Parisuhde on jakamista ja yhdessätekemistä? Ei meillä, todellakaan. Muita?

Mun mielestä parisuhde on yhdessä tekemistä ja asioiden jakamista, toisen tukemista ja auttamista. Osallistumista toiselle tärkeisiin juttuihin pariskuntana.
Kun toinen pyytäisi jotakin, toinen auttaisi, ja luonnollisesti toisinpäin. Eikä usein tarvitsisi edes pyytää.

Mutta eipä meillä tällaista ole. :(

Mies on kiinnostunut ja tuntuu arvostavan vain omia asioitaan ja omia menojaan.
Ja odottaa luonnollisesti, että minä autan, tuen ja osallistun HÄNELLE tärkeisiin asioihin ja projekteihin.

Mutta jos minä pyydän jotakin, miehen asenne aina on ”Äsh, ei kannata. Ei tuossa ole mitään järkeä. Antaa olla. Ei viitsi. En jaksa. Ei ole aikaa.”

Niinpä tilanne on kuin varkain luisunut tilanteeseen, jossa minä autan ja osallistun miehen juttuihin, ja mies tuntuu pitävän tätä itsestäänselvyytenä. Ja sitten kun kyseessä on joku minulle tärkeä juttu, hoidan sen nykyisin aina itse, aina. Enää en usein edes viitsi tai jaksa kysyä, kun helpommalla pääsen yksin.

Eli ollaan ns. pariskunta vain miehelle tärkeissä asioissa ja aina kun mies tarvitsee minun apuani ja tukeani. Mutta omissa asioissani olen aina ihan yksin.

Vaikkapa tällainen taloudessamme hyvin tyypillinen skenaario: miehellä on tehtävänään joku tärkeä kirjallinen juttu johon kysyy minulta mielipidettä, kritiikkiä, parannusehdotuksia, oikolukua, hiomista. Ja minähän oikoluen ja autan.
Sitten kun minulla vuorostani on joku minulle tärkeä kirjoitusjuttu, mies ei pyynnöistäni huolimatta halua osallistua, suhtautuu negatiivisesti, vitkuttelee, miehen mielestä juttua ei edes kannata hio (”ei se ole niin tärkeä”), ”kunhan se on vähän sinnepäin”...

Siis mitä tämä oikein on? Miten suhteutua? Mies ei ilmeisesti arvosta tai pidä tärkeänä minua ja minulle tärkeitä juttuja?