HS Nyt- liite: artikkeli kotiäideistä

Moi,



joo samoin ihmettelin tuota asiantuntijakommenttia. kuulosti ihme 70-lukulaiselta, että äidit etsivät syytä kotonaololleen. Ihan älytön kommentti.



En ota millään lailla kantaa kotonaoloon vs. päiväkotiin, mutta tuohon kommenttiin liittyen sanon vain, että en kyllä tarvitse mitään muuta syytä tai tekosyytä kotonaolooni kuin lapseni.

Ja ehkä jonkun mielestä jopa se on tekosyy, että haluan olla lapseni kanssa kotona, koska haluan viettää hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. En usko ollenkaan, että päiväkoti on haitallista, mutta " itsekkäistä" syistä haluan olla lapseni kanssa.



Minulla on jopa sellainen tunne, että aika pitkälle se, mitä äiti(vanhempi) sydämessään tietää oikeaksi, on myös se lapsen paras. Esim. että jostain ihan biologisista tarpeista lähtien minun pitää saada olla lapseni kanssa vielä kun hän on pieni mahd. paljon.



Mutta takaisin Hesarin juttuun.

Jotenkaan en ole vieläkään oikein törmännyt asialliseen keskusteluun tai kirjoitteluun kotiäitiydestä. Ja pidin toimittajan pääkirjoitusta asiasta myös varsin asenteellisena. Eli voivoi meitä äitiparkoja, kun me (emmekä isät) joudumme hoitamaan lapsiamme kotona, ja jäämme työelämässä jälkeen. Niin jäämmekin, mutta silti valitsen lapseni. En sen takia että me nuoret naiset olemme pätkätyöläisiä tms.

Toki haluaisin tolle työelämäepäkohdalle jotain tehtävän.



Miten muut ajattelivat jutusta?

En tiedä, olenko ainoa, jota ärsyttää se, että...



Kun tehdään juttu kotiäideistä, niin haastateltava on usein henkilö, jolla ei ole edes muuta vaihtoehtoa. Tai realistista vaihtoehtoa. Jos on monta lasta ja huono koulutus eikä mitään työpaikkaa (tai hyvin matala tulotaso) odottamassa, niin eipä ihme, että jää vuosiksi hoitamaan lapsia kotiin!



Vastaavasti sitten uraäitijutut on Kirsi Salon tapaan " aivotoimintani surkastui kotona" . - Jaa' a. :) Hirveästi se varmasti vilkastuu, kun nyt juontaa kuolettavan tylsää viihdeohjelmaa (Baari).

Mun mielestäni jutussa tarkoituksellisesti asetettiin äitejä vastakkain. Ei jäänyt hyvä mieli.



Toisaalta kärkevimmät kommentit töihin paluustani sain äideiltä, jotka olivat kotiäitejä siksi, ettei heillä ollut työtä, mihin palata. Eli sitä voidaan käyttää myös puolusteluna: haetaan hyviä puolia, vaikkei itsekään alun perin ollut tyytyväinen tilanteeseen. Ja samaan hengenvetoon lisään, että todella moni kotiäiti on kotiäitinä vakaasta tahdostaan, omaa ja lapsen parasta ajatellen.



Mä olisin halunnut olla kotona pidempään, mutta yllättävistä taloudellisista seikoista johtuen se ei ollut mahdollista. Sittemmin olen saanut huomata, ettei se mikään katastrofi ollutkaan, päinvastoin. Olen ollut tosi tyytyväinen. Työnikin on luonteeltaan sellaista, etten olisi voinut olla vuosikausia poissa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään uran luomisesta äitiyden kustannuksella. Töissä on helpompaa kuin kotona, mutta mielestäni työn ja perhe-elämän yhdistäminen on vaikeampaa kuin olla kotiäitinä. En kuitenkaan valita: rankkaa on, mutta samalla palkitsevaa, monella tasolla.



