Äidit, kun kehutte aikuisia lapsianne työpaikalla: en ole katkera, mutta kuitenkin

Sun lapsi on ihan hyvä ihminen noinkin. Paranemisia.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen ulkoiset saavutukset eivät ole vanhempien saavutuksia tai onnistuneen kasvatustyön hedelmiä. Ihmiset ovat erilaisia, (aikuiset) lapsetkin. Toisella on kapasiteettia johonkin, toisella johonkin muuhun. Todennäköisesti et ole yhtään sen huonompi äiti kuin tuo työkaverisikaan ja hänelläkin voi olla taustallaan vaikka mitä kokemuksia, joita sinä et osaa edes kuvitellakaan.

Juuri näin. Joistakin ihmisistä ikävä kyllä oikein paistaa läpi, kuinka omien lasten saavutuksia kehumalla halutaan pelkästään korostaa itseä ja samalla omia toteuttamatta jääneitä unelmia eletään lasten kautta. Tällaiset ihmiset ovat kyllä muutoinkin niin minäkeskeisiä, etteivät heitä muiden asiat juurikaan kiinnosta ja heille on tärkeää ylittää muiden saavutukset ja osaaminen. Itsestä ja omista lapsista jaksetaan jauhaa loputtomiin. Jättäisin tällaisten ihmisten puheet täysin noteeraamatta.

Olen pahoillani ap. Valitettavasti tiedän, että oma äitini on tuollainen, vaikka me lapset ollaan ihan "tavallisia".

Lasten saavutuksillla ylpeily on inhimillistä, mutta epämiellyttävää. Vanhemmuudessa ei voi voittaa, vaan se on sitä että pysyy omien lastensa vanhempana no matter what.

Tuon vähän eri näkökulman tähän: toivoisin että te äidit jotka jauhatte lapsistanne työpaikalla miettisitte joskus että kaikkia ei kiinnosta teidän kullannuppunne. Jos kiinnostaa, työkaverit kysyy lastenne kuulumisia. Ymmärrän ap:ta tosi hyvin ja toivon sydämestäni voimia jaksaa (ennen kaikkea rasittavaa työkaveria). Itse joudun kuuntelemaan joka ikinen päivä töissä äitiä joka paasaa tyttärensä harrastuksesta eikä ikinä kysy mitä muille kuuluu. Enpä usko että kuuntelisi ikinä kollegan lapsen kuulumisia.

Vierailija kirjoitti:

Silti minä olen päättänyt, että iloitsen omista "lottovoitoistani"! Aina on joku, jonka elämä on kamalampaa kuin minun, mutta sinä mielenterveysongelmaisen äiti et voi edes aavistaa, millaista on istua leukemialapsen kanssa sairaalassa. Tai millaista on sillä hetkellä, kun tajuaa, että ei voi pelastaa lastaan joltain sellaiselta, jonka olisi voinut ennakoida.

Minä en aio salata onneani siksi, että sinulle ei ole suotu samaa!

Voi ei! Otan osaa suruusi, jos olet menettänyt lapsesi. Se on suurin suru, mitä äiti voi kohdata.  Jos ymmärsin oikein. 

Niin, minulle ei tässä asiassa ole suotu onnea.  Ja kaikesta huolimatta yritän ajatella, että mielenterveysongelmat ovat aivosairaus,. Neurologinen sairaus. Jotain, mihin minä en voi vaikuttaa, enää kovinkaan. Olen minäkin letittänyt lapseni vaaleata tukkaa teho-osastolla. 

Ei kai meidän äitien tuskaa voi verrata toisiinsa. Koska rakkaus on loputon suo! 

Voi ap, halauksia sinulle. Olet varmasti kokenut yhden suurimmista huolista, joita äiti voi kokea. Ihanaa, että kerrot siitä meille. Tässä on monelle ajattelemisen aihetta. Olen yleisesti ottaen sitä mieltä, että onnistumisista ja läheisten onnistumisista pitää olla ylpeä, ja niitä yleisesti ottaen saa hehkuttaa. Iloisten hetkien avulla jaksamme ne vaikeatkin hetket. Toisaalta poikkeuksen tekee se, että jos tietää jonkun asian olevan toiselle tosi arka, niin ehkä juuri siihen liittyvistä asioista ei kannata puhua (esim. tahattomasti lapsettomalle en ala kehumaan, mitä kivaa on lasten kanssa tehty)

Kuten itsekin ymmärrät, kukaan ei halua tahallisesti sinua loukata. Eikä kukaan ajattele, että tyttäresi ongelmat olisivat sinun syytäsi. Tietääkö työkaverisi lapsesi vaikeuksista?

Itse tiedän ehkä jotain tunteistasi, minun suvussani on tosi paljon mielenterveysongelmia, mm. isälläni ja veljelläni on. Itse olen pitänyt tärkeänä asioista puhumista. Missään nimessä ei pidä lähteä pitämään kulisseja, se on raskasta kaikille (toki voi itse valita, että kuinka paljon kertoo ja kenelle). Itse pidän avoimuutta myös mielenterveystekona, se lisää ihmisten tietoisuutta mielenterveysongelmista ja vähentää niihin liittyviä ennakkoluuloja. Kuten varmaan tiesitkin, älykkäät ja herkät ihmiset ovat alttiimpia sairastumaan kuin muut. Ei siis ole pelkkä sanonta, että raja hulluuden ja viisauden välillä on kuin veteen piirretty viiva.

