Nyt toivon, että olisin ollut veljelleni vähemmän ilkeä tämän eläessä.

Veljeni oli syntyessäni 12-vuotias ja vanhemmat olivat yrittäneet saada lasta veljen syntymän jälkeen monta vuotta kunnes minä synnyin. Jo melko pienenä huomasin, että isoveljeni oli jotenkin erilainen kuin muut ihmiset. Vanhemmat kertoivat minun jo joskus 4-vuotiaana kyselleen, että miksi isoveli (silloin siis 16-vuotias) on niin tyhmä ja lapsellinen, vaikka oli jo poika, minun nelivuotiaan silmissä lähes aikuinen. Vanhemmat olivat yrittäneet selittää minulle, että veli oli heikkolahjainen (ei siis kehitysvammainen, mutta ei yhtä älykäs kuin ihmiset keskimäärin) ja lievästi autistinen eikä hän voi sille mitään.

En koskaan veljen eläessä hyväksynyt häntä tai hänen erilaisuuttaan. Kun veli muutti pois kotoa 19-vuotiaana minä olin häpeämättömän onnellinen, erityisesti siksi kun olin juuri aloittanut koulun ja sain tuoda koulukavereita meille ilman, että minun täytyi hävetä veljeäni ja esimerkiksi sitä, että veli ei kestänyt kovia ääniä. Kun veli tuli käymään kotona, minä pysyin koko ajan visusti huoneessani jos vain se oli mahdollista.

Sitten kun tulin murrosikään, niin aloin kulkemaan ikäisteni joukoissa porukoissa noin 13-vuotiaana ja sitä jatkui lähemmäs 20-vuotiaaksi asti. Vietimme paljon aikaa ulkona ja koska veli asui samassa kaupungissa kävi väistämättä joskus niin, että veli kulki porukkamme ohi jossain. Nyt tämä vähän nolottaa, mutta minä pistin alulle perinteen että aina kun veli kulki ohi niin aloimme huutelemaan hänelle kaikkea törkeää ja erityisen hauskaa oli, kun hän ei koskaan yrittänyt puolustaa itseään, meni vain mahdollisimman nopeasti ohi vilkuillen meitä pelokkaana.

Kun tulin täysi-ikäiseksi muutin omaan asuntoon toiseen kaupunkiin ja vietin aina viime vuoteen asti melko viinanhuuruista elämää, jossa huumeetkaan eivät olleet tuntemattomia ja harrastin seksiä holtittomasti monien miesten kanssa. Perheeni kanssa olin vähän tekemisissä, veljen kanssa en ollenkaan. Jossain vaiheessa olin saanut tietää, että veljeni oli sairastunut vakavasti mutta se ei minua kiinnostanut.

Tänä kesänä sitten kävi niin, että veli kuoli tautinsa aiheuttamaan jonkinlaiseen kohtaukseen. Kaikki oli ohi hetkessä, veli vain lakkasi hengittämästä ja elintoiminnot loppuivat eikä veljeä voitu pelastaa. Tästä on nyt muutama kuukausi ja minua ihmetyttää, että ikävöin veljeäni jollain tasolla, vaikka olin aina toivonut olevani ainoa lapsi tai että minulla olisi normaali veli. Nyt minua nolottaa, kun veljen tavaroista löytyi päiväkirjoja, johon hän oli lapsellisella käsialalla kirjoittanut esimerkiksi, että toivoisi olevansa parempi veli ja että toivoisi väliemme olevan paremmat mutta aivan erityisen noloa on, kun vanhemmat saivat vasta veljen kirjoituksia lukiessaan tietää kuinka minä olin häntä teininä kaverieni kanssa kiusannut. Mutta siitä olen onnellinen, kun veli ei koskaan paljastanut kavereilleni olevansa veljeni ja häpäissyt minua siten. Jollain tasolla toivon silti, että en olisi ollut niin ilkeä veljelleni, vaikka toivoinkin noin 4-vuotiaasta lähtien, että veljeni kuolisi tai lakkaisi muuten olemasta veljeni.