Monesti näissä keskusteluissa puhutaan äärityypeistä ja nähdään kaikki mustavalkoisena. En esim. koe itseäni ns. uraäidiksi. Tyttömme hoitajaksi jäi aluksi isä, sitten täti. Olin välillä pätkiä kotona, kunnes tyttö aloitti ryhmiksen. Teen lyhyempää työpäivää, ja yritämme mieheni kanssa työaikajärjestelyin minimoida kodin ulkopuolista hoitoaikaa. Monesti olen miettinyt sitä, miten Suomessa korostetaan käytännössä yhden huoltajan (=äiti) mallia. Ymmärrän, että yhteiskuntarakenteemme asettaa tiettyjä rajoituksia, mutta on ollut mielenkiintoista kuulla, että aasialaisen mieheni ja hänen perheensä mielestä on omituista, suorastaan riskialtista, miten Suomessa voidaan jättää äiti pienten lasten kanssa yksin kotiin. He pitävät normaalina sitä, että lapsella on useampi ¿luottohoitaja¿. Meille on kehittynyt erilaisia tukiverkkoja, mutta silti osa äideistä on todella yksin.

tätä artikkelin kohtaa nimenomaan psykiatrian asiantuntijalta " Pirkko Turpeinen-Saaren, entisen Helsingin kaupungin nuorisopsykiatrian ylilääkärin mielestä on mahdollista, että kotiäidit yrittävät etsiä lapsen edusta motiivia omalle kotonaololleen" .



Mutta onhan aina mielipiteitä puoleen ja toiseen asiantuntijoilla asiasta kuin asiasta, miksei tästäkin. Kenties se psykiatrian työ on nimenomaan sellainen, missä keskustelut potilaitten kanssa, joita tapaa, muokkaavat psykiatrin käsitystä potilaan edustamasta ryhmästä, tässä kotiäidit, yleisemminkin? Varmaan voi olla, että löytyy myös äitejä, jotka tahtovat olla kotona silloinkin, kun lapset ovat jo kouluikäisiä ja siitä saattaa tulla mieleen ajatus omankin edun hakemisesta kotonaolemiselle. Itse en kyllä ajattele asiaa samalla tavoin. Ainahan ne tutkimukset, joita tekee itse, muokkaavat sitä käsitystä enemmän kuin muut. Psykologiassa / psykiatriassa on moneen suuntaan erilaisia teorioita ihmisen sosiaalisesta olemisesta muutoinkin. Ei kannata loukkaantua tai ahdistua siitä. Sille ei voi mitään.



Paljon tsemppiä kuitenkin kaikille kotiäideille ja töissä käyvillekin äideille!

Ikään kuin jos lapsi on päivähoidossa, hän ei koskaan olisi lomalla, että olisi pakko olla hoidossa vähintään 7.30 - 17, päiväkoti on kahden bussinvaihdon takana ja loppukin valveillaoloaika kuluu hoitomatkoihin... Joku äiti siinä jutussa heitti myös, että voiko sanoa osallistuvansa oman lapsensa kasvattamiseen, jos näkee tätä vain neljä tuntia päivässä. Jos lapsen isä sattuu käymään töissä, hänethän on aika ikävällä tavalla tuossa jo torpattu ulos lapsen kasvattamisesta :(

Kovin oli mustamaalattu päivähoito käsittämään päiväkodin ja ylipitkät päivät. Taisinpa tokaista miehelle, että nököjään tämän jutun mukaan meillä ei ole mitään osuutta lastemme kasvatuksessa.



Hoitopäivä kun voi olla mitä erilaisin ja mitä erilaisimmissa hoitomuodoissa. Käydään osan aikaa tai vuoropäivinä tai hoitaja on lasten omassa kodissa tai...



Muutoinkin kovin mustavalkoinen kirjoitus.

