Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisesti pelokkaat/ahdistuneet, miten selviätte (selvisitte) opiskeluista?
08.11.2017 |
Olitteko yksin vai onnistuitteko saamaan kavereita? Oliko yksinäisyys helpompaa kestää, jos vaihtoehtona on jatkuva ahdistus ihmisten parissa? Itselleni vaikeus ei ole niinkään esitelmien pitäminen tms. vaan pahinta on se päivästä toiseen jatkuva joukkoon kuulumattomuuden tunne ja ahdistus. On vaikea nauttia opiskeluista, kun tuntee olevansa niin vääränlainen.
Kommentit (21)
Mun elämä on jatkuvaa selviytymistä. Lisäksi olen huomannut, että ihmiset katsovat oikeudekseen kohdella mua miten tahtovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin samaistua täysin. Pilkan kohde oon.
Mä kävin aikuislukion ja opiskelin ammattiin aikuispuolella. Silti siellä oli jotenkin sellainen pissismeininki, jäin ryhmätöiden ulkopuolelle molemmissa paikoissa. Myös paritöissä kävi näin. Olin hiljainen ja ujo ja tilanne oli tosi ahdistava, itkua nieleskellen tein työt yksin. Sain kyllä hyviä arvosanoja, ei senpuoleen. Nyt +40-v olen oppinut pitämään puoleni, vaikka yhä kärsin em. oireista ja lisäksi nykyään ihan diagnosoidusta ahdistuneisuudesta. Tähän syynä huono lapsuus ja huonot valinnat kiltteydestä johtuen parisuhteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä kävin aikuislukion ja opiskelin ammattiin aikuispuolella. Silti siellä oli jotenkin sellainen pissismeininki, jäin ryhmätöiden ulkopuolelle molemmissa paikoissa. Myös paritöissä kävi näin. Olin hiljainen ja ujo ja tilanne oli tosi ahdistava, itkua nieleskellen tein työt yksin. Sain kyllä hyviä arvosanoja, ei senpuoleen. Nyt +40-v olen oppinut pitämään puoleni, vaikka yhä kärsin em. oireista ja lisäksi nykyään ihan diagnosoidusta ahdistuneisuudesta. Tähän syynä huono lapsuus ja huonot valinnat kiltteydestä johtuen parisuhteissa.
Lisään vielä, että nämä opinnot lukiossa ja ammattiopinnot siis eri puolilla Suomea, ettei ollut kyse paikkakunnan klikkiytyneisyydestä, vaan omasta vaikeudesta "päästä porukoihin".
En selvinnyt. Jätin opinnot kesken. Ei olisi koskaan edes pitänyt aloittaa opiskelua. Sain traumoja, joista en ole päässyt yli vieläkään. Mistään kavereista en edes haaveillut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli tuollainen olo ensimmäisten opiskeluvuosien ajan. Se johtui koko peruskoulun aktiivisesta, ja lukioaikanakin jatkuneesta koulukiusaamisesta. Yliopistossa uskoin sitten jo, etten kuulu mihinkään. Kaikki ryhmätilanteet ahdisti, stressasi ja -pelottaminen on väärä sana: tuntui siltä kuin pitäisi seistä räystään alla odottamassa, että lumipaakku putoaa niskaan. Itselläni ei ollut mitään kainoja tehdä tälle mitään. Se oli kauheaa.
Toisaalta yliopistossa homma kuitenkin alkoi myös laueta ihan itsekseen, näin jälkikäteen ajateltuna siksi, että siellä oli lähtökohtaisesti enemmän muitakin kaltaisiani ihmisiä ja siellä, toisin kuin preuskoulussa ja lukiossa, oli myös minulle hyväksytty lokero, johon ajauduin ajan kanssa ihan itsekseni. En koskaan lakannut välttelemästä ainejärjestötöimintaa ja bilettäjiä, mutta joka kurssilta löytyi muutama kaltaiseni "tosikko", joka oli oikeasti kiinnostunut siitä opiskelusta, ei niinkään sosialisoinnista. Ja se oli ihan ok. Tutustuimme toisiimme, pyörimme toistemme kanssa ja opiskelimme.
Vähitellen tajusin myös, että minulla on oikeus olla juuri sellainen kuin olen, sanoa ajatukseni ääneen, eikä minun tarvitse ryhmätilanteissakaan piilottaa ja hiljentää itseäni. Sitten lakkasi ahdistamasta, ja minä vain otin paikkani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En selvinnyt. Jätin opinnot kesken. Ei olisi koskaan edes pitänyt aloittaa opiskelua. Sain traumoja, joista en ole päässyt yli vieläkään. Mistään kavereista en edes haaveillut.
Mä kirjoitin kommentit 5 ja 7. Mulle myös monesti tuli mieleen, että lopetan, en jaksa. Perheeni ja avopuolisoni sättivät luuseriksi ja kummatkin kertoivat häpeävänsä minua jos lopetan enkä selviydy riittävän nopeasti opinnoista. Hammasta purren ja itkien selvisin, että jotain "hyvää" siis oli huonosta lapsuuden perheestä ja huonosta parisuhteesta. Tokihan he eivät siis ajatelleet minun parastani, mutta sain yo lakin ja valmistuin ammattiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En selvinnyt. Jätin opinnot kesken. Ei olisi koskaan edes pitänyt aloittaa opiskelua. Sain traumoja, joista en ole päässyt yli vieläkään. Mistään kavereista en edes haaveillut.
