Yksin puhuminen - ongelma vai normaalia?

MInäkin puhun. Olen kuvitellut puhuvani vain yksin kotona mutta teen ilmeisesti sitä tuolla kaupungillakin. Sen verran hämmästyneitä katseita olen saanut osakseni... Välillä pitää oikein miettiä, että sanoinko juuti jotain ääneen vai näytänkö vain kylähullulta jonka suu käy mutta mitään ei kuulu.

Lapsena leikkiessäni puhuin itsekseni ja siis melko vanhaksi, varmaan noin 12-vuotiaaksi asti (leikin barbeilla vielä siinä iässä), mutta sittemmin en enää ole puhunut ääneen itsekseni. Sen sijaan olen kyllä kehitellyt mielessäni mielikuvitushenkilöitä ja heidän elämäänsä - vähän niin kuin kirjoittanut romaania päässäni - ja nämä henkilöt ovat olleet mukanani niin monta vuotta ja tulleet niin osaksi elämääni, että pelkään jatkuvasti, että alan jo ääneen puhua heistä kuin olisivat muka todellisia. Eniten pelkään sitä, että joudun johonkin leikkaukseen ja nukutukseen ja lääketokkurassa alan houria näistä ihmisistä. :D

up

Terapeuttista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen koko syksyn puhunut itsekseni. En mitään arkipäiväisiä "pitäisi siivota", vaan ihan kunnolla puhunut. Saatan pitää esitelmiä ja puheita, väittelen itsekseni. Tarkastelen asiaa useasta näkökulmasta ja kyseenalaistan itseäni. Viime viikolla havahduin siihen, että olin tunnin kävellyt ympäri ruokapöytää ja kädet huitoen pitänyt jotain esitelmää.

Yleensä tätä tapahtuu kun pohdin jotain asiaa kovasti tai kun innostun jostain. Yleensä pälättelen esim. politiikasta, uskonnosta tai koulutuksesta. Tavallaan valmistan itseäni mahdollisiin väittelyihin. Itsekseen puhuminen on toki ihan hyödyllinen tapa jäsentää ajatuksiaan, mutta mietin, olenkohan mennyt liian pitkälle..

Olen kahdesti havahtunut siihen, että puhun itsekseni ulkona ja joku ihminen on tuijottanut minua. Todella noloa, naapurit pitää mua varmaan hulluna. Kaikki asiat mitä puhun, eivät ole todellisia. Eilen kulutin 1,5h kuvitellen, että minulla on jokin harvinainen sairaus, ja minua oli pyydetty haastatteluun. Pälättelin siis itsekseni kertoen "sairaudestani". Ihan kuin eläisin jossain mielikuvitusmaailmassa.

Onko tää normaalia vai oonko tulossa hulluksi? En kuvittele puhuvani kenellekkään tietylle, vaan kasvottomalle "yleisölle". Puhun aina englanniksi. Puhutteko muut itseksenne?

Ei kuulosta enään normaalilta jos menetät ajan ja paikan tajun ja välillä havahdut että olet tekemässä jotain tuollaista. Ettei olisi jokin mielenterveyden häiriö alkamassa, esim. jakaantunut persoonallisuus jos välillä siirryt toiseen "minään" ja sitten taas jossain vaiheessa havahdut ja väittelet itsesi kanssa jne...

Suosittelen käymään ihan lääkärissä puhumassa ennenkuin menee pahemmaksi jos tuollainen kyseessä.

Sinustako se että uppoutuu johonkin asiaan tarkoittaa dissosiatiivista identiteettihäiriötä? Minusta tuo ei kuulosta lainkaan siltä että ap:lla olisi useita persoonia.

Vierailija kirjoitti:

Outoo että lähes kaikki täälä tuntuu pitävän tuota normaalina. Ei kyllä kuulosta mun mielestä kauheen normaalilta pitää yksinään jotain monologia kuvitteellisesta sairaudesta?

Kun on elänyt monta kymmentä vuotta käytännössä ilman juttukaveria, niin kyllä siitä aika normaalia tulee todella monelle yksinäiselle ihmiselle.

Oletko sinä niitä hyväosaisia, joilla on lapsesta saakka ollut aina hyvä itsetunto ja hyviä ystäviä, joille jutella ummet ja lammet aina kun on tarpeen? Läheskään kaikilla ei ole näin.

Kun mä oliin mun toisesssa tylharjooitttelussa niin mä oliiin ikäänkuin jossaiiin big brotherissssa. Eihän siiinä mitäään.

Olen vaan ajatellut että tuo on merkki aspergerista. Nykyisin pidän esitelmiä yleensä vain ajatuksissani parisuhteen vuoksi, ja julkisilla paikoilla en vahingossakaan puhu. Mutta yksin menee helposti yli puoli tuntia siihen että vaan puhun ja kävelen ympäri taloa. Kuvittelen että puhun yleisölle/henkilölle. 

Minä tykkään myös höpöttää yksin. Se on kivaa.

Keep on going:)

up

oon jopa nauranut yksin kun luen näitä. 

Vierailija kirjoitti:

Saapahan ainakin itseä miellyttävän vastauksen, jos nyt et ihan ala itsesi kanssa kinaamaan kunnolla..😁

😂😂😂😂😂

Laita nappikuulokkeet korviin ulos lähtiessä.

Harhat voivat olla merkki huolestuttavammasta tilanteesta. Jos pitenevät, kannattaa varata lääkäriaika. Ehkä määrää joitain lääkkeitä.

Yritätkö ratkoa jotain tilannetta keskusteluillasi vai ovatko yleisiä ja eri aiheista?

Vanhempieni haudalla puhun, ihan kuin heille.

Tiedän, se on typerää. Mut kuitenki ihan kuin itseä lohduttais.

jostai syystä nauroin 😂😂

Minäkin puhun koko ajan itsekseni. Mikäs siinä, kiva turista kaikenlaista mitä mieleen juolahtaa.

Ei ole tapa, jota kannattaa  ylläpitää. 

Ihan tutulta kuulostaa. Hyvin olen pärjäillyt jo kohta 40 vuotta:)

Minäkin kuvittelin itseni ihan ihme tilanteisiin ja pidän pitkiä puheita. Nykyään harvemmin ääneen, kun perhe usein kotona.

Ihanaa että on muitakin! On oikeasti hirveää kun tajuaa että rappukäytävässä joku tuleekin vastaan, vaikka luulin että voin ihan hyvin käydä keskustelua ulko-oveen saakka. Yritän aina pitää ajatukseni kurissa, etten vaan alkaisi selittää itselleni jotain, ja varsinkaan ääneen.

Ja tuo sairaushomma, itsehän jo olen mielessäni perustanut tube-kanavan jossa käyn lävitse syöpääni. Minulla ei ole syöpää. Eikä ole tube-kanavaakaan. Teen ihan samaa esim. katsoessani oscareita, näen itseni lavalla kyynelehtien kiittelemässä ala-asteen opettajia jotka aina uskoivat minuun jne. Kai haluaisin jotenkin olla jotenkin merkittävä. Oikeasti olen ihan tapettia.

Ja olen asunut yksin 12 vuotta, ehkä sekin vaikuttaa.