Ihan kuin ei tosiaan olisi mitään akselilla kotiäitiys-pitkät hoitopäivät. Miksei puhuta vaihtoehdoista, osittaisesta hoitovapaasta, mummoista, vuorotyöstä tai kaikista erilaisista hoitomalleista?

Meilläkin lapsi on tosi lyhyitä päiviä hoidossa ja lapsella on paljon vapaapäiviä, vaikka minä ns. luon uraa.

Olen samaa mieltä siitä, että olipa taas typerää vastakkainasettelua. Ja kuinka ollakaan, näistä haastateltavista NIIN kotiäitiyttä puolustavista äideistä yksi oli jo mennyt töihin (koska mies jäi työttömäksi, vai miten se nyt olikaan) ja toinen olisi kovasti tyrkyllä eduskuntaan puolustamaan kotiäitejä. Eli edukuntatyöhän nyt ei sitten haittaisi ollenkaan sitä auvoista kotonaoloa? Noin vain ollaan valmiita hylkäämään omat mielipiteet, jos niillä voisi ratsastaa hyväpalkkaiseen työhön? Eikö kukaan muu kiinnittänyt asiaan huomiota?



Ja mitä tulee siihen Turpeinen-Saaren kommenttiin, että kotiäidit etsivät perusteluja kotonaololleen, niin se ei varmaan pidä paikkaansa suurimman osan kohdalla. Mutta ainakin, jos itse astun ulos omista sosiaalisista ympyröistäni, niin toki tiedän tapauksia, joiden kohdalla tuo taitaa olla totta. Luultavasti alkuperäinen sanoja tarkoitti nimenomaan jotain osaa kotiäideistä, ei kaikkia.

Mikä on sinänsä ihan inhimillistä ja ymmärrettävää!



Ihmiset haluaa kuitenkin onnistua asioissa, tehdä hyviä ratkaisuja ja ainakin selittää ratkaisunsa parhainpäin.



Harva sanoo, että olen huonosti koulutettu, minulla ei ole mitään kunnon työpaikkaa ja tulotasoni on niin matala, ettei työssäkäynnistä olisi edes rahallista hyötyä perheelle. Silloin sanotaan, että haluan hoitaa lapsia kotona niin kauan kuin se on mahdollista. =)



Tai yhtälailla minun ei pidä sanoa, että palaan takaisin töihin, koska pidän kovasti työstäni (vastakysymyshän on: " pidät enemmän työstäsi kuin lapsistasi?" ) enkä halua heittää vuosien opiskelua ja hyvää työpaikkaa hukkaan jäämällä vuosikaupalla kotiin, koska alani on niin nopeatempoinen, ettei takaisin paluu onnistuisi monen vuoden jälkeen ilman suurempaa uudelleenkoulutusta. Eli minun kuuluu sanoa, että meillä on vielä talossa lainaa ja pitää mennä töihin hankkimaan. Se on sosiaalisesti hyväksyttyä? =)



Näin raa' asti kärjistäen.



Mutta tosiaan harvassa ovat ne pitkään opiskelleet akateemiset naiset, jotka jäävät vuosikausiksi kotiin. Aina on joku ja tämän ketjun myötä varmasti joku pomppaa esiin, kertoen että on tehnyt dosentuurin ja nyt on 10vuotta ollut jo onnellisena kotiäitinä.



Poikkeus vahvistaa säännön. :)

En ole lukenut tuota Pirkko Turpeinen-Saaren kommenttia, joten en tiedä, mistä siinä tarkalleen ottaen puhuttiin, mutta en kyllä pidä sitä mitenkään maata järisyttävänä. Eikös se ole tavallaan itsestään selvää hakea lapsen edusta motiivia omalle kotonaololleen. Siis sehän tuntuu kaikkein luonnollisimmalta motiivilta jäädä kotiin ja itse en ainakaan yhtään häpeä tunnustaa myös nauttivani tästä ajasta. Tosin tällä hetkellä minulla onkin helppoa, kun lapsia on toistaiseksi vain yksi ja nykyisin melko helppo sellainen. Tarkoitus olisi kuitenkin olla kotona niin kauan kunnes mahdollinen pikkukakkonen täyttää tuon maagiset kolme vuotta eli kyllä niitä vuosiakin kertynee reilut puolenkymmentä. Yliopistotason koulutuksen olen saanut ja vakinainen virka on odottamassa sitten aikanaan töihin paluutani. En kuitenkaan ole mikään fanaattinen kotiäitiyden puolustaja, vaikka minulle se onkin sopivin vaihtoehto.



