Yksin puhuminen - ongelma vai normaalia?

Joo. Ihan normaalia. Ei hätää. Minäkin puhun oudoista asioista itselleni. Höpötän koko ajan.

Tuskin olet tulossa hulluksi, mutta aika hauskalta kuulostaa :D Itselläni on onneksi tekosyynä koira, jolle puhun, mutta kotona puhun kyllä huonekasveillekin ja ei-kellekään... Kadulla on minuakin välillä katsottu pitkään, kun kommentoin koiralle jotain tyyliin "kato tuolla kukkii jo krookus". Ei se ole niin vakavaa.

Jotkut vaan ajattelee ääneen. Enemmänhän se muita pelottaa. Tiedoksi vaan ettei kaikki omituiset höpöttäjät ole hulluja sarjamurhaajia.

Mä harrastin yksinasuessa tota koko ajan ja nuorempana myös ulkona ollessa puhuin aina yksin. Kaupunkiin muuttaessa ulkona ääneen puhuminen on jäänyt ja poikaystävän kanssa yhteen muuttaessa myös sisällä yksin puhuminen jäi. On vähän ikävä sitä :D

Ainakin joku puhuu sinulle. Think positive.

Saapahan ainakin itseä miellyttävän vastauksen, jos nyt et ihan ala itsesi kanssa kinaamaan kunnolla..😁

Mitäs tuosta. Itsekin joskus käyn autoa ajaessa jonkin asian ääneen läpi, ihan vain selkeyttääkseni omia ajatuksia. Ihan sama onko se hullua vai ei.

Nykyään on ihan "normaalia" puhua itsekseen... 68% kadulla tekee sitä, ja pitelee jotain "läpyskää" mahdollisesti korvallaan... sitten toki voi vähän nolottaa jos puhelin soikin kesken...

Sitä on paljon liikkeellä. Luulevaiset kutsuvat sitä rukoiluksi.

Terve ilmiö, tosin itse yleensä vain käyn itsekseni keskusteluja ääneti tai kirjoitan kirjeitä rakkailleni. Ei sen ihmeellisempää kuin lauleskelu itsekseen ollessa. Ei syytä huoleen.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vaan ajattelee ääneen. Enemmänhän se muita pelottaa. Tiedoksi vaan ettei kaikki omituiset höpöttäjät ole hulluja sarjamurhaajia.

Eivät edes omituisia,rasittavia kylläkin kotinsa ulkopuolella. Itse en järki-ihmisenä  puhu ääneen itekseni seinien ulkopuolella.

Omassa kodissa voi höpöttää yksikseen ihan vapaasti. Julkisilla paikoilla yksin höpöttäminen on turhaa ja pelottavaa.

Jos teen jotain haastavaa/monimutkaista, juttelen yleensä itselleni. Tai, no minulla on tekosyynä 2 koiraa mutta itselleni höpötän.

Niin kauan kuin itse pysty kysynalaistamaan omaa käytöstä, ihminen on yleensä normaalin rajoilla.

Vierailija kirjoitti:

Olen koko syksyn puhunut itsekseni. En mitään arkipäiväisiä "pitäisi siivota", vaan ihan kunnolla puhunut. Saatan pitää esitelmiä ja puheita, väittelen itsekseni. Tarkastelen asiaa useasta näkökulmasta ja kyseenalaistan itseäni. Viime viikolla havahduin siihen, että olin tunnin kävellyt ympäri ruokapöytää ja kädet huitoen pitänyt jotain esitelmää.

Yleensä tätä tapahtuu kun pohdin jotain asiaa kovasti tai kun innostun jostain. Yleensä pälättelen esim. politiikasta, uskonnosta tai koulutuksesta. Tavallaan valmistan itseäni mahdollisiin väittelyihin. Itsekseen puhuminen on toki ihan hyödyllinen tapa jäsentää ajatuksiaan, mutta mietin, olenkohan mennyt liian pitkälle..

Olen kahdesti havahtunut siihen, että puhun itsekseni ulkona ja joku ihminen on tuijottanut minua. Todella noloa, naapurit pitää mua varmaan hulluna. Kaikki asiat mitä puhun, eivät ole todellisia. Eilen kulutin 1,5h kuvitellen, että minulla on jokin harvinainen sairaus, ja minua oli pyydetty haastatteluun. Pälättelin siis itsekseni kertoen "sairaudestani". Ihan kuin eläisin jossain mielikuvitusmaailmassa.

Onko tää normaalia vai oonko tulossa hulluksi? En kuvittele puhuvani kenellekkään tietylle, vaan kasvottomalle "yleisölle". Puhun aina englanniksi. Puhutteko muut itseksenne?

