Mitä ihmettä teen, kun apuni on täysin yksipuolista? Olen aivan poikki.

Tottakai sinulla on oikeus tämä maailma vaan tuppaa pyörimään niin että harva osaa kuunnella toisten murheita.

Karista epäempaattiset ihmiset vaivihkaa tuttavapiiristä pois. Vievät vain sinulta energiaa antamatta mitään takaisin.

Miksi ihmeessä autat aina? Jos olet kiireinen etkä jaksa, niin kieltäydyt.

Mikään asia ei ole niin sitovaa kuin lapsi. Kaikki muut ulkoiset väsymyksen ja ahdistuksen aiheet voi karsia elämästä pois, lapsesta ei eroon pääse. Muistan, kun omat lapset olivat pieniä, minulla ei riittänyt mitään ymmärrystä sille, jos joku valitti kiirettä ja väsymystä harrastuksen tai työn vuoksi. Nehän voi aina vaihtaa. Terveys nyt on toinen, mille ei välttämättä mitään voi.

Joten kyllä, sinulla on oikeus olla väsynyt jne ja ystävien pitäisi tottakai tarjota kuuntelevaa korvaa ja myötätuntoa. Mutta joskus vaan voi omassa väsymyksestä johtuen valittaminen asioista, joille voi tehdä jotain, tuntua aika tyhjänpäiväiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Mikään asia ei ole niin sitovaa kuin lapsi. Kaikki muut ulkoiset väsymyksen ja ahdistuksen aiheet voi karsia elämästä pois, lapsesta ei eroon pääse. Muistan, kun omat lapset olivat pieniä, minulla ei riittänyt mitään ymmärrystä sille, jos joku valitti kiirettä ja väsymystä harrastuksen tai työn vuoksi. Nehän voi aina vaihtaa. Terveys nyt on toinen, mille ei välttämättä mitään voi.

Joten kyllä, sinulla on oikeus olla väsynyt jne ja ystävien pitäisi tottakai tarjota kuuntelevaa korvaa ja myötätuntoa. Mutta joskus vaan voi omassa väsymyksestä johtuen valittaminen asioista, joille voi tehdä jotain, tuntua aika tyhjänpäiväiseltä.

Kyllä! Se väsymys mikä tulee lasten myötä, jos sattuvat olemaan heräilevää laatua, on kyllä jotain aivan käsittämätöntä. Koskaan en elämässä ole ollut niin väsynyt kuin huonosti nukkuvan 3v taaperon ja kaksosvauvojen kanssa. Ymmärrän hyvin, että vaikutin aivan varmasti huomattavan itsekkäältä tuolloin - ei siinä yksinkertaisesti ole vaan voimaa olla ystävä. Kiitos kuitenkin ihanille ystävilleni, useimmat ovat olleet ja pysyneet jo useita vuosikymmeniä.

Nykyään lapset ovat jo aikuisia ja empatiaa löytyy taas kaikenlaisille elämäntilanteille. Siltikin välillä mietityttää, että miksi jotkut ihmiset haalivat elämän täyteen kaikkea ylimääräistä, stressaavat vuodesta toiseen ihan hulluna sitten ja ovat aivan puhki. Eikö mistään pysty siinä kohtaa luopumaan oikeasti?

No kadu sitten 60-vuotiaana elämääsi.

Laita vaan nyt rajoja elämässäsi. Tulee olla oikealla tavalla terveesti itsekäs. Sitä minäkin parhaillaan opettelen. 

Joo. Vedä rajasi.

Lopeta likasangon työt.

Luulet ihmissuhteitasi vastavuoroisiksi, mut olet jo huomannut ettei ne ole.

Terapian kautta etsimään uutta elämää!

Välit poikki noihin ihmisiin, ainakin burn outisi ajaksi.

Olen kanssasi hyvin samanlainen. Muut kuvittelevat, että olemne niin vahvoja ja selviämme kaikesta, koska olemme aika vahvoja emmekä valita helposti. Silti jokaisella, ihan jokaisella, tulee joskus kantokyky täyteen.

