Lue keskustelun säännöt.
Lasinen lapsuus ja omat sisarussuhteet..
19.11.2017 |
Takana on lapsuus, johon liittyi vanhempien rankkaa alkoholinkäyttöä ja väkivaltaa, myös meitä lapsia kohtaan. Nuorin meistä oli äidin sanoin toivottu ja me muut vain vaivoina ja pilasimme äidin elämän. Muistan äidin raivokohtaukset, hakkaamiset ja sen, kun äiti rauhottui vähän, niin itki ikkunan äärellä ja hoki, että me lapset ollaan pilattu hänen elämänsä. Että vain x on rakas. Ja olihan se, kaiken sai mitä keksi haluta ja vaatia. Muilla ei ollut arvoa.
Nyt aikuisena, kun ottaa puheeksi sisaruksen kanssa asioita, hän on mielestään vain kokenut nuo väkivallat ja muut. Ja me toiset olemme hänet jättäneet väkivalla armoille. Ja minun on turha valittaa omista kärsimyksistä, kun hänellä niitä varmasti on sata verroin enemmän.
Turhauttaa. Mietin, että kun lähdin peruskoulun jälkeen opiskelemaan ja pois kotoa huonojen olojen vuoksi. Lukioon menoa en voinut ajatellakaan. Olisiko minun, joka myös olin vielä lapsi, todellakin pitänyt pelastaa. Osata pelastaa. Teinkö väärin, kun lähdin. Ja miten voi aikuisena tulla edes syyllistämään siitä, että toinen pääsi aiemmin pois. Että syy omaan huonoon oloon nähdäänkin minun teoissa ja sanoissa. Ikäänkuin minä olisin ollut perheemme huonosta olosta vastuussa.
Aikanaan yritin ottaa kokemuksiamme puheeksi, niin sain kuulla että ei mitään sellaista ole tapahtunut. Ei haluttu kuulla eikä nähdä. Nyt tiedostetaan asioita, mutta edelleenkään niistä ei saisi puhua. Olen hämmentynyt. Vanhempiin olen yhteyden katkaissut jo vuosia sitten. Sisaruksiin olen yrittänyt pitää yhteyttä. Mutta miten voi, jos pitää hyssytellä ja äidistä pitää kuunnella "hyvää" ja pitäisi puhua hyvää. Kun minulle sitä ei ole olemassa.
Entä, jos se oma lapsuudenperhe tuo aina vain huonoa oloa henkisesti. Ja kuitenkin joku sisäinen pakko laittaa sitä yhteyttä pitämään.. sekavaa tekstiä varmasti, mutta niin on oma ajatuskin nyt sekavaa.
Kommentit (23)
Itse olen terapiassa ja se auttaa sietämään näitä juttuja edes vähän. Tuo sisäinen pakko ehkä sitä että yksi osa itsestä haluaa pitää yhteyttä jostain syystä ja toinen osa ei jostain toisesta syystä. Dissosiaatiota. Jos tekee kuten yksi osa haluaa ja sulkee toiset niin olo on huono.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puoliso ei halua puhua vanhempansa ongelmista ja haluaa nähdä vanhemmassa vain ne hyvät asiat. Sisarus suhteisiin se ei oikeastaan ole vaikuttanut ollenkaan. Ehkä vähän silloin kun vanhemman välit sisaren kanssa oli kokonaan poikki. Sisarukset käsittelee asian muutoin kuin keskustelemalla niistä sisaruksen kanssa joka ei niistä asioista puhu.
Tuo lasinen lapsuus on kyllä todella typerä kiertelevä ja kaarteleva nimitys. Asioista pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä. Mikä ihmeen lasinen lapsuus? Siis lapsuus alkoholistivanhempien armoilla, niinkö? Kenenkään ei pitäisi ryhtyä mihinkään tekemisiin alkoholistin kanssa.
Ei se mikään kiertelevä nimitys ole. Ja miten lapsena voisi valita, syntyykö alkoholistivanhemmille 🤔 kyllä on joillekin niin yksinkertaista tämä elämä. Musta ja valkoinen.