Ei kuulosta enään normaalilta jos menetät ajan ja paikan tajun ja välillä havahdut että olet tekemässä jotain tuollaista. Ettei olisi jokin mielenterveyden häiriö alkamassa, esim. jakaantunut persoonallisuus jos välillä siirryt toiseen "minään" ja sitten taas jossain vaiheessa havahdut ja väittelet itsesi kanssa jne...

Suosittelen käymään ihan lääkärissä puhumassa ennenkuin menee pahemmaksi jos tuollainen kyseessä.

Pentuna muistan kun kylällämme oli mies joka puhui kovaan ääneen tiellä kulkiessaan ja oli tappavinaan ryssiä halkoja liiterissä pilkkoessaan ,liekkö sodan tuliaisia ,outona pidettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen koko syksyn puhunut itsekseni. En mitään arkipäiväisiä "pitäisi siivota", vaan ihan kunnolla puhunut. Saatan pitää esitelmiä ja puheita, väittelen itsekseni. Tarkastelen asiaa useasta näkökulmasta ja kyseenalaistan itseäni. Viime viikolla havahduin siihen, että olin tunnin kävellyt ympäri ruokapöytää ja kädet huitoen pitänyt jotain esitelmää.

Yleensä tätä tapahtuu kun pohdin jotain asiaa kovasti tai kun innostun jostain. Yleensä pälättelen esim. politiikasta, uskonnosta tai koulutuksesta. Tavallaan valmistan itseäni mahdollisiin väittelyihin. Itsekseen puhuminen on toki ihan hyödyllinen tapa jäsentää ajatuksiaan, mutta mietin, olenkohan mennyt liian pitkälle..

Olen kahdesti havahtunut siihen, että puhun itsekseni ulkona ja joku ihminen on tuijottanut minua. Todella noloa, naapurit pitää mua varmaan hulluna. Kaikki asiat mitä puhun, eivät ole todellisia. Eilen kulutin 1,5h kuvitellen, että minulla on jokin harvinainen sairaus, ja minua oli pyydetty haastatteluun. Pälättelin siis itsekseni kertoen "sairaudestani". Ihan kuin eläisin jossain mielikuvitusmaailmassa.

Onko tää normaalia vai oonko tulossa hulluksi? En kuvittele puhuvani kenellekkään tietylle, vaan kasvottomalle "yleisölle". Puhun aina englanniksi. Puhutteko muut itseksenne?

Ei kuulosta enään normaalilta jos menetät ajan ja paikan tajun ja välillä havahdut että olet tekemässä jotain tuollaista. Ettei olisi jokin mielenterveyden häiriö alkamassa, esim. jakaantunut persoonallisuus jos välillä siirryt toiseen "minään" ja sitten taas jossain vaiheessa havahdut ja väittelet itsesi kanssa jne...

Suosittelen käymään ihan lääkärissä puhumassa ennenkuin menee pahemmaksi jos tuollainen kyseessä.

Käy sinäkin puhumassa jollekin ammatti-ihmiselle, ei ole normaalia kirjoittaa "enään".

Mä oon muuten ihan samanlainen, paitsi etten puhu julkisilla paikoilla enkä pidä noin pitkiä puheita :D

Ehkä vähän hassua että tuo on alkanut sulla vasta nyt, mä oon harrastanu sitä aina.

Ihmisten seurassa oon hiljainen ja harvasanainen, kai sitä jotenkin kompensoi ja yrittää valmistautua mahdollisiin tilanteisiin - joissa ei sitte kuitenkaan saa sanaa suustaan...

Maapurin n annet naureskeli kun puhuin yksin autossa. Eivät olleet raasut kuulleet bluetoothista. Eivätkä edes ymmärtäneet vaikka yritin selittää.

Vierailija kirjoitti:

Terve ilmiö, tosin itse yleensä vain käyn itsekseni keskusteluja ääneti tai kirjoitan kirjeitä rakkailleni. Ei sen ihmeellisempää kuin lauleskelu itsekseen ollessa. Ei syytä huoleen.

Mäkin yleensä keskustelen itseni kanssa mielessäni, mutta teen sitä toisinaan myös ääneen. Ja laulan ääneen myös julkisilla paikoilla, jos kuulen hyvää musiikkia, en aina ajatuksissani tajua että muut näkevät ja kuulevat minut.

Kotona juttelen kissojen kanssa ja karjun laitteille, jotka eivät toimi. 

Mielestäni nimenomaa itsensä kanssa juttelu, myös ääneen, on ihan normaalia. "Hullua" olisi jutella jonkin olemattoman puhekumppanin kanssa, itsekseen keskusteluhan on lähinnä pohdiskelua. 

Outoo että lähes kaikki täälä tuntuu pitävän tuota normaalina. Ei kyllä kuulosta mun mielestä kauheen normaalilta pitää yksinään jotain monologia kuvitteellisesta sairaudesta?