Oma 7-vuotiaani on myös joutunut kovasti taistelemaan temperamenttinsa kanssa, olen siis myös kokenut sen kun muiden lapsista löytyy aina niitä ihania onnistumisia ja itse on kamppaillut jonkun ihan perusasian kanssa. Toisaalta ihana lapseni kun onnistuu jossain, niin sitä mukavampaa näitä asioita on hehkuttaa ystäville. Ja onneksi meidän ystäväpiirissä voidaan puhua myös vaikeista asioista, kuitenkin vertaistuki on maailman paras asia. Koitetaan olla kilpailematta lapsillamme vaan nähdään heidät hyvinä tyyppeinä heikkouksineen ja vahvuuksineen.

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä. Minusta tuntuu että nyt tarvitset henkilön tai paikan missä voit purkaa tuntojasi. Nyt jemmaat ne sisällesi ja se ahdistaa sinua lisää. Puhuminen helpottaa. Minulla on kahdella lapsella ongelmia ja sinun tyttären kuviot on jo nyt nähtävissä yhden lapsen kanssa vaikka on vasta 12-vuotias. Puhun avoimesti hänen ongelmistaan enkä häpeä lasta. Olen hänen äitinsä ja rakastan vaikka mitä tekisi. Tekojaan minun ei tarvitse hyväksyä mutta lapsi itsessään pitää hyväksyä. 

Älä katkeroidu, lapsesi tilanne ei ole sinun syysi. Ota yhteys työterveyteen tai omalle terveysasemalle ja yritä päästä juttelemaan ammattilaisen kanssa. 

Tähän pakko kommentoida aikuisena tyttärenä, että aina sanotaan että ei ole äidin syy. Kyllä sillä äidilläkin on osuutta asiaan ainakin jos on ollut kylmä ja tiukka äiti. Toki koulukiusaamisen yms vaikuttaa myös. Tämä omakohtaisen kokemuksena. En väitä että ap olisi ollut huono äiti, mutta haluan tuoda tämän puolen esille. Itse en halua että äitini kehuu miten minusta on tullut jotain. Ihan kuin kiillottaisi omaa kruunuaan, vaikka koen taistelleeni itseni siihen elämäntilanteeseen missä olen huonosta lapsuudesta ja epävakaasta kiintymyssuhteesta johtuen.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin esikoiseni sairastaa. Eristäytyy asuntoonsa, ei vastaa puhelimeen eikä viesteihin. Kun on jo liki kolmekymppinen, en saa mistään tietoa hänen tilanteistaan, missä mennään. On sotkenut kaikki asiansa, milloin on sähköt katkaistu ja milloin vuokrat maksamatta. Ulosotossa velkoja, luottotiedot menneet jne.

Kehuskelee ettei ole ihmisten kanssa tekemisissä ym.heittäytyy marttyyriksi kun on vaikeata ym.

On käynyt kuraattorin luona yläasteella jossa kehui valehdelleensa kaiken ja naureskeli että olipa hyväuskoinen ämmä. Opiskeluaikana hakeutui mtt:n asiakkaaksi, välillä käyttää masennuslääkkeitä, välillä lopettaa ne. Pohjaton suo, loppua ei näy. En jaksaisi enää vastuuta kantaa, mutta ei ole muitakaan jotka rästit maksaisivat ja ruokaa ostaisivat kun on päällä ties kuinka mones karenssi ja rahaa ei tule mistään. Tiedän tekeväni karhunpalveluksen, mutta en halua hänen joutuvaan häädetyksikään.

Täsmälleen sama tilanne meidän perheessä. Omat keinot on lopussa, eikä muualta apua saa. Maksellaan velkoja, kun ei haluta lapsen joutuvan asunnottomaksi.

Ymmärrän että vaikeaa on kuunnella työkaverin hehkutusta vaikka hän ei sillä varmasti mitään pahaa tarkoita. Ihmiset vain ovat usein ajattelemattomia omassa onnessaan. Itse olen kokenut lapsettomana vaikeaksi muiden vauva-hehkutukset vaikka onnellinen olenkin muiden puolesta. Mutta silti se on pieni puukon isku vatsaan.

Yhden työkaverin lapsi on myös kärsinyt vakavista mielenterveyden sairauksista ja työkaveri on avoimesti kertonut tilanteestaan töissä. Miksi on väsynyt, ei ehkä henkisesti läsnä. Sitten olemme yhdessä tirauttaneet kyyneleet kun vierihoidosta kuntoutunut ja jatkuvaa valvontaa tarvinnut teini oli itsenäisesti mennyt kouluun. Samalla tavalla olemme iloinneet jonkun muun lapsien opiskelemaan pääsyistä, häistä ja lapsista. Olisiko sinulla edes yksi työkaveri kenelle uskaltaisit kertoa tilanteesi?