Eli olenko nyt jokin kummajainen, kun viihdyn kotona lapseni kasvua ja kehitystä omin silmin seuraten, vaikka toisaalta luottaisin lapseni saavan hyvää hoitoa myös hoitopaikassa? En vain raaski häntä sinne vielä laittaa, kun tätä aikaa en tule enää koskaan takaisin saamaan. Eikä saa lapsenikaan. Olen siis kotona mielestäni sekä lapseni mutta myös itseni takia.

Hei Dalmiina ja muut,



Olet mielestäni ihan oikeassa, mutta ko. asiantuntija taisi tarkoittaa tai niin ainakin lehdessä sen ilmaisi, että jotkut äidit pitävät lasta tekosyynä halulleen olla menemättä töihin.

Siis ainakin minusta, ja kai muistakin täällä kirjoittaneista, hän tarkoitti sitä, että vaikka lapsen saattaisi olla parempi olla päivähoidossa, niin osa äideistä vain on niin laiskoja, että pitävät lasta kotona jottei tarvitse itse mennä töihin.

Noh, nyt kyllä hieman oikaisin, mutta mielestäni kutakuinkin suurin piirtein noin tarkoitti.



Eli aikamoista fuulaa kyllä mun mielestä.

Tämä aihe nyt sattui kiinnostamaan, kun itsellekin tulee välillä sellainen olo, että olenko ollenkaan hyödyksi, tärkeä tai tarpeellinen? Kun olen " vain" kotona. Ja nämä ristiriitaiset tunteet johtuvat enimmäkseen tästä vallalla olevasta käsityksestä, että kotiäitiys on helppoa kuin heinänteko, yhtä lomailua suorastaan. Eikä yleisiä käsityksiä laimenna yhtään se, että " asiantuntijat" epäilevät julkisesti kotiäitien työmoraalia ja motiiveja.



Ennen esikoisen syntymää opiskelin, kävin töissä ja harrastin. En ollut koskaan kotona, en ikinä " levännyt laakereillani" . Ja juuri tuota vauhdikasta liikkuvaa elämää kaipaan. Mutta silti valitsen kotiäitiyden ja teen sen siitä huolimatta, että JOUDUN olemaan kotona. En sen vuoksi.



Toki tämäkin valinta kumpuaa itsekkäistä syistä; en halua olla erossa lapsestani niin paljon, kuin työelämään palaaminen vaatisi. Mutta en tee tätä siksi, että menisin sieltä missä aita on matalin (niinkuin tämä " asiantuntija" tuntuu ajattelevan.)

Siinä haastatellut naiset eivät joko olleet ihan fanaattisimmasta päästä, siis sellaisia kotiäitejä, jotka suhtautuvat todella tuomitsevasti päivähoitoon ja äitien työssäkäyntiin, tai sitten valikoivat sanansa tarkkaan :) Toinen siteeratuista asiantuntijoista oli julkisuudessa vahvasti kotihoitoa puoltava Keltikangas-Järvinen, tämä toinen sitten edusti toisenlaista kantaa. Eikös se ole ihan reilua, että annetaan puheenvuoro molemmille? Etenkin kun äidit siinä antoivat kuvan, että kaikki asiantuntijat ovat kotihoidon kannalla ja toisenlaisia tuloksia antaneet tutkimukset ovat yksinkertaisesti " puppua" .



