Lue keskustelun säännöt.
Sairastuin pitkäaikaisesti, miten reagoi ystävät?
01.11.2017 |
En ikinä etukäteen osannut kuvitella, että sairastuisin masennukseen. Näin kuitenkin kävi. Ensimmäisestä diagnoosista on aikaa melkein kymmenen vuotta. Alkuun räpiköin jaksamisen rajamailla kolme vuotta kolmivuorotyössä. Pitkä työputki päättyi suljetulle osastolle. Sen jälkeen olen muutaman kerran epäonnistuneesti yrittänyt palata työelämään, välittämättä siitä, että olen sairaslomalla. Jokainen yritys on päättynyt osastohoitoon. Nyt olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä monta vuotta. Laajoissa tutkimuksissa on todettu, että psykoottinen masennus on vaikuttanut aivoihin, mm laaja-alaisesti muistiin ja keskittymiskykyyn, puutteita on tullut mm puheen tuottamiseen ja kognitiiviseen kykyyn ajatella. Sen lisäksi on nukkumisvaikeudet. Oireita on paljon,mutta tässä nämä näin tiivistetysti.
Olen yrittänyt opiskella, ei onnistu. On ollut kelan kurssia, kuntoutuskurssia ja vaikka mitä. Luojan kiitos, toivoa on vielä, kun vaan aika parantaa, mm muisti voi vielä jollain tasolla palautua. Minulla on kaksi lasta,joiden yksinhuoltaja olen. Teen osa-aikatöitä, alalla jonka opiskelut jäivät kesken. Muutamia päiviä viikossa. Käyn terapiassa kerran viikossa. Traumaterapiaan en ole lääkärin mukaan vielä valmis.
Minulla ei ole koskaan ollut kovinkaan iso ystäväpiiri. Sairastamisen aikana osa on pudonnut pois matkasta, toki myös muutama ystävä on tullut myös lisää. Ihmettelen muutaman ystäväni kommentteja, mitä he laukovat välillä. Minulle ollaan kateellisia tästä tilanteesta. Että teen osa-aikatöitä, olen enemmän kotona kuin he, että tienaan lähes saman kuin he "makaamalla kotona".. En todellakaan ikinä kehu tällä tilanteelle, päin vastoin alkuun monta vuotta häpesin koko tilannetta. Ei ole hienoa olla parhaassa työiässä sairaseläkkeellä. Elän melko vaatimatonta elämää yleisesti, jotta pääsemme lasten kanssa joskus matkustamaan. Tämä tuntuu olevan monelle aika vaikea asia. Kerran yksi (entinen) ystävä kysyi, että "miten vtussa sä jaksat matkustaa jos oot saikulla". En osannut sanoa mitään.
Kommentit (28)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun täällä on jauhettu siitä, että masentunut on ikävää seuraa ja ylipäätään mt-ongelmaisten kanssa ei voi olla kaveri ym.ym.
Kakka puhetta, minun paras kaverini kärsii pahasta paniikkihäiriöstä. Pahimmillaan saattaa maata koko päivän sängyssä. Mutta ei siinä mitään, jos tälläinen päivä on, niin sitten makaan hänen vieressään ja juttelen mitä mieleen tulee, että hänellä olisi edes vähän jotain muuta ajateltavaa. Toisinaan teen ruokaa meille ja siivoan. Käydään yhdessä kaupassa, ei uskalla siis yksin mennä. Hoidetaan molempien ostokset samalla kertaa. Ollaan vedetty kunnon sarja maratoneja. Naurettu yhdessä, itketty.
Toki tästä karsiutuu pois kaupungilla hilluminen, shoppailu, kahvittelut kaupungilla, biletys. Mutta sehän on vain rahan säästöä molemmilta. Kaikessa yritän ystävääni tukea, hänen sairastumisen vuoksi menetti monta ystävää. Koska hän on "tylsä" kun ei voi käydä juuri esim. Kaupungilla. Mutta kukaan ei ymmärrä kuinka suuren energian vie edes lyhyt kaupassa käynti.