Vierailija kirjoitti:
Tuo lasinen lapsuus on kyllä todella typerä kiertelevä ja kaarteleva nimitys. Asioista pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä. Mikä ihmeen lasinen lapsuus? Siis lapsuus alkoholistivanhempien armoilla, niinkö? Kenenkään ei pitäisi ryhtyä mihinkään tekemisiin alkoholistin kanssa.
Lapsi (=alaikäinen) tuskin pystyy sitä valintaa tekemään onko tekemisissä alkoholisti vanhemman kanssa vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja aika usein voi käydä niin, että toinen vuosien varrella alkoholisoituu vaikka tavatessa ei vielä ollutkaan. Eli moni löytää itsensä tekemisistä alkoholistin kanssa haluamattaan, ja vuosien yhdessäolon ja/tai lapsien jälkeen suhteen lopettaminen ei ole niin yksinkertaista.
Kun kasvaa alkoholistiperheessä, minun eli ap:n kokemus on se, että sitä asiaa joutuu työstämään koko oman elämän ajan. Joudun pitämään asiaa pinnalla, koska pelkään alkoholisoitumista. En ole absolutisti, mutta en kykene lasteni edessä vapaasti juomaan edes viinilasillista. Lapseni eivät ole minua nähneet humalassa eikä pienessä hiprakassa. Tästä asiasta olen ylpeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen myös elänyt lasisen lapsuuden (minusta ihan kelpo ilmaus). Nyt olen jo yli 40:ntä. Pitkä tie on kuljettu, ett ä olen jaloilleni päässyt. Olen perheeni kuopus, ja myös omat sisareni kokevat minun olleeni perheeni suosikkilapsi. Itse koen tulleeni sivuutetuksi siinä missä sisaruksenikin. En tosin riidellyt vanhempieni kanssa samoin kun sisarukseni, mutta olinkin ns näkymätön lapsi. Itse en jaksaisi enää puida yhtään lapsuuttamme, mutta sisareni haluavat. Toivon sisarille I pelkkää hyvää, mutta minun on helpompi elää, kun välimatkaa on riittävästi.
Vierailija kirjoitti:
Kun kasvaa alkoholistiperheessä, minun eli ap:n kokemus on se, että sitä asiaa joutuu työstämään koko oman elämän ajan. Joudun pitämään asiaa pinnalla, koska pelkään alkoholisoitumista. En ole absolutisti, mutta en kykene lasteni edessä vapaasti juomaan edes viinilasillista. Lapseni eivät ole minua nähneet humalassa eikä pienessä hiprakassa. Tästä asiasta olen ylpeä.
Itse olen ajatellut tämän asian niin että vanhempien olisi hyvä juoda lasten nähden esim- ravintolassa lasin, grillijuhlissa tuopin ja saunaillassa ehkä jonkun ja joskus taas ei, näyttäen lapsille vastuullisen alkoholin käytön mallia ja että humalahakuisuus ei ole se juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ounounounou kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun kasvaa alkoholistiperheessä, minun eli ap:n kokemus on se, että sitä asiaa joutuu työstämään koko oman elämän ajan. Joudun pitämään asiaa pinnalla, koska pelkään alkoholisoitumista. En ole absolutisti, mutta en kykene lasteni edessä vapaasti juomaan edes viinilasillista. Lapseni eivät ole minua nähneet humalassa eikä pienessä hiprakassa. Tästä asiasta olen ylpeä.
Itse olen ajatellut tämän asian niin että vanhempien olisi hyvä juoda lasten nähden esim- ravintolassa lasin, grillijuhlissa tuopin ja saunaillassa ehkä jonkun ja joskus taas ei, näyttäen lapsille vastuullisen alkoholin käytön mallia ja että humalahakuisuus ei ole se juttu.
