Voiko oma lapsi olla ulkonäöltään sellainen että häntä on vaikea rakastaa?

Ei voi. Jos ei rakasta lastaan, vika on ainoastaan omassa mielessä.

Katselin kerran bussissa äitiä ja n. kolmivuotiasta poikaa. Poika oli hullun kohtauksen vallassa, pyrki puremaan äitiä, huusi kuin eläin, potki ja löi. 

Äiti huusi takaisin samalla mitalla, mikä oli tietysti omituista. Ja istutti lapsen aivan muualle väkisin kuin viereensä. 

Kun lapsi rauhoittui, kiinnitin huomiota piirteisiin. Jos nyt saa lapsesta sanoa, niin erityisen ruma. Äiti oli ihan sievä, varsin "laitettu" kolmikymppinen. 

Äiti alkoi voivotella minulle poikansa kauheutta. Keskustelussa tuli kuitenkin selväksi, että normaali lapsi, ei siis mitään erityistä todettu. 

Jäi sellainen tuntu, että jotain suhteessa oli pahasti pielessä ja oliko lapsen poikkeuksellisen epäedullinen ulkonäkö tähän vääristymään syynä. Ihan kuin juuri rakkaus olisi puuttunut. 

Aluksi oli. 

Jo synnytyslaitoksella katsoin, että onpa ruma vauva. Olemme sellainen erittäin hyvännäköinen pari ja moni povasikin kaunista lasta. 

Tyttö oli vielä kaksivuotiaana täysin kalju pallonaama. Tuntui, että ystävillä oli toinen toistaan kauniimpia lapsia. Eli jonkinlainen häpeä kalvoi. 

Tyttö kompensoi kyllä ulkonäköpuutteita taidoillaan. Oli ensimmäinen vähän joka asiassa: kävely, puhe, kuivaksi oppiminen. Siihen ulkonäköönkin tottui ja rakkaus lapseen kehittyi vähitellen. Sekin muuttui. 

Nyt on paksuhiuksinen, sirokasvoinen pikkukoululainen ja ihana luonne: sosiaalinen, empaattinen ja rauhallinen. 

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Olen kuullut, että jotkut äidit saattavat olla kateellisia teinityttöjensä hyvästä ulkonäöstä.

Samalla nämä naiset syyttävät lasta oman vartalonsa pilaamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Tähän liittynee vähän muutakin kuin vain ulkonäkö?

Vierailija kirjoitti:

Aluksi oli. 

Jo synnytyslaitoksella katsoin, että onpa ruma vauva. Olemme sellainen erittäin hyvännäköinen pari ja moni povasikin kaunista lasta. 

Tyttö oli vielä kaksivuotiaana täysin kalju pallonaama. Tuntui, että ystävillä oli toinen toistaan kauniimpia lapsia. Eli jonkinlainen häpeä kalvoi. 

Tyttö kompensoi kyllä ulkonäköpuutteita taidoillaan. Oli ensimmäinen vähän joka asiassa: kävely, puhe, kuivaksi oppiminen. Siihen ulkonäköönkin tottui ja rakkaus lapseen kehittyi vähitellen. Sekin muuttui. 

Nyt on paksuhiuksinen, sirokasvoinen pikkukoululainen ja ihana luonne: sosiaalinen, empaattinen ja rauhallinen. 

Ja entäs, jos tyttärestäsi ei olisi tullut lopulta kaunista? Rakastaisitko häntä nyt vähemmän?

Näiden pohdintojen myötä voidaankin sitten toivottaa tervetulleeksi seuraava sukupolvi rikkinäisiä ihmisiä, joita jopa äiti rakasti ehdollisesti. Ruma mutta osasi kävellä 8 kk. 

Onhan se ikävää, kun oman kulissielämän näyttelyesineeksi hankittu lapsi ei vastaakaan itseasetettuja laatustandardeja.

Kyllä on mahdollista, että on vaikea rakastaa. Mutta en usko, että ulkonäön takia rakkaus kuitenkaan voi puuttua kokonaan. Tai sitten on jotenkin ihan häriintynyt ja epäsopiva vanhemmaksi. 

Usein vanhemmilla on sisäsyntyinen taipumus nähdä lapsensa kauniimpana kuin hän tosiasiassa onkaan. 