Mä kirjoitin kommentit 5 ja 7. Mulle myös monesti tuli mieleen, että lopetan, en jaksa. Perheeni ja avopuolisoni sättivät luuseriksi ja kummatkin kertoivat häpeävänsä minua jos lopetan enkä selviydy riittävän nopeasti opinnoista. Hammasta purren ja itkien selvisin, että jotain "hyvää" siis oli huonosta lapsuuden perheestä ja huonosta parisuhteesta. Tokihan he eivät siis ajatelleet minun parastani, mutta sain yo lakin ja valmistuin ammattiin.
Niin, ja vanhemmistani kumpikaan ei ollut käynyt lukiota, mutta minun kuulemma täytyi tuoda näin heille kunniaa!!! Töissä kävivät, toisella vain kurssituksella saatu tutkinto, toisella ammattiopisto. Mutta minun vaan täytyi ja täytyi aina saavuttaa jotain ja tuoda heille tuota kunniaa!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päihtyneenä. Oli raskasta elimistölle olla joka päivä päihtyneenä parhaimmillaan 8h päivässä. Välillä nukutti oikein kovasti ja piti pysytellä hereillä ja huimasi.
Viikonloput olivat mukavia kun silloin kerkesi raitistumaan ja maanantaina taas pilleri rumba alkoi alusta ja rauhoittavia naamaan.
Kannabista kokeilin muutaman kerran mutta en saanut reseptiä.
Matematiikka sujui paremmin kannabiksen vaikutuksen alaisena.
Kun valmistuin niin piti vierottautua ja onneksi lääkäri neuvoi mutta välillä retkahdin taas.
Nyt työelämässä joudun syömään samoja rauhoittavia joka päivä.
Ihmettelen miksi minua ei vaan voisi päästää eläkkeelle kun ei elimistö kestä kovinkaan pitkään tälläistä määrää diapameja. En voi edes käyttää autoa.
Lääkekanabis auttaisi paljon paremmin työkuntooni ja sisäelimetkin säästyisi eläkeikään.
Opiskelin yo pohjaisesti lähäriksi ja ryhmätöitä oli paljon, siis sellaisia pieniä "kymmenen minuuttia aikaa tehdä aiheesta esitelmä kolmen hengen ryhmässä"-tyyppisiä esitelmiä. Ryhmät tehtiin vaan periaatteella, kuka vieressä istuu. Systeemi oli hyvä ja nopeesti ryhmissä toimiminen alkoi tuntua luontevalta.
Opettajat todella nihkeästi antoi joidenkin tehdä isommat ryhmätyöt yksin, ja se piti perustella hyvin miksi halusi niin tehdä, muutoin vain henkilö liitettiin johonkin ryhmään, tämäkin hyvä systeemi mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En selvinnyt. Jätin opinnot kesken. Ei olisi koskaan edes pitänyt aloittaa opiskelua. Sain traumoja, joista en ole päässyt yli vieläkään. Mistään kavereista en edes haaveillut.
Mä kirjoitin kommentit 5 ja 7. Mulle myös monesti tuli mieleen, että lopetan, en jaksa. Perheeni ja avopuolisoni sättivät luuseriksi ja kummatkin kertoivat häpeävänsä minua jos lopetan enkä selviydy riittävän nopeasti opinnoista. Hammasta purren ja itkien selvisin, että jotain "hyvää" siis oli huonosta lapsuuden perheestä ja huonosta parisuhteesta. Tokihan he eivät siis ajatelleet minun parastani, mutta sain yo lakin ja valmistuin ammattiin.
Niin, ja vanhemmistani kumpikaan ei ollut käynyt lukiota, mutta minun kuulemma täytyi tuoda näin heille kunniaa!!! Töissä kävivät, toisella vain kurssituksella saatu tutkinto, toisella ammattiopisto. Mutta minun vaan täytyi ja täytyi aina saavuttaa jotain ja tuoda heille tuota kunniaa!!!
Itsellä ollut samankaltainen tilanne, mutta en ole milloinkaan ajatellut, että vanhemmat itseään ajattelisivat, kun lastaan opiskelemaan patistavat, päinvastoin. Maailma on nykyään toisenlainen, eikä enää ilman koulutusta ole mahdollista työllistyä mihinkään, toisin kuin ennen. Joten mielestäni on vähän turha vertailla itseään ja vanhempiaan koulutustason suhteen. Nykyään niitä kouluja on vaan käytävä, ellei aio syrjäytyä työelämän ulkopuolelle.
Vierailija kirjoitti:
Opiskelin yo pohjaisesti lähäriksi ja ryhmätöitä oli paljon, siis sellaisia pieniä "kymmenen minuuttia aikaa tehdä aiheesta esitelmä kolmen hengen ryhmässä"-tyyppisiä esitelmiä. Ryhmät tehtiin vaan periaatteella, kuka vieressä istuu. Systeemi oli hyvä ja nopeesti ryhmissä toimiminen alkoi tuntua luontevalta.
