Kaduttaako teitä koskaan lapsen hankinta

On aika kauheaa elää sen katumisen kanssa. Miten oman pään saisi muutettua sellaiseksi, ettei se katuisi? Onko jollain ehdotuksia? Jos ap:lla ei mene päivääkään että hän ei kadu kuopustaan, niin sellainen on aika kauhea elämä.

Vierailija kirjoitti:

En toivoisi olevani lapseton mutta kyllä minua kaduttaa kolmannen lapsen hankinta. On kai jonkin sortin erityislapsi, ei diagnoosia mutta ihan täyttä helvettiä arki. Ekaluokkalainen Vaahteramäen Eemeli pähkinänkuoressa. Olen itse jo päälle nelikymppinen ja liian vanha seuhtomiseen opettajien ja rehtorin kanssa. Toivon todellakin että lapsilukuni olisi jäänyt kahteen. Enkä voi käsittää ihmisiä jotka päättävät pistää lapsen alulle minun iässäni nelikymppisenä, ei helvetti.. 🙄

Tuo onkin oma tabunsa, vaikeiden tapausten katuminen. Entä kehitysvammaisten vanhemmat? Millaisia ajatuksia he käyvät läpi? Siinä vasta tabua kerrakseen.

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En toivoisi olevani lapseton mutta kyllä minua kaduttaa kolmannen lapsen hankinta. On kai jonkin sortin erityislapsi, ei diagnoosia mutta ihan täyttä helvettiä arki. Ekaluokkalainen Vaahteramäen Eemeli pähkinänkuoressa. Olen itse jo päälle nelikymppinen ja liian vanha seuhtomiseen opettajien ja rehtorin kanssa. Toivon todellakin että lapsilukuni olisi jäänyt kahteen. Enkä voi käsittää ihmisiä jotka päättävät pistää lapsen alulle minun iässäni nelikymppisenä, ei helvetti.. 🙄

Tuo onkin oma tabunsa, vaikeiden tapausten katuminen. Entä kehitysvammaisten vanhemmat? Millaisia ajatuksia he käyvät läpi? Siinä vasta tabua kerrakseen.

No, jos tässä ketjussa saa vihdoinkin vähän tuulettaa, niin vanhemmuus on kyllä enemmän ottanut kuin antanut (tabuista puheenollen....)Mielenkiintoista nähdä, jääkö lapsen aikuistuessa plussan puolelle. Luultavasti, aika kultaa muistoja.

Meillä nuorella todettiin "vain" ADD 16 (!) vuoden iässä, ja viestissä 5 mainitsemani ikävuodet olivat kyllä enimmäkseen kivireen vetoa. Siihenkin kuitenkin tottuu, ja lapsi on rakas kuin mikä. En kuitenkaan ikipäivänä olisi uskonut, kuinka rankka matkasta tulisi. Onneksi sitä ei tiedä etukäteen.

Minulla on kaksi tervettä lasta, joiden saamista en muista koskaan katuneeni. Olin kyllä esikoisen jälkeen järkyttynyt siitä, miten sidoksissa olin vauvaan - myös psyykkisesti. Ja olin tosi väsynyt kahden pienen kanssa, mutta että olisin katunut... Never.

Nyt lapset aikuisia ja lapsenlapsiakin on jo elämässäni. Mummius on ihan parhautta!

Oliko äitiys 80-luvun lopussa ja 90-luvulla helpompaa kuin nyt? En muista, että kukaan ystävistäni olisi puntaroinut perheen perustamista, tai katunut sitä, kuten nykyisin. Tuohon aikaan kaikkien meidän omat vanhemmat asuivat kaukana, joten niitä turvaverkkojakaan ei ollut.

Ap, täällä on samanlaisia aloituksia tämän tästä, ei ole mikään tabu enää nykyään, kyllähän siitä kirjoitellaan jo mediassa muutenkin.