Paitsi jos on geeneissä alttius alkoholismille. Itse olen hyvin addiktiivinen persoona. (ei ap)
Kuopukset on yleensä niitä lempilapsia. Ja heillä ei yleensä ole mitään todellista kuvaa (eikä muistikuvaa), siitä mitä on oikeasti tapahtunut. Tottakai huono ilmapiiri ja väkivalta vaikuttaa siihen nuorimpaankin, mutta meillä on esimerkiksi niin että mua pahoinpideltiin henkisesti ja fyysisesti, mutta kuopus on se masentunut uhri. Vanhempienkin mielestä. Kuopus ei ole koskaan joutunut ottamaan itsestään ja elämästään vastuuta. Molemmat vanhempani ovat myös kuopuksia ja heillä on sellainen asenne elämään, että kaikkea ikävää vain sattuu heille ja mihinkään ei pysty itse vaikuttamaan. Kaikki kolme ovat itsekkäitä eri tavalla ja kuopus se kaikkein itsekkäin. En tietenkään usko että kaikki kuopukset ovat niitä lempilapsia, vaikka usein näin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuopukset on yleensä niitä lempilapsia. Ja heillä ei yleensä ole mitään todellista kuvaa (eikä muistikuvaa), siitä mitä on oikeasti tapahtunut. Tottakai huono ilmapiiri ja väkivalta vaikuttaa siihen nuorimpaankin, mutta meillä on esimerkiksi niin että mua pahoinpideltiin henkisesti ja fyysisesti, mutta kuopus on se masentunut uhri. Vanhempienkin mielestä. Kuopus ei ole koskaan joutunut ottamaan itsestään ja elämästään vastuuta. Molemmat vanhempani ovat myös kuopuksia ja heillä on sellainen asenne elämään, että kaikkea ikävää vain sattuu heille ja mihinkään ei pysty itse vaikuttamaan. Kaikki kolme ovat itsekkäitä eri tavalla ja kuopus se kaikkein itsekkäin. En tietenkään usko että kaikki kuopukset ovat niitä lempilapsia, vaikka usein näin on.
Minusta sisarusten ei pitäisi alkaa "kilpailemaan" tai vertailemaan kokemuksia muutenkaan keskenään vaan enemmän hyväksyä se että he käsittelevät asiaa eritavalla.
Voi hyvin olla että joku sisaruksista on nähnyt ongelmaa pidempään kuin toinen. Jos alkoholismi ei ole parantunut usein se on kuopus joka on pisimpään ongelman kanssa tekemisissä. Se ei tietenkään tarkoita sitä että automaattisesti hän olisi traumatisoitunut asiasta eniten.
Miksi sisarusten kokemus asiasta pitäisi olla samankaltainen?
Vierailija kirjoitti:
Ounounounou kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun kasvaa alkoholistiperheessä, minun eli ap:n kokemus on se, että sitä asiaa joutuu työstämään koko oman elämän ajan. Joudun pitämään asiaa pinnalla, koska pelkään alkoholisoitumista. En ole absolutisti, mutta en kykene lasteni edessä vapaasti juomaan edes viinilasillista. Lapseni eivät ole minua nähneet humalassa eikä pienessä hiprakassa. Tästä asiasta olen ylpeä.
Itse olen ajatellut tämän asian niin että vanhempien olisi hyvä juoda lasten nähden esim- ravintolassa lasin, grillijuhlissa tuopin ja saunaillassa ehkä jonkun ja joskus taas ei, näyttäen lapsille vastuullisen alkoholin käytön mallia ja että humalahakuisuus ei ole se juttu.
Paitsi jos on geeneissä alttius alkoholismille. Itse olen hyvin addiktiivinen persoona. (ei ap)
No totta tuokin. Tietenkään pidä itseään altistaa vahingolle, kommentoin vain kun kertoi ettei ole absolutisti joten juurikin tuon kuvailemani kaltaisen käytön uskoisin olevan juuri oikeanlainen tapa käsitellä aihetta lastenkasvatuksessa, siis mielipiteenä heittelen :D kasvatusterapeutti en ole niin faktana en voi julistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös alkoholistiperheen lapsi, olin se vanhempi, joten minä jouduin selvittelemään vanhempieni välejä, ottamaan vastuuta asioiden hoidosta, jouduin itsekin väkivallallan, uhkailun ja haukkumisen kohteeksi, olin hereillä myöhään, näin kaiken, ymmärsin ja muistan.