Onko töissä jotain hankausta/ ristiriitaa? Harvoin pelkkä työtaakka yksin ajaa tuohon.

Ei huolia ja jaksamisia pidä vertailla. Kullakin omansa. Itselläni on lapsia, ystävälläni ei, ja otan kyllä ihan tosissani hänen kertomansa ja kuuntelen mielelläni. Kumpikin teemme samaa työtä.

Sinullahan puuttuu kotona palauttava tekijä, kun ei ole perhettä. Kukaan ei perustaisi perhettä, jos siitä olisi ainoastaan riesaa.

Perheestä valittajat tosiaan unohtaa että on siitä vissiin jotain iloakin, toisin kuin sillä jolla ei perhettä ole, joten yhtä turha valittaa kuin mistään muustakaan.

Käy ammattiauttajalla, jos kukaan ei kuuntele. Terveyskeskuksen psykiatrisilta sairaanhoitajilta voi pyytää keskusteluapua.

Vierailija kirjoitti:

Mikään asia ei ole niin sitovaa kuin lapsi. Kaikki muut ulkoiset väsymyksen ja ahdistuksen aiheet voi karsia elämästä pois, lapsesta ei eroon pääse. Muistan, kun omat lapset olivat pieniä, minulla ei riittänyt mitään ymmärrystä sille, jos joku valitti kiirettä ja väsymystä harrastuksen tai työn vuoksi. Nehän voi aina vaihtaa. Terveys nyt on toinen, mille ei välttämättä mitään voi.

Joten kyllä, sinulla on oikeus olla väsynyt jne ja ystävien pitäisi tottakai tarjota kuuntelevaa korvaa ja myötätuntoa. Mutta joskus vaan voi omassa väsymyksestä johtuen valittaminen asioista, joille voi tehdä jotain, tuntua aika tyhjänpäiväiseltä.

Tähän kaikki keskusteluyritykseni kaatuvat. En voi valittaa mistään, en voi olla väsynyt, minulla ei voi olla mitään ongelmia, koska olen lapseton. En voi käsittää, miten kamalaa ja kurjaa ja väsyttävää elämäni voisikaan olla, jos minulla olisi lapsi. Siksi minulla ei ole oikeutta olla väsynyt ilman lasta. Tai oikeutta valittaa siitä.

Minulla on (omasta mielestäni) tällä hetkellä vaikeaa. Olen hakenut kaksi vuotta töitä, jotta pääsisin tästä nykyisestä stressaavasta työstäni eroon. Olen kouluttautunut alalle, jolta hävisi työpaikat 10 vuotta sitten kuin tuhka tuuleen. En missään nimessä uskalla irtisanoutua vakituisesta työstäni, koska on hyvin mahdollista, etten työllisty omalle alalleni enää ikinä. Olenhan jo 40-vuotias! 

Olen käynyt työterveyden kautta psykologilla. Hän nimenomaan suositteli täyttämään vapaa-aikaani kaikella palauttavalla ja mukavalla, kuten harrastuksilla. Tätä olen tehnyt ja koen harrastukset itselleni todella tärkeiksi. Ystäväni eivät näe näitä harrastuksia tai muita palauttavia asioita (kuten matkat) tärkeinä, vaan ajattelevat, että esimerkiksi lastenhoidossa auttaminen menee aina kaikenlaisten aikuisbalettien tai kokkikurssien edelle - eihän ne ole tärkeämpiä kuin lapset! Olen kiltti ja autan usein, mutta se on pois omasta palautumisestani.

En saa ystäviltäni sellaista vastavuoroista keskustelua, jota haluaisin. Kuuntelen heidän murheitaan ja yritän piristää, autan lastenhoidossa, lähden shoppailemaan tai ravintolaan syömään. He saavat puhtia arkeen ja piristystä, he voivat purkaa omia murheitaan. Heti kun avaan suuni ja yritän sanoa jotain omista stressin aiheista, minulle suorastaan naurahdetaan ja ehdotetaan aivan päättömiä "ratkaisuja". Kuten juuri se irtisanoutuminen. Tai se, että lopeta työnteko kokonaan, eihän minulla yksinelävällä edes mitään kuluja ole. Kai nelikymppisellä naisella nyt sen verran säästöjä on, että elää erämökissä Lapissa lopun iän ilman tulojakin..

