Olenko ainoa, jonka mielestä oman kehon "rakastaminen" tai "vihaaminen" tuntuu absurdilta ajatukselta

No ap:lla ei ole ainakaan ollut ikinä syömishäiriötä...

Niin varmaan niille, jotka vihaavat kehoaan, ihannetilanne olisi sen vihan muuttuminen rakkaudeksi. Mutta näköjään monelle rakkaus on ehdollista: kehon pitää täyttää tietyt paino ja ulkonäkövaatimukset, ennen kuin sitä voi rakastaa. Kyseessä on jotenkin sairas kuvio, jossa keholle sälytetään velvollisuus edustaa omaa minuutta tavalla, jonka oletetaan miellyttävän muiden ihmisten silmää...

Varmaan paras vertauskuva olisi se kuinka äiti kaipaa miesten ihailua, mutta ei saa ihailua koska on tavallisen näköinen. Siispä hän siirtää toiveensa täyttämisen velvollisuuden tyttärelleen, jolle sanoo, että rakastaa tätä vain jos hän on kaunis ja haluttava ja saa ihailua. Kuten jokainen arvaa, tästä äiti-tytär -suhteesta ei tulee kuin draamaa ja tragediaa.

Anna sinäkin sen kehon olla oma itsensä ja arvosta sitä sellaisena kuin se on. Sinä et ole kehosi summa, vaan sinussa on paljon muutakin. Kehosi on toisaalta se ainoa ystävä, joka seuraa sinua syntymästä hautaan. Kannattaisi olla hyvissä väleissä sen kanssa. Armollinen ja lempeä.

Vierailija kirjoitti:

No jaa, ellei sitä suunnatonta vihaa kehoaan kohtaan ole kokenut niin sitä on vaikeaa kuvitella. En siltikään varsinaisesti rakasta kehoani nykyään, tajusin vain jossain vaiheessa että kehoni vain on. Ruma tai ei, se on ja tulee olemaan ainut kehoni. Tässä on taustalla myös sitä että mieli ja keho koetaan vieläkin erillisiksi olioiksi, vaikka oikeastihan me kaikki ollaan vain tietoisia lihasäkkejä joiden tietoisuus katoaa sillä hetkellä kun ruumis tuhoutuu.

Mitä tarkoitat tuolla että mieli ja keho koetaan erillisiksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen kehosi sitten on? Onko se (miten siis kuvittelet että ihmiset yleisesti arvioisivat) ihan kelvollinen?

Minä vihaan kehoani, koska se on inhottavan näköinen, ja pitäisin samanlaista kehoa myös toisella huonona. Itseni rakastamisen voisin jotenkin kuvitellakin, mutta absurdia todella on, että rakastaisin väkisin kehoa, jossa en näe mitään hienoa.

Mutta ehkä kehoaan kohtaan pitäisi löytää sellainen "rakkaus", joka ei liity sen ulkonäköön. Sellainen rakkaus, jossa ei yritetäkään vakuutella oman kehonsa olevan tarpeeksi kelvollisen näköinen, koska kehorakkaus ei ottaisi siihen edes kantaa.

Mutta jos mulla olisi kiva keho, niin kyllä mä silloin rakastaisin sitä todellakin helpommin, näkisin siinä ne hyvät puolet ja ihastelisin niitä onnellisena siitä, että en joudu häpeämään ulkomuotoani tai että voin halutessani vähät välittää niin turhista asioista kuin kehonsa rakastaminen. Kehoni olisi vain itsestäänselvyys, ei taakka eikä välttämättä mikään asia, josta mitään positiivistakaan numeroa tekisin.

Kukaan ei ole tyytyväinen itseensä. Tai korjaan, aika harva on tyytyväinen itseensä. Kaikista helpoimmalla pääsee kun ei yritä väkisin rakastaa omaa kehoaan vaan suhtautuu siihen neutraalisti. Mikä on vaikeaa, mutta palkitsevaa.