Nuorempi sisarus taas oli niin paljon pienempi, että oli usein nukkumassa, ei nähnyt tilanteita tai ei ymmärtänyt niitä. Hän ei myöskään muista että minä olin hänen varaäitinsä, istuin lähes joka ilta auttamassa läksyjen teossa ja hoidin myös asioita koulun rehtorin kanssa vanhempien sijasta.
Meillä on siis aivan eri lapsuuden kokemus vaikka kasvoimme samassa perheessä. Mitään yhteyttä sisarus ei minuun pidä, ei koe että olen hänelle mitenkään tärkeä, vaikkei meitä ole enää perheestä elossa kuin me kaksi.
Vanhemmat ovat kummatkin kuolleet. Vanhemmista kumpikaan ei koskaan ottanut asiaa puheeksi, ja läheisin sukulainen, joka näki sitä menoa ja oli osa itse itsekin, kieltää kaiken jos puhun muistoistani. Niitä menneitä ei siis muista enää kukaan muu kuin minä.
Mielenkiintoista on ollut tämä kuinka kaikki aikuiset ovat kieltäneet ja vähätellyt asioita ja nuorempi sisarus ei edes muista. No, minäkin olen nyt käsitellyt asiat ja mennyt niistä ohi. Mutta jos joku yrittää esittää että mulla oli ihana lapsuus, sanon kyllä suoraan miten asiat olivat.
Täytyy vaan ymmärtää että tuollainen lapsuus käynnistää niin monimutkaisia selviytymismekanismeja mielessä, että mitään kauhean objektiivista muisteloa ei sisarusten kesken välttämättä pysty käymään. Siellä on käytössä kaikki torjunnat, valemuistot ja muut mitä ihmisaivot pystyy kehittämään. Itselläni on myös tuollainen lapsuus ja meitä on monta sisarusta, joten voin nähdä monenlaisia vaikutuksia. Osalla meistä on puhjennut persoonallisuushäiriöitä, jotka vääristävät suhtautumisen kaikkiin ihmisiin, omaan itseen myös.
Yritä olla ymmärtäväinen sisaruksiesi suhteen. He kamppailevat omia mörköjään vastaan, kuten sinä omiasi. Jos tuntuu että vaikeista asioista puhumisesta tulee vaan riitaa, niistä ei ole pakko puhua juuri niiden omien sisarusten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Olen myös alkoholistiperheen lapsi, olin se vanhempi, joten minä jouduin selvittelemään vanhempieni välejä, ottamaan vastuuta asioiden hoidosta, jouduin itsekin väkivallallan, uhkailun ja haukkumisen kohteeksi, olin hereillä myöhään, näin kaiken, ymmärsin ja muistan.
Nuorempi sisarus taas oli niin paljon pienempi, että oli usein nukkumassa, ei nähnyt tilanteita tai ei ymmärtänyt niitä. Hän ei myöskään muista että minä olin hänen varaäitinsä, istuin lähes joka ilta auttamassa läksyjen teossa ja hoidin myös asioita koulun rehtorin kanssa vanhempien sijasta.
Meillä on siis aivan eri lapsuuden kokemus vaikka kasvoimme samassa perheessä. Mitään yhteyttä sisarus ei minuun pidä, ei koe että olen hänelle mitenkään tärkeä, vaikkei meitä ole enää perheestä elossa kuin me kaksi.
Vanhemmat ovat kummatkin kuolleet. Vanhemmista kumpikaan ei koskaan ottanut asiaa puheeksi, ja läheisin sukulainen, joka näki sitä menoa ja oli osa itse itsekin, kieltää kaiken jos puhun muistoistani. Niitä menneitä ei siis muista enää kukaan muu kuin minä.
Mielenkiintoista on ollut tämä kuinka kaikki aikuiset ovat kieltäneet ja vähätellyt asioita ja nuorempi sisarus ei edes muista. No, minäkin olen nyt käsitellyt asiat ja mennyt niistä ohi. Mutta jos joku yrittää esittää että mulla oli ihana lapsuus, sanon kyllä suoraan miten asiat olivat.