Luulen että suuri osa näistä katujista eivät ole oikeasti lapsia halunneetkaan, vaan ovat kuvitelleet että jotenkin niitä lapsia pitää tehdä, että joku pakottaa jos ei tee, monet puhuu jostain kumman yhteiskunnan paineesta ym. mitä en ymmärrä ollenkaan koska nimenomaan nykyään suunta on ihan toinen, meidän yhteiskunta ei todellakaan ole kovin lapsiystävällinen.

Suurin syy lapsiperhe-elämän rankkuuteen on se että varsinkin nykyään lapset tehdään liian pienillä ikäeroilla, on liian rankkaa sekä esikoiselle että vanhemmille. Ei ole ollenkaan helppoa suorittaa kahta vauvavuotta peräkkäin, eikä ole naisen kropalle terveellistä tehdä alle 3 vuoden välein lapsia. Kaksi vaippapyllyä eri kehitysvaiheissa on paljon haastavempaa kuin esim. kaksoset. Kaksoset voi hoitaa sarjatyöskentelynä, ruokailut ym. menee aina samaan aikaan, eikä meidän kaksoset ole koskaan edes heränneet toistensa itkuun ja huutoon.

Monet vanhemmat ovat varmaankin masentuneita ja antaneet parisuhteensa kuoleentua, ja syyttävät siitä lapsia, jotka ovat viattomia sijaiskärsijöitä vanhempien tyhmyydelle.

Lapset on kuitenkin perheenjäseniä, eikä ikuisesti vauvoja, ja jokainen on oma persoonansa. Vanhempien omat luonteet siirtyy lapseen geeneissä ja kasvatuksen virheet kruunaa ongelmat. Rauhalliset fiksut ihmiset saavat rauhallisia fiksuja lapsia. Suorittamalla vanhemmuutta ei saa kuin stressaantuneen lapsen ja vanhemmat.

Minä en ymmärrä ihmisiä jotka katuvat perheenjäseniään, ihan sama kuin katuisi omaa kättään tai jalkaansa, tai siskoaan tai äitiään.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi tervettä lasta, joiden saamista en muista koskaan katuneeni. Olin kyllä esikoisen jälkeen järkyttynyt siitä, miten sidoksissa olin vauvaan - myös psyykkisesti. Ja olin tosi väsynyt kahden pienen kanssa, mutta että olisin katunut... Never.

Nyt lapset aikuisia ja lapsenlapsiakin on jo elämässäni. Mummius on ihan parhautta!

Oliko äitiys 80-luvun lopussa ja 90-luvulla helpompaa kuin nyt? En muista, että kukaan ystävistäni olisi puntaroinut perheen perustamista, tai katunut sitä, kuten nykyisin. Tuohon aikaan kaikkien meidän omat vanhemmat asuivat kaukana, joten niitä turvaverkkojakaan ei ollut.

Juuri näin se oli. Vielä ennen nettiä ja somea sai olla rauhassa omalla tavallaan vanhempi, sanottiin vaan että jokainen äiti on tarpeeksi hyvä omalle lapselleen kunhan rakastaa lastaan ja haluaa hänelle hyvää. Nyt pitää tehdä kaikenmaailman temppuratoja ettei lapsi mene pilalle. Oma esikoiseni on jo 23v. ja erittäin menestynyt elämässään vaikka olen ollut rento vanhempi, vastoinkäymisiä on elämässä ollut, mutta pääasia on ollut että lapsella on kaikki hyvin, ja sillä mennään näiden nuorimmaisten kanssakin, päivä kerrallaan. Ei ole liikaa harrastuksia että pitäisi hulluna kuskata, ei ole koskaan nukuttu perhepedissä, vaan rauhassa omassa sängyssä, ei ole vaadittu lapselta liian pienenä kaikenmaailman taitoja eikä toisaalta kasvatettu pumpuliin käärittynä tynnyrissä.

