Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden traumat ja nykyisyys
30.11.2017 |
Olen pienen ikäni, pian 27, inhonnut ja rakastanut vanhempiani. Nyt olen jotenkin alkanut ymmärtämään että se tunnekylmyys vaikkakin ruokaa, leluja ja vaatteita on ollut, niin ei ole halattu, ei sanottu minä rakastan sinua, ei kehuja, ei mitä kuuluu kyselyjä, on alkanut painaa. Tai on ennenkin. Tunnen häpeää ja riittämättömyyttä, tunnen olevani yksin ja huonompi kuin muut.
Nuorena halusin aina pois, kotona piti olla hiljaa jos ei halunnut kuunnella marmatusta, väkivaltaa ei ollut mutta pienenä sain piiskaa ainakin kerran tai kaksi.
Näin isona äidin ikävä on valtava, no isänkin mutta isä on ainavalittanut niin paljon että hänen lämpöä en kaipaa, toisaalta olen pienenä voinut saada isältä enemmän lämpöä kun äidiltä.
Vanhempien keskinäistä lämpöä tai edes minkäänlaista kosketusta en ole koskaan nähnyt, en edes käsistä kiinnipitoa.
Mutta miksi nyt tunnen etten voisi pahoittaa kummankaan mieltä, pelkään aina ettö jompi kumpi tulisi surulliseksi jos en pidäkkään heidän tuomasta tavarasta tai muusta?
Tiedä että he rakastavat, auttavat aina ja pitävät huolta mutta kosketusta, kehuja, läheisyyttä ei ole.
Miten te olette selvinneet näistä?
Kommentit (2)
On mies ja lapsi ja koirakin :)
Mutta vatvon liikaa tätä asiaa, ehkä kun en tiedä miten paljon lastenlasta heille sitten pitäisi antaa hoitoon tms. toiset isovanhemmat eivät ole saaneet maalaisjärkeä mutta ovat lempeämpiä mutta tossukoita.
Täytyisi saada pidettyä lapsi ottamasta kummastakaan suvusta mitään vinkkejä.
Kiitos viestistäsi, kuulostaa siltä että olet täysijärkinen ja kaunis ihminen tuollaisesta menneisyydestä huolimatta.
Kaikkea hyvää sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, mulla oli oikeasti kauhea lapsuus, äiti uhkasi koko ajan tapaa itseään ja toisaalla asuva isä oli rapajuoppo. Minä olin syntipukki, kaikki äidin ongelmat olivat minun syytä. Koulukiusaamista, huonoa koulumenestystä, raiskaus jne.
Itse pärjään kun en elä menneessä vaan tässä päivässä. Mietin omia asioitani ja järjestän elämääni. Olen yhden lapsen kasvattanut aikuiseksi ja ollut useaan otteeseen terapiassa. Välillä on ollut alkoholismia ja yksinäisyyttä, mutta taaperran eteenpäin omaa tahtiani. Työssä olen urani huipulla ja se kannattelee.
Olen ajatellut että vanhempani eivät olleet mitään ruudinkeksijöitä, kuten eivät heidän vanhempansakaan olleet. Olen yrittänyt olla ymmärtäväinen ja kiva äiti omalle lapselleni.
Vanhempasi eivät osaa rakastaa sinua muutoin kuin antamalla tavaroita ja sinun vastarakkautesi on ilahtua niistä tavaroista. Voithan halata heitä ja antaa heille sitä rakkautta jota itse toivot saavasi heiltä? Se on varmaan vaikeaa?
Sinulle sopisi pari koiraa tai kissaa, jotka pitävät juuri siitä hellyydestä, jota kaipaat, ja antavat sitä. Ja poikaystävä.