Lue keskustelun säännöt.
Lasinen lapsuus ja omat sisarussuhteet..
19.11.2017 |
Takana on lapsuus, johon liittyi vanhempien rankkaa alkoholinkäyttöä ja väkivaltaa, myös meitä lapsia kohtaan. Nuorin meistä oli äidin sanoin toivottu ja me muut vain vaivoina ja pilasimme äidin elämän. Muistan äidin raivokohtaukset, hakkaamiset ja sen, kun äiti rauhottui vähän, niin itki ikkunan äärellä ja hoki, että me lapset ollaan pilattu hänen elämänsä. Että vain x on rakas. Ja olihan se, kaiken sai mitä keksi haluta ja vaatia. Muilla ei ollut arvoa.
Nyt aikuisena, kun ottaa puheeksi sisaruksen kanssa asioita, hän on mielestään vain kokenut nuo väkivallat ja muut. Ja me toiset olemme hänet jättäneet väkivalla armoille. Ja minun on turha valittaa omista kärsimyksistä, kun hänellä niitä varmasti on sata verroin enemmän.
Turhauttaa. Mietin, että kun lähdin peruskoulun jälkeen opiskelemaan ja pois kotoa huonojen olojen vuoksi. Lukioon menoa en voinut ajatellakaan. Olisiko minun, joka myös olin vielä lapsi, todellakin pitänyt pelastaa. Osata pelastaa. Teinkö väärin, kun lähdin. Ja miten voi aikuisena tulla edes syyllistämään siitä, että toinen pääsi aiemmin pois. Että syy omaan huonoon oloon nähdäänkin minun teoissa ja sanoissa. Ikäänkuin minä olisin ollut perheemme huonosta olosta vastuussa.
Aikanaan yritin ottaa kokemuksiamme puheeksi, niin sain kuulla että ei mitään sellaista ole tapahtunut. Ei haluttu kuulla eikä nähdä. Nyt tiedostetaan asioita, mutta edelleenkään niistä ei saisi puhua. Olen hämmentynyt. Vanhempiin olen yhteyden katkaissut jo vuosia sitten. Sisaruksiin olen yrittänyt pitää yhteyttä. Mutta miten voi, jos pitää hyssytellä ja äidistä pitää kuunnella "hyvää" ja pitäisi puhua hyvää. Kun minulle sitä ei ole olemassa.
Entä, jos se oma lapsuudenperhe tuo aina vain huonoa oloa henkisesti. Ja kuitenkin joku sisäinen pakko laittaa sitä yhteyttä pitämään.. sekavaa tekstiä varmasti, mutta niin on oma ajatuskin nyt sekavaa.
Kommentit (23)
Olin paljon vastuussa nuoremmasta sisaruksesta. Hoidin, vaihdoin vaippoja ja huolehdin. Iso vastuu. Ikävää on ollut aikuisena se, että sisarus hyökkää sanoillaan minun kimppuun. Sanoo minun kuvittelevan itsestäni ihmeitä ja että en minä ole mikään erityinen. Kun monella on vielä huonompia kokemuksia. Emme ole tuosta vastuusta koskaan puhuneet. Muista huonoista kokemuksista jonkin verran. Mutta sisarukseni oli lellitty ja kaiken sai, muut jäi vähemmälle. Ja kuulen hänessä äitini, joka huutaa, että mikä minä luulen olevani. En ole yhtään mitään, en osaa mitään ja minusta ei ole mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on nyt riitaisa pesänjako menossa. Lapsuus oli hirveä ja minimissä yhteydenpito vanhempiin. Nuorin on hampaat irvessä käynyt kuitenkin katsomassa isää ja äitiä. Nyt molemmista on aika jättänyt ja nuorin onkin teetättänyt vanhemmalla testamentin, jossa muut lapset suljetaan omaisuuden ulkopuolelle. Olemme päättäneet riitauttaa asian. Nuorin kulkee marttyyrina sädekehä päänsä päällä kertomassa kaikille sukulaisille, kuinka hän on hoitanut kaiken ja me muut ollaan ihan hulluja.
Vaikeata on olla sisarus, kun ei tiedä miten päin olisi. Kuopus ei kokenut samaa, mitä vanhemmat sisarukset. Näin yhdelle koti on ollut paikka, jossa häntä on nostettu jalustalle. Toisille koti on ollut helvetti, jota jälkeenpäin on ihmetellyt, miten sieltä selvisi hengissä. Kuopus kohtelee sisaruksiaan, kuten vanhemmat ovat häntä opettaneet, tallomaan ja halveksimaan. Kauanko sellaiselle kohtelulle vielä jaksaa olla neutraali?