En ole koskaan joutunut katumaan. Meillä on vain yksi lapsi ja kaikki on mennyt hyvin. Ei ole ollut liian kuormittavaa tai raskasta ja lapsesta on ollut ihan valtavasti iloa. Ja hänestä on kasvanut jo ihana teini.

Korkeintaan koen syyllisyyttä siitä, että on voitu matkustella ja elää mukavasti, yksi lapsi tulee kuitenkin paljon halvemmaksi kuin kaksi. 

Kun herää noin 40 viikonloppuna viimeistään aamukasilta koko päivän kestäviin harraatuskuskauksiin (tänään 0800-1800) niin kyllä jumalauta kaduttaa. Kun miettiikin kuinka paljon aikaa ja rahaa on mennyt penskoihin saamatta mitään takaisin, niin suorastaan vituttaa...

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi tervettä lasta, joiden saamista en muista koskaan katuneeni. Olin kyllä esikoisen jälkeen järkyttynyt siitä, miten sidoksissa olin vauvaan - myös psyykkisesti. Ja olin tosi väsynyt kahden pienen kanssa, mutta että olisin katunut... Never.

Nyt lapset aikuisia ja lapsenlapsiakin on jo elämässäni. Mummius on ihan parhautta!

Oliko äitiys 80-luvun lopussa ja 90-luvulla helpompaa kuin nyt? En muista, että kukaan ystävistäni olisi puntaroinut perheen perustamista, tai katunut sitä, kuten nykyisin. Tuohon aikaan kaikkien meidän omat vanhemmat asuivat kaukana, joten niitä turvaverkkojakaan ei ollut.

Totta, siihen aikaan ei varmaan ollut edes aikaa miettiä joutavia ja ihmisten elämänasenne oli muutenkin täysin erilainen, paljon positiivisempi. Tulevaisuuteen luotettiin eikä pelätty elämää. Masennuskin oli hyvin harvinaista. Nykyihmisellä on ilmeisesti liian helppoa tai liikaa aikaa ja ihmiset tykkäävät jäädä vellomaan siihen epämääräiseen tyhjyyden ja epätoivon tunteeseen. Kaikkimullehetinyt-asenne ei myöskään yhtään auta asiaa. Pahoinvointi on selvästi lisääntynyt, kuten myöskin päihteiden käyttö (etenkin naisten). Ehkä silläkin on jotain merkitystä. Äitiys ja alkoholin käyttö eivät ole kovin hyvä yhdistelmä, päihteet vaikuttavat aivojen toimintaan ja aiheuttavat masennusta.

En ole katunut lapsiani koskaan. Luulen että tuohon miksi nykyään on niin paljon masennusta,lapsiperhearki kaduttaa yms.on syynä juurikin "liian helppo elämä" ja paineet siitä miten pitäisi olla sitä ja tätä,ostaa sitä ja tätä,tehdä ja saavuttaa sitä ja tätä. Eri vaihtoehtoja elää tätä elämää.on kaikkien nähtävillä ja saatavilla netin ym.kautta enemmän kuin koskaan ennen. Ennen ei ollut niin paljon mahdollisuuksia mutta toisaalta osattiin taito,mistä onnellisuus muodostuu tänäkin päivänä. Osattiin elää enemmän hetkessä,hyväksyä ja olla onnellinen siitä mitä on eikä haikailla muuta. Uskottiin enemmän että kaikella on tarkoituksensa eikä elämäntarkoitus ollut jatkuva onni ja autuus. Oli normaalia että elämään kuuluu vastoinkäymisiä ja on raskastakin,joutuu uhrautumaan toisten puolesta eikä ajatella omaa nautintoa aina.