Nelikymppinen, lapseton nainen on ihan turha ihminen.

Sun ns ystävät on turhia ystäviä. Miksi roikut ihmisissä, jotka eivät selvästi arvosta sinua ollenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Mikään asia ei ole niin sitovaa kuin lapsi. Kaikki muut ulkoiset väsymyksen ja ahdistuksen aiheet voi karsia elämästä pois, lapsesta ei eroon pääse. Muistan, kun omat lapset olivat pieniä, minulla ei riittänyt mitään ymmärrystä sille, jos joku valitti kiirettä ja väsymystä harrastuksen tai työn vuoksi. Nehän voi aina vaihtaa. Terveys nyt on toinen, mille ei välttämättä mitään voi.

Joten kyllä, sinulla on oikeus olla väsynyt jne ja ystävien pitäisi tottakai tarjota kuuntelevaa korvaa ja myötätuntoa. Mutta joskus vaan voi omassa väsymyksestä johtuen valittaminen asioista, joille voi tehdä jotain, tuntua aika tyhjänpäiväiseltä.

Kyllä lapsi otetaan huostaan ja sijoitetaan sijaisperheeseen tms. Jos siis koet lapsen niin suureksi taakaksi ettet jaksa huolehtia.

Hoitakaahan parin eri kaupungeissa asuvan dementikkoomaisen etuja ja asioita jokunen vuosi. Vertaillaan sitten mikä on raskasta.

Koiran omistajille usein heitetään, että ei pitäisi ottaa koiraa, jos ei sen kanssa pärjää.

On se vaan kumma, että omien lasten kanssa eläminen kuulostaa nykyään ihme poikkeustilalta ja kohtuuttomalta rasitteelta mitä kaikkien pitäisi kumartaa. Perheessä on yleensä 2 aikuista jakamassa tehtävät ja vastuut. Kummankaan ei tarvitse osata kaikkea. Jos yksi sairastuu, muut on terveitä ja auttaa. Sairaan lapsen takia saa jopa olla kotona täydellä palkalla. Ruhtinaallinen etu!

Perheeseen kuuluminen lohduttaa ja tuo henkistä turvaa. Perheelliset on yhteiskunnan etuoikeutettuja.

Dementikkovanhemman hoitamisesta ei vapaapäiviä tipu eikä rahallista tukeakaan. Päinvastoin, omaisen odotetaan hoitavan kuluja omasta pussistaan kuin holhoojan.

Yksinelävä menee sairaanakin kauppaan ja apteekkiin, tai on ilman ruokaa ja lääkkeitä. Jos sinkku putoaa rappusilta tai saa sydänkohtauksen, hän jää kuolemaan, ellei pysty soittamaan apua. Sinkun on osattava kodin kaikki työt, tai maksettava niiden tekemisestä muille. Hän myös maksaa joka koneen ja laitteen yksin. Perheessä maksajia on kaksi. Sinkku ei saa jokapäiväistä läheisyyttä, vahvistavaa turvallista yhdessäoloa keltään. Hänen täytyy jaksaa ja kyetä kaikkeen yksin.

Niin että voisiko valitus perheelämän vaikeudesta lakata. Lapsia on tehty ja kasvatettu kautta aikojen täysin normaalina osana elämää. Jos se tuntuu hirveän rankalta, sen voi varmaan ottaa iisimmin. Ja ainakin tajuta olla tekemättä yhtään lasta enää!

Otappa edes viikonloppu ilman ohjelmaa ja keskity rentoutumiseen. Ihan vain kotona tai mökillä rauhoitut ja nautiskelet omasta olosta. Puhelin äänettömälle ja miellytät itseäsi ja toteutat vain omia halujasi. Olet sen ansainnut.