Sivusta: harva on tyytyväinen itseensä, mutta on hieman eri asia kuulla, kärjistettynä esimerkkinä, huippumallin puhuvan kehotyytymättömyydestään, tai oman itsen hyväksymisen tärkeydestä, verrattuna siihen, jos ihminen on oikeasti jollain tavalla ruma tai poikkeava ja kokee vihaa omaa kehoaan kohtaan. Varmasti suurin osa ihmisistä joutuu työstämään suhdetta kehoonsa, mutta valitettavasti toisilla, epäreilua kyllä, on paljon vaikeampi prosessi läpikäytävänä. Neutraaliudenkin saavuttaminen voi olla vaikeaa jos ulkonäkö on oikeasti liikaa standardeista poikkeava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No jaa, ellei sitä suunnatonta vihaa kehoaan kohtaan ole kokenut niin sitä on vaikeaa kuvitella. En siltikään varsinaisesti rakasta kehoani nykyään, tajusin vain jossain vaiheessa että kehoni vain on. Ruma tai ei, se on ja tulee olemaan ainut kehoni. Tässä on taustalla myös sitä että mieli ja keho koetaan vieläkin erillisiksi olioiksi, vaikka oikeastihan me kaikki ollaan vain tietoisia lihasäkkejä joiden tietoisuus katoaa sillä hetkellä kun ruumis tuhoutuu.

Mitä tarkoitat tuolla että mieli ja keho koetaan erillisiksi?

No en ole edellinen, mutta onhan tuo tunnettu länsimainen ajattelutapa. Periytyy jo antiikin Kreikasta. Kutsutaan usein dualismiksi. Tarkoittaa että mieli ja keho nähdään erityyppisinä, keho on aineellinen, materiaa, mieli taas aineeton, henki, sielu. Eri filosofien näkemykset ovat vähän erilaisia, mutta kyllähän tämä on hyvin kristillinen ajattelutapa myös.

Arjessa tämä asenne on usein yleinen. Jos vaikka menet lääkärille, hoidetaan mieltä ja keho aivan eri paikoissa ja eri tavoin. Vaikka tiedetään että keho ja mieli vaikuttavat toinen toiseensa. Stressi esim. näkyy kehollisina oireina vaikka alkujaan se on mielestä kotoisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen kehosi sitten on? Onko se (miten siis kuvittelet että ihmiset yleisesti arvioisivat) ihan kelvollinen?

Minä vihaan kehoani, koska se on inhottavan näköinen, ja pitäisin samanlaista kehoa myös toisella huonona. Itseni rakastamisen voisin jotenkin kuvitellakin, mutta absurdia todella on, että rakastaisin väkisin kehoa, jossa en näe mitään hienoa.

Mutta ehkä kehoaan kohtaan pitäisi löytää sellainen "rakkaus", joka ei liity sen ulkonäköön. Sellainen rakkaus, jossa ei yritetäkään vakuutella oman kehonsa olevan tarpeeksi kelvollisen näköinen, koska kehorakkaus ei ottaisi siihen edes kantaa.

Mutta jos mulla olisi kiva keho, niin kyllä mä silloin rakastaisin sitä todellakin helpommin, näkisin siinä ne hyvät puolet ja ihastelisin niitä onnellisena siitä, että en joudu häpeämään ulkomuotoani tai että voin halutessani vähät välittää niin turhista asioista kuin kehonsa rakastaminen. Kehoni olisi vain itsestäänselvyys, ei taakka eikä välttämättä mikään asia, josta mitään positiivistakaan numeroa tekisin.

Kukaan ei ole tyytyväinen itseensä. Tai korjaan, aika harva on tyytyväinen itseensä. Kaikista helpoimmalla pääsee kun ei yritä väkisin rakastaa omaa kehoaan vaan suhtautuu siihen neutraalisti. Mikä on vaikeaa, mutta palkitsevaa.

Sivusta: harva on tyytyväinen itseensä, mutta on hieman eri asia kuulla, kärjistettynä esimerkkinä, huippumallin puhuvan kehotyytymättömyydestään, tai oman itsen hyväksymisen tärkeydestä, verrattuna siihen, jos ihminen on oikeasti jollain tavalla ruma tai poikkeava ja kokee vihaa omaa kehoaan kohtaan. Varmasti suurin osa ihmisistä joutuu työstämään suhdetta kehoonsa, mutta valitettavasti toisilla, epäreilua kyllä, on paljon vaikeampi prosessi läpikäytävänä. Neutraaliudenkin saavuttaminen voi olla vaikeaa jos ulkonäkö on oikeasti liikaa standardeista poikkeava.