Itsekin olen kahden vaiheilla, haluanko saada lapsia vai en. Ennen en edes ajatellut asiaa, mutta muutamana viime vuotena sekin mahdollisuus on käynyt mielessä. Rakastan omaa rauhaa, lepoa, sitä että saan tehdä mitä haluan ja koska haluan, mennä ja tulla miten tykkään. Matkustelen lomilla paljon, käyn keikoilla. Lapsen saaminen tekisi kaiken tuon mahdottomaksi vuosiksi. En haluaisi luopua vapaudestani. Olisiko se sen arvoista? En tiedä vielä. Todella pelottaa se, että jos tekisinkin virheen niin pilaisin oman ja lapseni elämän loppuiäksi ja katuisin valintaani niin kauan kuin elän.

N38

Vierailija kirjoitti:

Kun herää noin 40 viikonloppuna viimeistään aamukasilta koko päivän kestäviin harraatuskuskauksiin (tänään 0800-1800) niin kyllä jumalauta kaduttaa. Kun miettiikin kuinka paljon aikaa ja rahaa on mennyt penskoihin saamatta mitään takaisin, niin suorastaan vituttaa...

Ei oo käynyt mielessä että tuollaiset kuskaukset on täysin vapaaehtoisia eivätkä monilla liity lapsiperhe-elämään? Meillä 2 onnellista lasta ja ihan vierasta tuollainen.

Katuminen on aika vahva sana ja ehkä liikaa lasta ajatellessa. Lapsen/lasten hoitaminen taas on kokopäivätyötä 365 päivää vuodessa, joka voi toisinaan olla tosi raskasta, mutta siinä on myös ilonsa. Lasten kanssa voi olla tosi uuvuttavaa, ja mitä nuorempi on, sitä enemmän voi ajatella, että elämä menee ohi pelkässä lapsiperhe-elämässä, kun maailmassa olisi paljon kiinnostavaa ja kiehtovaa annettavaa.

Keski-iän myöhemmällä puolella alkaa ajatella toisin. Mitä siellä maailmassa muka on niin kiehtovaa ilman läheisiä ihmisiä? Kuka jaksaa ilta illan perään kiinnostua ja motivoitua elokuvista ja kulttuurista, kapakkaelämästä tai harrastuksista ja saada pinnallisista ihmissuhteista iloa.

Vierailija kirjoitti:

Kai nyt jokainen perheellinen joskus toivoisi olevansa lapseton. Lapset ovat ihania, mutta ilman lapsia elämä on helpompaa, rikkaampaa, monipuolisempaa ja kaikin puolin parempaa. Eihän siitä mihinkään pääse. Mutta kun lapset on hankkinut, niitä ei saa tekemättömiksi. Varmaan se katkeroittaa, jos sitä paljon alkaa miettimään.

Äläpä yritä puhua kaikkian puolesta.

Oma elämäni on paljon parempaa nyt kun on lapsi. Hän on minulle maailman rakkain ja olen päivittäin kiitollinen siitä, että olen hänet saanut.

Eli ei, en todellakaan kadu.

Mua naurattaa nää kommentit ja neuvot, että kyllä se helpottaa kun lapsi vanhenee, uhmaikä on ohi jne. Joo, kuinka monta (ehkä jopa 2-3 ) "helppoa" vuotta siinä onkaan välissä ennenku alkaa esiteini-ikä loputtomine vaatimuksineen ja äksyilyineen. Ja sitten sitä ihanaa ja helppoa teini-ikää riittää taas vuositolkulla eteenpäin. Että kyllä kannattaa tehdä niitä lapsia, kun saa nauttia jossain välissä sen pari vuotta normaalista arjesta ja kaikki muu aika onkin tappelua, kinaamista, valvomista ja paimentamista. Siis sekä pikkulapsiaika että teini-ikäinen.

</p>

<p>Keski-iän myöhemmällä puolella alkaa ajatella toisin. Mitä siellä maailmassa muka on niin kiehtovaa ilman läheisiä ihmisiä? Kuka jaksaa ilta illan perään kiinnostua ja motivoitua elokuvista ja kulttuurista, kapakkaelämästä tai harrastuksista ja saada pinnallisista ihmissuhteista iloa.[/quote kirjoitti:

Eikö perheen ulkopuoliset ihmissuhteet riitä siinä missä perhesuhteet? Kestääkö tämä vaihe keski-iän jälkeen kuinka kauan, että läheiset ihmiset ovat siellä keskiössä?