Se, mikä jutussa, kuten usein kotiäitikeskusteluissa, pisti ärsyttämään, oli jälleen kerran isän yllättävä unohtuminen koko lastenhoitokuviosta. Oma mieheni, joka on ollut koti-isänä vajaan vuoden minun aloitettuani työt vanhempainvapaan jälkeen, ihan kiehui kiukusta jutun luettuaan. Tasa-arvokin tarkoittaa yhden mukaan sitä, että äidillä on vapaus aidosti valita kotiäitiys - ei sukupuolten välistä tasa-arvoa työelämässä ja lastenhoidossa. Tai sitten voi olla, että toimittaja on irrottanut sen lauseen asiayhteydestään tai tulkinnut yli...lehtijuttu on aina toimittajansa näköinen, joskus varsin hatarasti yhteydessä alunperin sanottuun...

Ikävä kyllä olen itse huomannut samankaltaista asennetta, tai ainakin tätä " sä varmaan niin tykkäät olla siellä kotona, se on niin letkeetä kun ei tarvii tehdä töitä" -tyyppistä juttua toisin valinneilta tai sinkkuystäviltä. Se tulee myös rivien välissä, kun kerrotaan, kuinka itse tarvitaan niin tykätään työnteosta ja kuinka lapsella on tosi mahtavaa olla tarhassa jne. Mitäpä siihen muuta kuin, että " joo, minä kyllä tykkään niin tästä " kotona maleksimisesta" , varsinkin kun mies elättää, ettei tulisi kuuloonkaan että viitsisin lähteä töihin" .



Mulla ainakin on ainoana johtotähtenä tässä köyhänä kituuttamisessa ja lapsen ynnä kotitöiden kanssa vuorokaudet ympäriinsä jaksamisessa se, että olen itse varma, että lapselleni tämä on parasta ja haluan olla hänen kanssaan. Itselleni se töissäolo olisi välillä suoranaista lomaa, puhumattakaan siitä miten kivaa olisi välillä shoppailla itselleen ja tuijottaa omaan napaan kuten ennen lastensaamista. Mutta tosiaan, rakkaus lapseen on niin valtava, että se saa kyllä jaksamaan tätä yksinäisyyttä, sotkujen ainaista siivoamista jne. turhauttavaakin hommaa. Kun on tosiaan varma, että lapsi tästä hyötyy, ja toisekseen lapsen kanssa oleminen on niin ihanaa ja palkitsevaa. En mistään hinnasta haluaisi antaa jonkun hoitotädin kokea näitä hetkiä lapseni kanssa, kun itse olisin töissä.



Siis helkkari, ehdinhän itsekin olla töissä vielä vuosikymmeniä senkin jälkeen kun lapset ovat kasvaneet hieman isommiksi! Samoin varmaan moni muukin kotona pienet lapsensa hoitava mamma!

NYT-liite kirjoittaa aina hyvin ikävästi lapsiperheiden asioista, oli kyse mistä asiakokonaisuudesta tahansa. Olen usein jättänyt lapsia käsittelevät aiheet kokonaan lukematta. Mutta lehteä ei selkeästikään ole tehty lapsiperheiden tarpeisiin vaan lähinnä sinkuille yms. asiasta kannattaa antaa palautetta. Olemme kuitenkin varmaan se suurin ko. lehden tilaajajoukko.



Jutussa oli parasta se, että juuri tuo kyseinen asiantuntija sanoi, että paras äiti on se joka on tasapainossa oman valintansa kanssa. Tässä hän tarkoitti siis niitä, jotka käy töissä ja nauttii siitä. Mä en kuitenkaan itse todellakaan väittäisi noin mustavalkoisesti.