Olen kuopus ja olin samassa asemassa, paitsi etten auttanut siskoa eikä hän minua. Sukulaiset on myös samanlaisia, yksi sanoi että äitini on tosi hyvä äiti ym paskaa. Tai riippuu mikä on rima.
Vierailija kirjoitti:
Täytyy vaan ymmärtää että tuollainen lapsuus käynnistää niin monimutkaisia selviytymismekanismeja mielessä, että mitään kauhean objektiivista muisteloa ei sisarusten kesken välttämättä pysty käymään. Siellä on käytössä kaikki torjunnat, valemuistot ja muut mitä ihmisaivot pystyy kehittämään. Itselläni on myös tuollainen lapsuus ja meitä on monta sisarusta, joten voin nähdä monenlaisia vaikutuksia. Osalla meistä on puhjennut persoonallisuushäiriöitä, jotka vääristävät suhtautumisen kaikkiin ihmisiin, omaan itseen myös.
Yritä olla ymmärtäväinen sisaruksiesi suhteen. He kamppailevat omia mörköjään vastaan, kuten sinä omiasi. Jos tuntuu että vaikeista asioista puhumisesta tulee vaan riitaa, niistä ei ole pakko puhua juuri niiden omien sisarusten kanssa.
Sehän näissä on että aina sen jolle tulee eniten näkyviä ongelmia, pitäisi olla kauhean ymmärtäväinen kaikkia kohtaan.. itse en jaksa ymmärtää enää ketään joka ei myönnä koskaan että mitään ongelmia minkään suhteen on, muitakaan kuin omia perheenjäseniä. En vain puhu heille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytyy vaan ymmärtää että tuollainen lapsuus käynnistää niin monimutkaisia selviytymismekanismeja mielessä, että mitään kauhean objektiivista muisteloa ei sisarusten kesken välttämättä pysty käymään. Siellä on käytössä kaikki torjunnat, valemuistot ja muut mitä ihmisaivot pystyy kehittämään. Itselläni on myös tuollainen lapsuus ja meitä on monta sisarusta, joten voin nähdä monenlaisia vaikutuksia. Osalla meistä on puhjennut persoonallisuushäiriöitä, jotka vääristävät suhtautumisen kaikkiin ihmisiin, omaan itseen myös.
Yritä olla ymmärtäväinen sisaruksiesi suhteen. He kamppailevat omia mörköjään vastaan, kuten sinä omiasi. Jos tuntuu että vaikeista asioista puhumisesta tulee vaan riitaa, niistä ei ole pakko puhua juuri niiden omien sisarusten kanssa.
Sehän näissä on että aina sen jolle tulee eniten näkyviä ongelmia, pitäisi olla kauhean ymmärtäväinen kaikkia kohtaan.. itse en jaksa ymmärtää enää ketään joka ei myönnä koskaan että mitään ongelmia minkään suhteen on, muitakaan kuin omia perheenjäseniä. En vain puhu heille.
Sanoin tuon nyt vain sillä että näissä tilanteissa on aika turha alkaa hakkaamaan päätä seinään ja vaatimaan että toinen näkee tilanteen samoin kuin itse. Tottakai välit voi myös katkaista, jos se tuntuu itsestä parhaalta. Se ymmärtäväisyys on omalla kohdallani auttanut minua kestämään paremmin sen että sisarukseni on henkisesti sairastunut. Jos suhtautuisin häneen kuin terveeseen ja vaatisin häntä ajattelemaan kuin mieleltään terve, väsyttäisin siinä lähinnä itseäni. Ymmärtämällä että tilanne on tämä, voin antaa asian vain olla.
Vaikea on ylläpitää sisarussuhdetta, jos muistot lapsuudesta ja nuoruudesta ovat aivan erilaiset. Omalla kohdallani kaikki oli helvetillistä, toisella ei. En kestä kuunnella liirulaarumia lapsuuden onnellisista jouluista ja juhlista, koska sellaisia ei ollut. Viinaa ja väkivaltaa. En voi tarjota sisarelle ymmärrystä ja mukavaa jutustelua. Enkä kestä sitä teeskentelyä ja kaiken painamista villaisella. Ja väistämättä jokainen keskustelu johtaa johinkin.
Muiden kokemuksia?