Esim. kihara tukka usein saa pitämään lastaan kauniina, olivat piirteet ihan mitä tahansa. Täytyy myös muistaa, että varpusista voi kasvaa kaunottaria ja komistuksia. Niistä hymykuoppaisista söpöläisistä puolestaan ihan tavallisia. 

Vierailija kirjoitti:

Ei voi. Jos ei rakasta lastaan, vika on ainoastaan omassa mielessä.

Tämä!

Vierailija kirjoitti:

Aluksi oli. 

Jo synnytyslaitoksella katsoin, että onpa ruma vauva. Olemme sellainen erittäin hyvännäköinen pari ja moni povasikin kaunista lasta. 

Tyttö oli vielä kaksivuotiaana täysin kalju pallonaama. Tuntui, että ystävillä oli toinen toistaan kauniimpia lapsia. Eli jonkinlainen häpeä kalvoi. 

Tyttö kompensoi kyllä ulkonäköpuutteita taidoillaan. Oli ensimmäinen vähän joka asiassa: kävely, puhe, kuivaksi oppiminen. Siihen ulkonäköönkin tottui ja rakkaus lapseen kehittyi vähitellen. Sekin muuttui. 

Nyt on paksuhiuksinen, sirokasvoinen pikkukoululainen ja ihana luonne: sosiaalinen, empaattinen ja rauhallinen. 

Ajattele jos hänestä ei olisikaan tullut nättiä, kyllä olisi sinun elämäsi kiusallista ja hankalaa!

Kyllä lastaan voi olla rakastamatta monistakin eri syistä, esimerkiksi tämän ulkonäön vuoksi. Tämä johtuu siitä, että persoonallisuushäiriöisetkin tekevät lapsia.

Monesti niistä suloisimmista pikkutytöistä tulee tavallisen näköisiä ja niistä mitäänsanomattoman tavallisen näköisistä upeita kaunottaria.

Kaikki te tunnette esimerkkejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aluksi oli. 

Jo synnytyslaitoksella katsoin, että onpa ruma vauva. Olemme sellainen erittäin hyvännäköinen pari ja moni povasikin kaunista lasta. 

Tyttö oli vielä kaksivuotiaana täysin kalju pallonaama. Tuntui, että ystävillä oli toinen toistaan kauniimpia lapsia. Eli jonkinlainen häpeä kalvoi. 

Tyttö kompensoi kyllä ulkonäköpuutteita taidoillaan. Oli ensimmäinen vähän joka asiassa: kävely, puhe, kuivaksi oppiminen. Siihen ulkonäköönkin tottui ja rakkaus lapseen kehittyi vähitellen. Sekin muuttui. 

Nyt on paksuhiuksinen, sirokasvoinen pikkukoululainen ja ihana luonne: sosiaalinen, empaattinen ja rauhallinen. 

Ja entäs, jos tyttärestäsi ei olisi tullut lopulta kaunista? Rakastaisitko häntä nyt vähemmän?

Rakkaus kypsyi siis jo aiemmin ennen ulkonäkömuutosta. Kysymys kuului, että onko mahdollista kokea vaikeuksia rakkaudessa lapseen ulkonäön takia. 

Vastaukseni oli siis myöntävä. En tuntenut samoin kuin useimmat, joille oma vauva on ihanin ja suloisin olento maan päällä. 

Olennaista ei siis ollut tämä myöhempi muutos ulkonäössä. 

Olen hoitanut ihan nuorena hyvin erikoisen näköisiä kehitysvammaisia. Aluksi tuntui vaikealta. Mutta ulkonäköön tottuu äkkiä. Sen sijaan näkee ihmisen. Mielialat ja ajatukset. Ei ulkonäköä sinällään.

Tämä sama koskee kaikkia jouta näkee paljon. "Kauneudella" ei ole mitään merkitystä

Luultavasti ylempi äiti näki lapsensa väärin. Kriittisyys olikin rakkauden puutetta. Samoin se pieni itkevä lapsi bussissa näytti oudolta, koska oli hyljeksytty

Vierailija kirjoitti:

Katselin kerran bussissa äitiä ja n. kolmivuotiasta poikaa. Poika oli hullun kohtauksen vallassa, pyrki puremaan äitiä, huusi kuin eläin, potki ja löi. 

Äiti huusi takaisin samalla mitalla, mikä oli tietysti omituista. Ja istutti lapsen aivan muualle väkisin kuin viereensä. 