Mä uskon siihen, että lapselle on kaikesta parasta se, että äiti on tasapainoinen oman elämänsä ratkaisujen kanssa. Mikäli äiti haluaa olla kotiäiti ja tykkää olla, niin se on lapselle kaikista parasta. Jos äiti haluaa luoda uraa niin silloin hän on myös sellaisenaan juuri se paras äiti. Mutta silloin kuin äiti ei tiedä mitä haluaisi tehdä, tai elää muiden odotusten mukaisesti -- sellainen ratkaisu ei ole paras kenellekään.



Mua harmittaa se, että aina tuollaiset lähes kriminaalipsykiatrit antaa lausuntojaan. Joskus on niin että äiti on jotenkin syrjäytynyt/alistettu ja siksi eivät pysty huolehtimaan lapsen tarpeista ja pitämään lasta tasapainossa. Jos lapsilla olisi edes yksi kunnon aikuiskontakti esimerkiksi perhepäivähoitaja, se saattaisi olla lapselle parempi vaihtoehto. No mutta kun lasten psykiatrit jotenkin yleistävät asian, kaikki kotona olleet lapset saavat huonoa kohtelua ja kaikki kotiäidit ovat alkoholisoituneet,, syrjäytyneet yms. Psykiatrithan eivät tapaa näitä kotona hoidettuja tasapainoisia ja onnellisia lapsia. Luulen että onnellisimmat ja onnettomimmat lapset ovat juuri kotihoidossa. Mutta psykiatrit tapaavat vain näitä onnettomimpia.



Itse kyllä nostan hattua kaikilla kotiäideille ja kunnioitan kovasti ratkaisua olla kotona. Itse olen päättänyt olla tasapainossa uran ja lasteni kanssa -- onneksi meillä on maailman ihanin hoitaja kotona. Muuten tätä ei jaksaisi.

Hei,



Tämä on niin mielenkiintoinen ketju!



Minäkin luulen, että parasta on se, että äiti on tasapainossa oman ratkaisunsa kanssa. Ainakaan minä en vielä ole joutunut tuntemaan syyllisyyttä, niin kuin usein äidit sanovat jatkuvasti tuntevansa. Minä luulen, että syyllisyys tulee siitä, että tekee ratkaisuja jotka eivät tunnu itsestä oikeilta.



Minulle oikea ratkaisu on saada olla lapseni kanssa. Vaikka se tarkoittaakin ajoittaista yksinäisyyttä, hyvin vähän rahaa, ei varaa käydä missään ohjatussa liikunnassa saati aikaa käydä sellaisessa, jatkuvaa siivoamista, jen. jne. Ei lounaita, latteja vain harvoin, ei teatteria, elokuvia harvoin, ei uusia kenkiä ellei vanhat rikki jne. jne.



Siksi kyllä ärsyttää tuollaiset " laiskat äidit jäävät kotiin hoitamaan lapsensa ja makaamaan laakereillensa" -kommentit. Ainakin minun tämänhetkisen elämäni suurin tarve on saada olla mahd. paljon lapseni kanssa, ja kaikki muut ratkaisut olisivat minulle huonoja.

Valinta on minulle kuluttamisen ja lapsen välillä.

JA KOROSTAN, että puhun VAIN JA AINOASTAAN MEIDÄN PERHEESTÄ, enkä yleistä ollenkaan.

Varmasti tulee se aika, jolloin on päästävä töihin, oman itsensä ja talouden takia.



Minusta on joka tapauksessa " luonnollista" , että äiti(isä) haluaa olla lapsensa kanssa. Jos joku kutsuu sitä laiskuudeksi, on tuolla ihmisellä mielestäni asiat kerta kaikkisen pahasti sekaisin ja vieraantunut ihmisen luonnosta.

Minä haluaisin ammattinimikkeekseni kotiäidin.Haluasin tökärin myöskin laskevan ammattikokemukseeni lastenhoitoon käytetyn ajan yhtenä työjaksona elämän aikana.

