Onko täällä vanhempia, jotka eivät kuulu lapsensa tärkeimpiin ja rakkaimpiin ihmisiin?

Mä olen tällainen "lapsi", jolle vanhemmat ei ole mulle rakkaimpiin ihmisiin kuuluvia. Itselläni tämä johtuu kommunikaatio-ongelmista ja esim. siitä, että vanhemmat jatkuvasti pullauttelevat esiin vääriä asioita väärässä seurassa. Olen tätä LGBT-väkeä, mutten halua oikeasti puhua asiasta. Haluan vaan elää kuin kaikki muutkin, mutta vanhemmat tuo sen aina esille väärässä paikassa ja väärässä seurassa. Jopa somessa löydän itsestäni asioita, jotka ovat yksityisiä. Olen ihan tavallinen ihminen, mutta tuo torpedoi elämääni todella tehokkaasti. Olen tajunnut, että he on pahimman luokan tekosuvakkeja, jotka ratsastavat mun henkilökohtaisella elämälläni saadakseen muilta jotain. Mitä? Kuulemma on mun ongelmani, etten ole "sinut" itseni kanssa ja välitän niin paljon muiden mielipiteistä.

Ilman tätä välit voisi olla lämpimämmät, koska annoin jo anteeksi mm. rankan henkisen väkivallan ja lapsena tapahtuneen hyväksikäytön totaalisen kieltämisen (kuulemma oli rankkaa se mun "valehtelu"). Eihän mua koskaan kiusattu koulussakaan... Eikä kotona ollut edes väkivaltaa, jos vanhempia on uskominen.

Mutta joo. Jos vanhemmat on normaalit tai hyvät, niin kamalaa, jos suhde ei toimi. Itse en voi lapsia saada, mutta painaisi se sydäntä, jos olisi omille lapsilleen samantekevä. Omia vanhempianikin se painaa. Ihan oikeasti itsekin toivon, että joskus puhuttaisiin asioista niiden oikeilla nimillä, ja kaikki selviäisi. Vanhemmat ovat melkein kuusikymppisiä. Heillä on omat taakkansa, muttei oikein työkaluja tai halua niiden juttujen käsittelyyn.