Ystäväni saaìrastuttua olen lainannut jos jonkin näköistä kirjaa, jotka kertovat paniikkihäiriöstä. Parasta hänessä on myös se että hänelle voi kertoa myös omat hyolet. Jos on itsellä negatiivisia fiiliksiä, fiilataan toisiamme täysillä ja haukutaan yhdessä maailmaa. Lopuksi se päättyy aina nauruun.
Hän on parhain ihminen jonka tiedän.♡
En käytä ystäviäni terapeutteina, sitä varten käyn keskustelemassa kerran viikossa mielenterveyshoitajan kanssa, minulla on tiivis kontakti psykiatrian polille. Kuten joku aiempikin kirjoittaja sanoi, olen älyttömän taitava tsemppaamaan esimerkiksi sukulaisten ja ystävien edessä, esimerkiksi siskon häissä, jossa olin kaasona.
Olin valvonut kamalassa ahdistuksessa monta yötä, kävin aamulla päivystävällä lääkärillä joka kirjoitti rauhoittavat lääkkeet ja unilääkkeet. Matkalla lääkäriin mietin koko ajan, että tekisi mieli kuolla, että kuinka paljon sattuisi jos ajaisin moottoritiellä auton siltaa päin, että kuolisiko siinä varmasti, ajattelin,etten vaan jaksa ja pysty. Ja kukaan ei häissä huomannut mitään. Pidin puheen ja järjestin muutaman etukäteen sovitun ohjelman, laitoin häävieraille iltapalan, valokuvasin. Myöhemmin katsottuna olen hieman vakava kuvissa, mutta muuten ei huomannut kukaan mitään. Päätin silloin, että en uskalla alkoholia ottaa tippaakaan, tai tapan itseni siellä kesken siskon häiden. Alkuperäinen
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun täällä on jauhettu siitä, että masentunut on ikävää seuraa ja ylipäätään mt-ongelmaisten kanssa ei voi olla kaveri ym.ym.
Kakka puhetta, minun paras kaverini kärsii pahasta paniikkihäiriöstä. Pahimmillaan saattaa maata koko päivän sängyssä. Mutta ei siinä mitään, jos tälläinen päivä on, niin sitten makaan hänen vieressään ja juttelen mitä mieleen tulee, että hänellä olisi edes vähän jotain muuta ajateltavaa. Toisinaan teen ruokaa meille ja siivoan. Käydään yhdessä kaupassa, ei uskalla siis yksin mennä. Hoidetaan molempien ostokset samalla kertaa. Ollaan vedetty kunnon sarja maratoneja. Naurettu yhdessä, itketty.
Toki tästä karsiutuu pois kaupungilla hilluminen, shoppailu, kahvittelut kaupungilla, biletys. Mutta sehän on vain rahan säästöä molemmilta. Kaikessa yritän ystävääni tukea, hänen sairastumisen vuoksi menetti monta ystävää. Koska hän on "tylsä" kun ei voi käydä juuri esim. Kaupungilla. Mutta kukaan ei ymmärrä kuinka suuren energian vie edes lyhyt kaupassa käynti.
Ystäväni saaìrastuttua olen lainannut jos jonkin näköistä kirjaa, jotka kertovat paniikkihäiriöstä. Parasta hänessä on myös se että hänelle voi kertoa myös omat hyolet. Jos on itsellä negatiivisia fiiliksiä, fiilataan toisiamme täysillä ja haukutaan yhdessä maailmaa. Lopuksi se päättyy aina nauruun.