Tutustuin nyt vasta nyt-liitteen artikkeliin ja tuo kotiäiti, joka olisi kovasti tyrkyllä eduskuntaan puolustamaan kotiäitejä kyllä kertoi täyttä puppua kokoomuksen kotihoidontuki-myönteisyydestä. Juuri Vantaalla kokoomus vaati kaikkia valtuutettujaan viime syksyn budjettikäsittelyssä äänestämään kuntalisän poistamisen yli 2-vuotiailta puolesta. Tästä seurauksena yksi kokoomuksen valtuutettu erosi ryhmästään. Demarien kotihoidontukivastaisuus kyllä pitää paikkaansa.

Mulle tämä on arka aihe, kun vasta pohdiskelen omaa tulevaisuutta. Olen äitiyslomalla ja palaamassa töihin suoraan sen loputtua ja pienokaiselle olen laittanut hakemuksen päiväkotiin. No oman itseni takia menen töihin, pää ei kestä kotona oloa(kärjistettynä). Tiedän, että se on mulle ja lapselle oikea ratkaisu. Niin ja taloudellisesti melkein pakkokin mennä töihin.



Ihailen oikeasti kotiäitejä, jotka hoitavat lapsensa vaikka esim. kolmevuotiaaksi. Onhan se lapselle varmaankin hyvä asia. Kommentteja olen saanut kuulla kotiäideiltä, kuinka voin laittaa niin pienen hoitoon. Mutta, jos huomaisin lapseni siitä kovin kärsivän, miettisin asiat uudelleen.



Varmasti ura äideistä ja kotiäideistä löytyy monenlaista väkeä. Ei se niin mustavalkoista ole. Luin nyt-liitteen artikkelin ja minä näin sen hieman eritavalla (varmaankin, koska olen niin epävarma). Mulle tuli sellainen olo, että jaahas, olen huono äiti, kun haluan mennä heti töihin jne. Se psykiatrin kommentti oli ainut, joka tuki mun valintaa. Tämä kertoo minun mielestä siitä, ettei kotiäitiyttä todellakaan tarvitse perustella tms. Sehän on selvä, että oma lapsi halutaan hoitaa kotona, luonnollista jne. Minä joudun perustelemaan töihin menoa sukulaisille, tutuille, monet ovat kotiäitejä. Ja siitä sitten tämä pohdiskelu. No, joo asian vierestä tämä tälläinen pohdiskelu. Voi, kun me pystyttäis arvostamaan toisiamme erilaisistä valinnoista huolimatta.

Minullakin on se käsitys, että kokoomus ei suinkaan ole välttämättä lasten kotihoitoa tukemassa. En tiedä sen enempää käytännössä, kuin mitä olen kuullut poliitikkojen tv:ssä asiasta puhuvan. Demarit tosiaan ovat aivan varmasti viemässä kaikkia lapsia päivähoitoon.



Kauheimpia tätä aihetta koskevia " asiantuntijalausuntoja" joita olen koskaan kuullut oli, kun jossain keskusteluohjelmassa (olisiko ollut A-studio tms.) Kirsi Piha oli kertomassa " totuuksia" siitä, kuinka äidit eivät oikeasti halua hoitaa lapsia kotona, vaan haluavat kaikki mennä töihin niin pian kuin mahdollista. Hän kertoili kokemuksiaan, kuinka suomalaiset naiset ovat korkeastikoulutettuja eivätkä halua tuhlata koulutustaan ja uraansa lapsia hoitamalla. Ikävä vain, että ohjelmassa ei ollut ketään joka olisi saanut vähääkään sanottua vastaan Pihalle, vaan jäi käsitys että kotihoidon tuki on aivan turhaa, koska kukapa niitä lapsia haluaisi kotona hoitaa! Mielestäni aika sairas ajattelutapa.



Kun tilanne on itselläni ainakin se, että on hyvä työpaikka ja ammatti, mukavat työkaverit ym. niin voi vain miettiä mikä se todellinen motiivi onkaan hoitaa lapsia kotona. Voin kertoa, että ei ainakaan töihinmenon välttely laiskuussyistä ;)