Ei kyllä ole mikään pakko hoitaa kenenkään lapsia ellei itse tahdo. Aina voi vedota esim. siihen, että jo maksettu tanssikurssi tms. on kallis, joten sieltä ei voi olla pois - jos siis joku todella on niin törkeä, että semmoista ehdottaa oman etunsa takia.

Semmoiset kaverit eivät ole kunnon kavereita, jotka mitätöivät toisen elämäntapaa ja valintoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikään asia ei ole niin sitovaa kuin lapsi. Kaikki muut ulkoiset väsymyksen ja ahdistuksen aiheet voi karsia elämästä pois, lapsesta ei eroon pääse. Muistan, kun omat lapset olivat pieniä, minulla ei riittänyt mitään ymmärrystä sille, jos joku valitti kiirettä ja väsymystä harrastuksen tai työn vuoksi. Nehän voi aina vaihtaa. Terveys nyt on toinen, mille ei välttämättä mitään voi.

Joten kyllä, sinulla on oikeus olla väsynyt jne ja ystävien pitäisi tottakai tarjota kuuntelevaa korvaa ja myötätuntoa. Mutta joskus vaan voi omassa väsymyksestä johtuen valittaminen asioista, joille voi tehdä jotain, tuntua aika tyhjänpäiväiseltä.

Tähän kaikki keskusteluyritykseni kaatuvat. En voi valittaa mistään, en voi olla väsynyt, minulla ei voi olla mitään ongelmia, koska olen lapseton. En voi käsittää, miten kamalaa ja kurjaa ja väsyttävää elämäni voisikaan olla, jos minulla olisi lapsi. Siksi minulla ei ole oikeutta olla väsynyt ilman lasta. Tai oikeutta valittaa siitä.

Minulla on (omasta mielestäni) tällä hetkellä vaikeaa. Olen hakenut kaksi vuotta töitä, jotta pääsisin tästä nykyisestä stressaavasta työstäni eroon. Olen kouluttautunut alalle, jolta hävisi työpaikat 10 vuotta sitten kuin tuhka tuuleen. En missään nimessä uskalla irtisanoutua vakituisesta työstäni, koska on hyvin mahdollista, etten työllisty omalle alalleni enää ikinä. Olenhan jo 40-vuotias! 

Olen käynyt työterveyden kautta psykologilla. Hän nimenomaan suositteli täyttämään vapaa-aikaani kaikella palauttavalla ja mukavalla, kuten harrastuksilla. Tätä olen tehnyt ja koen harrastukset itselleni todella tärkeiksi. Ystäväni eivät näe näitä harrastuksia tai muita palauttavia asioita (kuten matkat) tärkeinä, vaan ajattelevat, että esimerkiksi lastenhoidossa auttaminen menee aina kaikenlaisten aikuisbalettien tai kokkikurssien edelle - eihän ne ole tärkeämpiä kuin lapset! Olen kiltti ja autan usein, mutta se on pois omasta palautumisestani.

En saa ystäviltäni sellaista vastavuoroista keskustelua, jota haluaisin. Kuuntelen heidän murheitaan ja yritän piristää, autan lastenhoidossa, lähden shoppailemaan tai ravintolaan syömään. He saavat puhtia arkeen ja piristystä, he voivat purkaa omia murheitaan. Heti kun avaan suuni ja yritän sanoa jotain omista stressin aiheista, minulle suorastaan naurahdetaan ja ehdotetaan aivan päättömiä "ratkaisuja". Kuten juuri se irtisanoutuminen. Tai se, että lopeta työnteko kokonaan, eihän minulla yksinelävällä edes mitään kuluja ole. Kai nelikymppisellä naisella nyt sen verran säästöjä on, että elää erämökissä Lapissa lopun iän ilman tulojakin..

Nelikymppinen, lapseton nainen on ihan turha ihminen.

No tähän on ainoastaan yksi ratkaisu. Hanki paremmat ystävät. Hyväksikäyttäjiä löytyy niin lapsettomista kuin lapsellisista. Minä en edes kysy äitiäni tai anoppiani lastenvahdiksi, jos tiedän heillä olevan harrastuksen silloin.