Kun lapsi rauhoittui, kiinnitin huomiota piirteisiin. Jos nyt saa lapsesta sanoa, niin erityisen ruma. Äiti oli ihan sievä, varsin "laitettu" kolmikymppinen. 

Äiti alkoi voivotella minulle poikansa kauheutta. Keskustelussa tuli kuitenkin selväksi, että normaali lapsi, ei siis mitään erityistä todettu. 

Jäi sellainen tuntu, että jotain suhteessa oli pahasti pielessä ja oliko lapsen poikkeuksellisen epäedullinen ulkonäkö tähän vääristymään syynä. Ihan kuin juuri rakkaus olisi puuttunut. 

Itselleni tulee mieleen, että lapsella on jokin sairaus tai vamma (joka näkyy sitten ulkonäössäkin) tai jotain käytöshäiriön tyyppistä mutta äiti ei vain halunnut myöntää sitä. Täysin ulkopuolisellekin tuo tapahtuma kuulostaa erikoiselta ja oudolta, eikä kyse ollut ainoastaan "vanhemman kyvyttömyydestä rakastaa lasta tämän rumuuden vuoksi" vaan tuon lapsen ja vanhemman välillä on jotain muutakin pahasti pielessä. 

Jos vanhempi n jotenkin traumatisoitunut, esim hyväksikäytetty, raiskattu, koulukiusattu, ja lapsen ulkonäössä jokin muistuttaa noiden rikosten tekijää, rakastaminen voi olla vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katselin kerran bussissa äitiä ja n. kolmivuotiasta poikaa. Poika oli hullun kohtauksen vallassa, pyrki puremaan äitiä, huusi kuin eläin, potki ja löi. 

Äiti huusi takaisin samalla mitalla, mikä oli tietysti omituista. Ja istutti lapsen aivan muualle väkisin kuin viereensä. 

Kun lapsi rauhoittui, kiinnitin huomiota piirteisiin. Jos nyt saa lapsesta sanoa, niin erityisen ruma. Äiti oli ihan sievä, varsin "laitettu" kolmikymppinen. 

Äiti alkoi voivotella minulle poikansa kauheutta. Keskustelussa tuli kuitenkin selväksi, että normaali lapsi, ei siis mitään erityistä todettu. 

Jäi sellainen tuntu, että jotain suhteessa oli pahasti pielessä ja oliko lapsen poikkeuksellisen epäedullinen ulkonäkö tähän vääristymään syynä. Ihan kuin juuri rakkaus olisi puuttunut. 

Itselleni tulee mieleen, että lapsella on jokin sairaus tai vamma (joka näkyy sitten ulkonäössäkin) tai jotain käytöshäiriön tyyppistä mutta äiti ei vain halunnut myöntää sitä. Täysin ulkopuolisellekin tuo tapahtuma kuulostaa erikoiselta ja oudolta, eikä kyse ollut ainoastaan "vanhemman kyvyttömyydestä rakastaa lasta tämän rumuuden vuoksi" vaan tuon lapsen ja vanhemman välillä on jotain muutakin pahasti pielessä. 

Kyllä oli suhde pahasti pielessä kaikin puolin. 

Ajattelin vain, että lapsen ulkonäkö voi olla taustalla, että suhde on lähtenyt kieroutumaan. Äiti nimittäin oli sen oloinen itse, että ulkonäkö on kovin tärkeä eli ns. tällätty rakennekynsineen. 

Sekin jäi ihmetyttämään, että äiti oli pukeutunut kalliisti ja harkitusti. Lapsella oli likainen kirpparihaalari. 

Tuohon en tietenkään osaa pikkukeskustelun perusteella kantaa, peittelikö äiti jotain häiriötä. Mutta luulisi, että pikemminkin haluaisi tuollaisen näytöksen jälkeen korostaa, että lapsi ei ole terve, jos näin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, voi. Tutullani on cp-vammainen(jos oikein muistan?) Lapsi joka ei puhu ei ainakaan selvästi, äännähtelee lähinnä, ei kävele (käytännössä fyysisesti lähes täysin vihannes) istuu vain erityis-pyörätuolissa (jossa siis niskatuki) pää retkottaa kallellaan, on lähes koko ajan kieli ulkona ja kuolaa.

Oli kuulemma aluksi todella vaikea rakastaa.

Tähän liittynee vähän muutakin kuin vain ulkonäkö?

Ei, kyllä se oli se ulkonäkö