Hän on parhain ihminen jonka tiedän.♡
Ihana ystävä olet 😊 ap
Ja niin, tuossa on mm se syy, miksi mulla on joskus varaa matkustaa lasten kanssa. En käy ikinä baareissa, en juuri ostoksilla (kirpparilla joskus, kuuntelen samalla musiikkia niin helpottaa, ahdistun jos joku tulee liian lähelle), sienestän ja marjastan, metsässä on hyvä olla koiran kanssa. Kun elämä on melko vaatimatonta, niin rahaa jää säästöön,vaikka tulot eivät isot olekaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun täällä on jauhettu siitä, että masentunut on ikävää seuraa ja ylipäätään mt-ongelmaisten kanssa ei voi olla kaveri ym.ym.
Kakka puhetta, minun paras kaverini kärsii pahasta paniikkihäiriöstä. Pahimmillaan saattaa maata koko päivän sängyssä. Mutta ei siinä mitään, jos tälläinen päivä on, niin sitten makaan hänen vieressään ja juttelen mitä mieleen tulee, että hänellä olisi edes vähän jotain muuta ajateltavaa. Toisinaan teen ruokaa meille ja siivoan. Käydään yhdessä kaupassa, ei uskalla siis yksin mennä. Hoidetaan molempien ostokset samalla kertaa. Ollaan vedetty kunnon sarja maratoneja. Naurettu yhdessä, itketty.
Toki tästä karsiutuu pois kaupungilla hilluminen, shoppailu, kahvittelut kaupungilla, biletys. Mutta sehän on vain rahan säästöä molemmilta. Kaikessa yritän ystävääni tukea, hänen sairastumisen vuoksi menetti monta ystävää. Koska hän on "tylsä" kun ei voi käydä juuri esim. Kaupungilla. Mutta kukaan ei ymmärrä kuinka suuren energian vie edes lyhyt kaupassa käynti.
Ystäväni saaìrastuttua olen lainannut jos jonkin näköistä kirjaa, jotka kertovat paniikkihäiriöstä. Parasta hänessä on myös se että hänelle voi kertoa myös omat hyolet. Jos on itsellä negatiivisia fiiliksiä, fiilataan toisiamme täysillä ja haukutaan yhdessä maailmaa. Lopuksi se päättyy aina nauruun.
Hän on parhain ihminen jonka tiedän.♡
Ihana ystävä olet 😊 ap
Ja niin, tuossa on mm se syy, miksi mulla on joskus varaa matkustaa lasten kanssa. En käy ikinä baareissa, en juuri ostoksilla (kirpparilla joskus, kuuntelen samalla musiikkia niin helpottaa, ahdistun jos joku tulee liian lähelle), sienestän ja marjastan, metsässä on hyvä olla koiran kanssa. Kun elämä on melko vaatimatonta, niin rahaa jää säästöön,vaikka tulot eivät isot olekaan.
Kiitos :) Siinäpä se salaisuus juurikin piilee, ei ole materialisti ja osta viikoittain uusia vaatteita. Kävelyllä käydään myös iltaisin. Ja en ajattele että olisin ämpäri johon ystävä kaataa huolet, olen ystävä ja tahdon kuunnella. En ole terapeutti enkä lääkäri. Mutta tiedän että se parantaa ystäväni oloa kun saa puhua.
Vastavuoroisesti minä voin kertoa negatiivisia tuntemuksia. Ystävyys palkittiin myös silloin, kun minut raiskattiin. Sain olla kaverillani niin kauan, että olin valmis nukkumaan yksin. Hän oli läsnä ja tuki minua. Ei olisi ollut ketään muuta kenen puoleen kääntyä.
Sitä voi aina miettiä että jos itselleen tapahtuu jotain, että onko itsellä silloin tukea, jos on itse hylännyt ihmisiä joilla on ollut vastoinkäymisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset kaiketi näkee kyllä läpi sen tsemppauksen ja normaalin esittämisen, mitä itsekin harrastan, vähintään tulee olo että tuossa tyypissä on jotain outoa ja siksi välttelevät?
Kukas sellaista on olettanut?
Huomautan mieluummin, että masentunut ihminen ei ole potilas. Hän on ihminen.
Sen sijaan tyhmä on aina tyhmä.