Lue keskustelun säännöt.
Koko ajan joku vaatimassa jotain
10.11.2017 |
Onkohan tämä ihan tavallista stressiä, vai jotain enemmän? Olin ennen iloinen ihminen. Lapsiperhearki on saanut minut kireäksi, ensin töissä koko ajan joku on vaatimassa jotain, kun tulen kotiin, heti alkaa kotityöt ja ruuanlaitto ja joku vaatimassa jotain, pyyntöjä, mankumista, voiko sitä, voiko tätä, saako sitä ja saako tätä, oletko tehnyt sen ja tämän ja missä se on ja onko joku tavara jossain, oletko käynyt kaupassa, mitä kaupasta tuodaan, jne. Samalla oma jankutukseni lapsille, mikään ei mene kerralla perille, pitää pyytää 10 kertaa että nyt syömään, nyt hampaanpesulle, nyt suihkuun, nyt sitä ja nyt tätä. Ja jankuti jankuti, samaa jankutusta päivästä toiseen. Pinna on niin kireällä ihan koko ajan. En jaksa, että jatkuvia vaatimuksia töissä ja kotona ja tuntuu etten siedä että kukaan tuttu tulee puhumaan minulle yhtäön mitään missään. Kuskaan harrastuksiin, 3 lasta ja kaikilla 1-2 harrastusta. Se on aika paljon viikossa. Useita harrastuksia on päällekkäin ja niiden kanssa yritetään saada aikatauluja sovitettua kuka vie ja minne ja kuka hakee ja mistä.
Pää tuntuu olevan ihan täynnä kaikkea, ylikuormittunut olo, en ole jaksanut nähdä omia ystäviä useaan vuoteen, en edes ehtisi nähdä, työpäivän jälkeen päivät täynnä ohjelmaa ja viikonloput samoin.
Haluaisin hetken rauhan, ettei kukaan vaadi minulta yhtään mitään, minun ei tarvi jankutraa samoisya asioista joka päivä sataa kertaa, että kotona homma toimisi ja ehditään kaikkiin paikkoihin ajallaan.
Useun tekisi mieli vaan itkeä ja juosta ja huutaa. On tuskainen olo. Illalla kun pääsee vihdoin nukkumaan, tietää että aamulla heti kun silmät avaa, sama meno alkaa siitä samasta hetkestä taas uudestaan. Ei hetken rauhaa.
Kommentit (5)
Tiedän tunteen. Voi, niin tiedän tunteen. Meillä on vain kaksi lasta. Olen vaativassa työssä, jossa on päivittäin kymmeniä kohtaamisia eri ihmisten kanssa. Töissä on oltava edustava, pätevä ja pidettävä kaikki langat käsissään. Työpäivän jälkeen olen aina niin väsynyt, että haluaisin vain olla rauhassa ja levätä. Lapset ovat ihania, mutta molemmat jotenkin suuritarpeisia, ts. tarvitsevat minua runsaasti ja haluavat olla paljon lähelläni. En tiedä, halusitko varsinaisesti neuvoja, mutta olen selviytynyt arjessa eteenpäin muutamilla keinoilla:
- Me karsittiin lasten harrastuksia. En vain jaksa kuskata. Lisäksi jaettiin kuljetusvuorot miehen kanssa tismalleen tasan. Nyt ekaluokkalaisella on kaksi harrastusta, joista toiseen siirtyy itse (kodin lähellä). 4-vuotiaalla on yksi harrastus.
- Miehen kanssa jaettiin ruokaviikot. Mä otan kuukaudesta kaksi viikkoa vastuulleni, mies toiset kaksi. Miehen viikoilla en puutu yhtään mihinkään. Ostakoon kaupasta mitä lystää ja valmistakoon mitä haluaa. Syön hyvällä ruokahalulla, mitä hän kokkaa. Omilla viikoillani minimoin kaupassakäynnit ja teen isoja satseja ruokaa --> ei päivittäistä kokkaamista.
- Viikonloppumenon pitää olla todella hyvä ja tärkeä, että suostun sinne lähtemään. Mieluiten olen vain kotona ja lataudun. Perhe tietää tämän.
- Toisaalta lähden silloin tällöin johonkin omaan juttuuni. Käyn joskus yksin tai ystävien kanssa elokuvissa tai istumassa iltaa. En kovin usein, koska järjestelyt kysyvät hermoja. Mutta silloin tällöin se on ihan välttämätöntä, että oma pää tuulettuu.
- Oon sanonut lapsille suoraan, että vihaan mankumista. Ne tietää sen. Harjoittelevat puhumaan kauniisti - aina ei tosin onnistu.
- Äärimmäisen tarkat päivärutiinit lapsille, jolloin ei synny mahdollisuutta asioiden kinuamiseen (tyyliin saanko karkkia --> et saa, koska arkena ei koskaan saa)
- Sanon raakasti lapsille etsi itse ja en tiedä.
- Tavaramäärän minimointi --> vähemmän mahdollisuuksia tavaroiden katoamisille. Esim. lapsilla vain yhdet ulkohanskat + varahanskat.
- En pyydä lapsia syömään montaa kertaa. Jos ei maistu, olkoot syömättä. Saanpa itse syödä rauhassa. Meillä kyllä yleensä tottelevat kerrasta.
- Miestä en passaa yhtään mitenkään. Tätä helpottaa se, että meillä on samanlaiset siisteyskäsitykset.
- Mies hoitaa puolet lasten neuvolakäynneistä, vasukeskusteluista, vanhempainilloista ja kaverisynttäreistä. Jos ei hoida omaa osuuttaan, en paikkaa tilannetta. Hiillostakoot päiväkodin tädit häntä, ei minua.
No joo, näistä huolimatta usein tuntuu kuitenkin siltä, että seinät kaatuu päälle ja korttitalo romahtaa. Ei tarvi tulla kuin pari päällekkäistä menoa iltaan, yllättävä puhelu äidiltä/sukulaiselta/anopilta ja lapsella jokin suru vaikka kaverileikeissä, niin tuntuu juuri siltä että haluaisin vain itkeä ja huutaa ja juosta. Tuntuu, että elämä vaatii minulta todella paljon, mutta itse en koskaan saa takaisin oikein mitään. Luonteelleni on ollut rankkaa kovettaa itsensä tietoisesti ja vaatia oma rauha vaikka väkisin, mutta se on ollut minulle oikeastaan ainut tie saavuttaa edes jonkinlainen balanssi.
Tsemppiä ap:lle ja kaikille muillekin ruuhkavuosiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totuus vanhemmuudesta ja aikuisuudesta on juuri tuota.
Luojan kiitos olen jo voiton puolella näissä ruuhkavuosissa. Pari vuotta vielä niin lapset lentää pesästä omaan elämäänsä.
Mulla tänään ihan samoja ajatuksia. Lapsia vain kaksi ja he jo koululaisia. Mies reissutöissä. Oma työ rankkaa. Aina pitää vaan huolehtia, huolehtia ja huolehtia. Missä hanska, ulkohousut pitää hankkia, kuivausrumpu rikki, maito loppu, eteinen kurassa. Itse vain nalkutan miehelle ja lapsille että rumba pyörisi. Olen vain muita varten ja elämänilo kateissa.
Jaa-a.