Lue keskustelun säännöt.
Onko psyykkisesti mahdollista olla samaan aikaan sinnikäs ja yritteliäs mutta olla kärsimättä stressistä ja ahdistuksesta?
24.11.2017 |
Koen omalla kohdallani että jos suhtaudun asioihin liikaa "tahdon voimalla", niin jotenkin automaattisesti samalla stressaannun voimakkaasti. Onko mitenkään mahdollista oppia suhtautumaan asioihin intohimolla ja sinnikkyydellä mutta kuitenkin olla sitten stressaantumatta? Toisaalta välillä koen että jos en stressaa yhtään, en saa mitään aikaiseksi, joten on ikäänkuin pakko stressata välillä.
Kommentit (26)
SE pieni stressi on se asia joka pitää liikkeessä ja kunnianhimon kohillaan.Jos ei mistään stressaa ei myöskään mistään välitä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä luulen että kaikille ihmisille ei ole. Mutta sitä stressiä voi oppia sietämään.
Itse olen myös tuollainen, että en saa ilman stressiä aikaiseksi yhtään mitään. Hommat töissäkin saan aloitettua vasta pitkän vitkuttelun jälkeen (jonka aikana käytän päivät esim. täällä kirjoitteluun), sitten kun deadline-paine luo tarpeeksi painetta päälle. Ahdistus, potkujen pelko, kiire ja hätä, siinä eliksiirit joilla meikäläisestä irtoaa työtehoa. Sen sijaan rento mahdollisuus tehdä rauhassa ja huolella: en saa aikaiseksi mitään, olen älyllisesti patalaiska ja välinpitämätön, ajatukset harhailee.
Mutta en minä mitään loppuunpalamista ole kokenut vaikka olen ollut jo 16 vuotta vaativassa asiantuntija-ammatissa missä kaltaiselleni stressiä riittää. Nykyään tavallaan kieroutuneesti jopa nautin siitä ahdistuksesta, paniikista ja epäonnistumisen pelosta jonka voimin saan aikaan ihan uskomattomalla teholla.
Huh, toi ois mun täys painajainen. Mun äiti varmaan luuli, että olen tuollainen ja tuhosi sen, millainen mä olen säksättämällä mut tuollaiseen josta seuraa vain täysi lama. Mitkään potkutkaan uhkana eivät saa mua toimimaan, irtisanoudun itse ja haukun paikan mielessäni mädinmäksi paskalääväkai, jossa työntekijöiden resursseista huolenpitoa ei kunnioiteta lainkaan.
Kiitos muuten tästä kommentista, sai ajattelemaan asiaa siltä kannalta kun minulla on kaksi lastakin. Täytyy aina muistaa, että vaikka minä toimin mainiosti paineella ja itsekurilla, niin joillekin aivan eriluonteisille ihmisille se olisi kauhistus, jopa mielenterveyden meno. Myönnän että olen jo kouluikäiselle tyttärelle tainnut vähän omaa kovaa tapaani opettaa, kuitannut valitukset sillä että "joo ei ole hauskaa mutta pitää vaan pakottaa itsensä tekemään, kitisemällä ei pääse eteenpäin missään".
Ja aika pokalla kehtaat lässyttää tuollaista, kun olet itse ensin kaksi viikkoa pelannut jotain peliä. Aivan kuin lapsesi ei kykenisi samaan kuin sinä. Oivaltamaan, koska kannattaa tehdä. Eihän se sinustakaan kannata sen aiemmin tehdä. Lapselle ei kuitenkaan sellaista suoda.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä luulen että kaikille ihmisille ei ole. Mutta sitä stressiä voi oppia sietämään.
Itse olen myös tuollainen, että en saa ilman stressiä aikaiseksi yhtään mitään. Hommat töissäkin saan aloitettua vasta pitkän vitkuttelun jälkeen (jonka aikana käytän päivät esim. täällä kirjoitteluun), sitten kun deadline-paine luo tarpeeksi painetta päälle. Ahdistus, potkujen pelko, kiire ja hätä, siinä eliksiirit joilla meikäläisestä irtoaa työtehoa. Sen sijaan rento mahdollisuus tehdä rauhassa ja huolella: en saa aikaiseksi mitään, olen älyllisesti patalaiska ja välinpitämätön, ajatukset harhailee.
Mutta en minä mitään loppuunpalamista ole kokenut vaikka olen ollut jo 16 vuotta vaativassa asiantuntija-ammatissa missä kaltaiselleni stressiä riittää. Nykyään tavallaan kieroutuneesti jopa nautin siitä ahdistuksesta, paniikista ja epäonnistumisen pelosta jonka voimin saan aikaan ihan uskomattomalla teholla.
Huh, toi ois mun täys painajainen. Mun äiti varmaan luuli, että olen tuollainen ja tuhosi sen, millainen mä olen säksättämällä mut tuollaiseen josta seuraa vain täysi lama. Mitkään potkutkaan uhkana eivät saa mua toimimaan, irtisanoudun itse ja haukun paikan mielessäni mädinmäksi paskalääväkai, jossa työntekijöiden resursseista huolenpitoa ei kunnioiteta lainkaan.
Kiitos muuten tästä kommentista, sai ajattelemaan asiaa siltä kannalta kun minulla on kaksi lastakin. Täytyy aina muistaa, että vaikka minä toimin mainiosti paineella ja itsekurilla, niin joillekin aivan eriluonteisille ihmisille se olisi kauhistus, jopa mielenterveyden meno. Myönnän että olen jo kouluikäiselle tyttärelle tainnut vähän omaa kovaa tapaani opettaa, kuitannut valitukset sillä että "joo ei ole hauskaa mutta pitää vaan pakottaa itsensä tekemään, kitisemällä ei pääse eteenpäin missään".
Jos lapsesi vaikka haluaa jonain päivänä nirrin pois, niin tuo on oikein hyviä sanoja just siihen tilanteeseen.
Harrasta sopivasti liikuntaa ja ota joku muukin harrastus esim. musiikki. Tykkäätkö laulaa. Liity johonkin kuoroon. Laulaminen poistaa sressiä.
Kirjojen lukemisen mukaan se on mahdollista joillekin "valaistuneille". Olen lukenut että heillä on tekemisen tila, jossa ei ollenkaan mietitä lopputuloksia vaan hetki kerrallaan tehdään keskittyneesti ja syvemmän minän ja alitajunnan tukemana sen hetken asiat. Kuulemma tulokset on usein paljon parempia kuin tavanomaisessa "pakko saada aikaan aikataulun puitteissa" metodissa.
Mutta kun sitä valaistumista ihmiset tavoittelevat jopa vuosikymmeniä eikä moni sittenkään saavuta niin ei vaikuta olevan käytännöllinen ratkaisuehdotus tähän työstressiongelmaan.
Tosielämässä en tunne esim omalla alallani (it) ketään joka ei stressaisi kovasti. Jopa lahjakkaat huippugurut jotka paremmin tunnen, jotka päällepäin on itsevarmoja, on paljastaneet stressaavansa ja jatkuvasti kokevansa riittämättömyyttä ja epäonnistumisen pelkoa. Tällä alalla kun ei kokemuskaan auta, kun kaikki tekniikat ja menetelmät menevät uusiksi koko ajan.
No, olepa hyvä vaan, vaikka oletkin siis täysin paska lapsesi tukemisessa. Olet hyvä tukemattomuudessa, aplodit!! Lapsesi sitten irtisanoutuu koska et ollut osannut tukea. Sitten voit paukutella henkseleitäsi, että oot perheen paras. Forever.