Opettajat todella nihkeästi antoi joidenkin tehdä isommat ryhmätyöt yksin, ja se piti perustella hyvin miksi halusi niin tehdä, muutoin vain henkilö liitettiin johonkin ryhmään, tämäkin hyvä systeemi mielestäni.
Mä olen 5 vastaaja. Meillä kummassakin koulussa oli opeille sama tekikö ryhmä- ja parityöt yksin vai ryhmässä. Tuollainen ryhmänmuodostus kuin teillä olisi ollut hyvä, mutta meillä oli aina valitkaa itse parinne ja ryhmänne meininki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En selvinnyt. Jätin opinnot kesken. Ei olisi koskaan edes pitänyt aloittaa opiskelua. Sain traumoja, joista en ole päässyt yli vieläkään. Mistään kavereista en edes haaveillut.
Mä kirjoitin kommentit 5 ja 7. Mulle myös monesti tuli mieleen, että lopetan, en jaksa. Perheeni ja avopuolisoni sättivät luuseriksi ja kummatkin kertoivat häpeävänsä minua jos lopetan enkä selviydy riittävän nopeasti opinnoista. Hammasta purren ja itkien selvisin, että jotain "hyvää" siis oli huonosta lapsuuden perheestä ja huonosta parisuhteesta. Tokihan he eivät siis ajatelleet minun parastani, mutta sain yo lakin ja valmistuin ammattiin.
Niin, ja vanhemmistani kumpikaan ei ollut käynyt lukiota, mutta minun kuulemma täytyi tuoda näin heille kunniaa!!! Töissä kävivät, toisella vain kurssituksella saatu tutkinto, toisella ammattiopisto. Mutta minun vaan täytyi ja täytyi aina saavuttaa jotain ja tuoda heille tuota kunniaa!!!
Itsellä ollut samankaltainen tilanne, mutta en ole milloinkaan ajatellut, että vanhemmat itseään ajattelisivat, kun lastaan opiskelemaan patistavat, päinvastoin. Maailma on nykyään toisenlainen, eikä enää ilman koulutusta ole mahdollista työllistyä mihinkään, toisin kuin ennen. Joten mielestäni on vähän turha vertailla itseään ja vanhempiaan koulutustason suhteen. Nykyään niitä kouluja on vaan käytävä, ellei aio syrjäytyä työelämän ulkopuolelle.
Varmaankin valtaosalla näin. Mulla tosiaan vanhemmat ja kumppani ajattelivat vain itseään ja omaa kunniaana ja hyväänsä, ei tippaakaan mua. Sanoivat jopa suoraan häpeävänsä jne jos en suoriudu ja selviydy. Peruskoulu oli jo kamalaa kiusaamisen vuoksi, mutta vanhempani eivät halunneet minulle mahdollisuutta opiskella kotona, koska olisin häirinnyt heitä täten (olemalla "liikaa" kotona). Olen katkera, myönnän.
Opiskelen parhaillaan ja onhan se rankkaa. Oon selvästi se ulkopuolinen ryhmässä ja kun koko koulu perustuu ryhmätöihin niin kärsin siitä joka päivä.
Tulen kyllä toimeen useimpien kanssa, eikä minua enää kiusata niin kuin peruskoulussa, mutta olen niin hiljainen ja monen mielestä ilmeisesti kummallinen, että jään yksinäni. Jos opettajamme valitsevat ryhmät pärjään ihan hyvin. Jos saamme itse valita, joudun kyselemään ryhmää ympäri luokkaa joka tuntuu aina hieman nöyryyttävältä.
Tokihan kaikki tämä voisi parantua jos olisin vain sosiaalinen, mutta ei ole niin helppoa. Kärsin ahdistuneisuushäiriöstä johon olen kyllä hakenut apua, mutta se on hidas prosessi.
Pari vuotta vielä pitäisi jaksaa..
Nostit esiin tärkeän aiheen. Toivottavasti tähän tulee asiallisia vastauksia. Saanko udella, onko tämä olo nimenomaan opintoihin liittyvää, niin että muualla elämässä tunnet olosi osaksi muita ihmisiä?
Jos oppilaitoksesi on iso, on lähes varmaa, että siellä joku muu tuntee samoin kuin sinä. Onko mahdollista, että samaa yksinäisyyden tunnetta on muillakin, mutta et huomaa sitä?
Jos opinnot vasta vähän aikaa sitten alkoivat, tuo voi mennä ohi. Jos ryhmät ovat klikkiytyneet, onko olemassa jotain tuutoria/ohjaajaa, jolle voisi puhua, että ryhmätilanteisiin ei pääse mukaan?
Hyvä, ammattimainen opettaja tietää, että joskus ryhmädynamiikka menee hassuksi ilman, että kukaan tarkoittaa pahaa, ja asialle pitää ja voi tehdä jotain, eikä se oli yksittäisen opiskelijan vastuulla.