Ap:n olisi syytä selvittää, josko kärsiikin masennuksesta; sitä voidaan hoitaa.

29 lapseton kirjoitti:

</p>

<p>Keski-iän myöhemmällä puolella alkaa ajatella toisin. Mitä siellä maailmassa muka on niin kiehtovaa ilman läheisiä ihmisiä? Kuka jaksaa ilta illan perään kiinnostua ja motivoitua elokuvista ja kulttuurista, kapakkaelämästä tai harrastuksista ja saada pinnallisista ihmissuhteista iloa.[/quote kirjoitti:

Eikö perheen ulkopuoliset ihmissuhteet riitä siinä missä perhesuhteet? Kestääkö tämä vaihe keski-iän jälkeen kuinka kauan, että läheiset ihmiset ovat siellä keskiössä?

Et taida tajuta vielä, mikä ero on läheisillä ihmissuhteilla ja pinnallisilla ihmissuhteilla? Se on arvokysymys. Mitä elämässä pitää merkittävänä? Minä pidän arvossa läheisiä ihmisiä, joiden kanssa voin

jakaa päivittäin niitä asioita, jotka ovat omassa elämässä tärkeitä niin että ymmärrys molemmin puolin toimii. Olen riittävän monia vuosia istunut baareissa ja erilaisissa tilaisuuksissa, joissa puhutaan ihmisten kanssa niitä näitä ja lopputulos on yhtä tyhjän kanssa

Jos haluaa jatkuvia pikavoittoja mukavasta olosta niin ei pidä mennä parisuhteeseen, eikä hankkia lapsia, koska siinä joutuu tinkimään joka päivä omasta mukavuudestaan yhteisen hyvinvoinnin hyväksi. Sellainen on parisuhde ja perhe. Mutta samaa tinkimistä edellyttää esimerkiksi menestys työelämässä - ei voi mennä mukavuudenhalu edellä. Menestys ja voitto edellyttää, että kestää jonkin aikaa asioita, jotka edellyttävät työtä, panostusta ja tinkimistä jostain muusta kivasta.

Vierailija kirjoitti:

En ole katunut lapsiani koskaan. Luulen että tuohon miksi nykyään on niin paljon masennusta,lapsiperhearki kaduttaa yms.on syynä juurikin "liian helppo elämä" ja paineet siitä miten pitäisi olla sitä ja tätä,ostaa sitä ja tätä,tehdä ja saavuttaa sitä ja tätä. Eri vaihtoehtoja elää tätä elämää.on kaikkien nähtävillä ja saatavilla netin ym.kautta enemmän kuin koskaan ennen. Ennen ei ollut niin paljon mahdollisuuksia mutta toisaalta osattiin taito,mistä onnellisuus muodostuu tänäkin päivänä. Osattiin elää enemmän hetkessä,hyväksyä ja olla onnellinen siitä mitä on eikä haikailla muuta. Uskottiin enemmän että kaikella on tarkoituksensa eikä elämäntarkoitus ollut jatkuva onni ja autuus. Oli normaalia että elämään kuuluu vastoinkäymisiä ja on raskastakin,joutuu uhrautumaan toisten puolesta eikä ajatella omaa nautintoa aina.

Ennen ei myöskään tarvinnut elää jatkuvassa pelossa työttömyydestä ja siitä, ettei ole varaa mihinkään. Miksi hankkia lapsia köyhyyteen, kituuttaminen on inhottavaa yksinäänkin. Jos vielä joutuu eväämään lapsiltaan kaiken mikä maksaa rahaa, niin eihän se houkuttele.