa itsensä silpomista. Tosin kirurgin tekemänä. En suostuisi itse.

Leikkausta ei tehdä kenellekään väkisin. Jos lääkäri ehdottaa sitä niin kannattaa kyllä pysähtyä ja miettiä tosissaan kuinka toimia ettei tilanne pahene. Minäkin mietin ennen leikkausprosessin aloitusta kolme vuotta ennen kuin uskalsin leikattavaksi.

Vierailija kirjoitti:

- appelsiinin, mandariinin ja tomaatin kuoret voivat aiheuttaa suolitukoksen, joten syön nuo kuorittuna tai puserrettuna

Aika harvat syö appelsiineja ja mandariineja kuorineen, vaikkei olisi mahaa silvottukaan.

Vierailija kirjoitti:

Ennen leikkaustani kävin syitä läpi ja opin syömään oikeammin, mutta se ei riittänyt painonpudotukseen riittävästi. Olin pohtinut lihavuusleikkausta 1,5 vuotta ennen kuin ryhdyin siihen. Minulle vakuuteltiin, että se on turvallinen keino ja tutkimustuloksia sen eduista on jo 80-luvulta asti. Liki 40 vuoden ajalta. Totta kai minua pelotti ajatus leikkauksen lyhentävästä vaikutuksesta elämän loppupäästä, mutta jos en olisi saanut omin avuin laihdutettua, olisin kuollut jo todennäköisesti 40-50-vuotiaana tai sairastanut ensin vakavia sairauksia. Päädyin kuolemaan ennenaikaisesti vaikka 70-vuotiaana, jos saisin elää viimeiset 40 vuotta ilman sairauksia, ilman häpeää omasta olomuodostani, ilman häpeää mennessäni julkisille paikoille ja että voisin oikeasti juosta ja leikkiä lapseni/lasteni kanssa ilman ongelmia.

1,5 vuotta leikkauksen jälkeen olen normaalipainoinen, syön normaalisti, syön herkkujakin kuten normaalit ihmiset, en ota niistä paineita, kunhan perusruokailutottumukset ovat terveelliset. Painoni on tippunut aluksi nopealla tahdilla ja viimeisen vuoden ajan 0,5-1 kg/vk eli terveellisen määrän. Joskus vähemmänkin. Pääasia, että ei ole ollut noususuunnassa. Pystyn menemään ilman häpeää ihmisten ilmoille, mikä on erittäin vapauttava tunne. Minua ei enää tuijoteta kaupassa, ei haukuta ja olen viimeinkin "näkymätön". Olen saanut itseluottamukseni takaisin, juoksen, lenkkeilen, pyöräilen, mahdun tivolilaitteisiin eikä minulla ole enää mitään rajoitteita miksi en voisi elää elämääni täysillä. Olen terveempi vanhempi lapselleni, koska pystyn olemaan oma itseni rentona, hyväntuulisena ja hyvällä itsetunnolla. Nyt ei tarvitse keksiä syitä miksi en menisi sisähuvipuistoon lapseni kanssa.

Edellä mainittujen lisäksi on tietysti muutama asia, jotka ovat muuttuneet elämässäni:

- en voi juoda vettä janooni kuten normaalit ihmiset, vettä/nestettä juodaan pikkuhiljaa

- vedenjuontiin on pakko panostaa ja juoda vähintään 1,5 l/pv

- appelsiinin, mandariinin ja tomaatin kuoret voivat aiheuttaa suolitukoksen, joten syön nuo kuorittuna tai puserrettuna

- syön joka päivä vitamiineja: D-, B-, monivitamiini-, kalkkilisiä ravitsemusterapeutin ohjeiden mukaan

- käyn puolivuosittain verikokeissa tarkastamassa Hb-, vitamiiniarvot, jotta niihin voi puuttua tarvittaessa

Lihavuusleikkaus ei lyhennä elämää mitenkään elämän loppupäästä. Sehän on hassu ajatuskin jos ihminen pitää hyvää huolta ravitsemuksestaan ja liikkuu. Toki syömisen unohtavan dementikon elämä voi lyhentää loppupäästä olipa hän sitten leikattu tai ei. Syömättä ja juomatta jättäminen on toki aina kaikista pahinta olipa ikä tai painolukema sitten ihan mitä tahansa.

Kummassa leikkauksessa kävitte? By-pass vai sleeve? Ihan mielenkiinnosta kysyn. Oon töissä gastrokirran polilla, jossa lihavuusleikattuja seurataan.

Kyllä minä hyväksyn lihavuusleikkauksen, jos lääkärit todennut tarpeen. Suomessa pitäisi kuulemma tehdä vielä enemmän mitä nykyään sanoo asiantuntijat. Sama juttu muissa ongelmissa, jos todetaan tarvetta apuun niin hyvä että löytyy/saa apua. Kaikki hyötyy.