Se huippumallikin saattaa nähdä peilistä epämuodostuneen hirviön, samoin kuin se tavis joka on mielestään liikaa standarteista poikkeava. Ja tiedän että neutraaliuden saavuttaminen on vaikeaa, en sovi mihinkään kauneusstandardeihin. En jaksa alkaa avata tässä ns. virheitäni, mutta minulta on jopa kysytty lapsena ja aikuisena suoraan olenko jotenkin sairas kun näytän tältä. Jopa yksi kaverini luuli että minussa on jotain terveydellistä vikaa ulkomuotoni takia. Mutta sille ei voi mitään, olen kuka olen, näytän miltä näytän. Kukaan ei ole niin ruma, että ansaitsisi velloa itsesäälissä ja vihassa koko elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen kehosi sitten on? Onko se (miten siis kuvittelet että ihmiset yleisesti arvioisivat) ihan kelvollinen?

Minä vihaan kehoani, koska se on inhottavan näköinen, ja pitäisin samanlaista kehoa myös toisella huonona. Itseni rakastamisen voisin jotenkin kuvitellakin, mutta absurdia todella on, että rakastaisin väkisin kehoa, jossa en näe mitään hienoa.

Mutta ehkä kehoaan kohtaan pitäisi löytää sellainen "rakkaus", joka ei liity sen ulkonäköön. Sellainen rakkaus, jossa ei yritetäkään vakuutella oman kehonsa olevan tarpeeksi kelvollisen näköinen, koska kehorakkaus ei ottaisi siihen edes kantaa.

Mutta jos mulla olisi kiva keho, niin kyllä mä silloin rakastaisin sitä todellakin helpommin, näkisin siinä ne hyvät puolet ja ihastelisin niitä onnellisena siitä, että en joudu häpeämään ulkomuotoani tai että voin halutessani vähät välittää niin turhista asioista kuin kehonsa rakastaminen. Kehoni olisi vain itsestäänselvyys, ei taakka eikä välttämättä mikään asia, josta mitään positiivistakaan numeroa tekisin.

Kukaan ei ole tyytyväinen itseensä. Tai korjaan, aika harva on tyytyväinen itseensä. Kaikista helpoimmalla pääsee kun ei yritä väkisin rakastaa omaa kehoaan vaan suhtautuu siihen neutraalisti. Mikä on vaikeaa, mutta palkitsevaa.

Otan mielelläni oman tyytymättömyyteni tilalle niiden tyytymättömyyden, jotka pystyvät käymään uimahallissa tai rannalla, harrastamaan seksiä, olemaan jopa kehonmyötäisissä vaatteissa salilla, ylipäätään käymään salilla tai osallistumaan johonkin yhteisjumppahetkiin. En kyllä tiedä miten sille tasolle pääsisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen kehosi sitten on? Onko se (miten siis kuvittelet että ihmiset yleisesti arvioisivat) ihan kelvollinen?

Minä vihaan kehoani, koska se on inhottavan näköinen, ja pitäisin samanlaista kehoa myös toisella huonona. Itseni rakastamisen voisin jotenkin kuvitellakin, mutta absurdia todella on, että rakastaisin väkisin kehoa, jossa en näe mitään hienoa.

Mutta ehkä kehoaan kohtaan pitäisi löytää sellainen "rakkaus", joka ei liity sen ulkonäköön. Sellainen rakkaus, jossa ei yritetäkään vakuutella oman kehonsa olevan tarpeeksi kelvollisen näköinen, koska kehorakkaus ei ottaisi siihen edes kantaa.

Mutta jos mulla olisi kiva keho, niin kyllä mä silloin rakastaisin sitä todellakin helpommin, näkisin siinä ne hyvät puolet ja ihastelisin niitä onnellisena siitä, että en joudu häpeämään ulkomuotoani tai että voin halutessani vähät välittää niin turhista asioista kuin kehonsa rakastaminen. Kehoni olisi vain itsestäänselvyys, ei taakka eikä välttämättä mikään asia, josta mitään positiivistakaan numeroa tekisin.

Kukaan ei ole tyytyväinen itseensä. Tai korjaan, aika harva on tyytyväinen itseensä. Kaikista helpoimmalla pääsee kun ei yritä väkisin rakastaa omaa kehoaan vaan suhtautuu siihen neutraalisti. Mikä on vaikeaa, mutta palkitsevaa.

Sivusta: harva on tyytyväinen itseensä, mutta on hieman eri asia kuulla, kärjistettynä esimerkkinä, huippumallin puhuvan kehotyytymättömyydestään, tai oman itsen hyväksymisen tärkeydestä, verrattuna siihen, jos ihminen on oikeasti jollain tavalla ruma tai poikkeava ja kokee vihaa omaa kehoaan kohtaan. Varmasti suurin osa ihmisistä joutuu työstämään suhdetta kehoonsa, mutta valitettavasti toisilla, epäreilua kyllä, on paljon vaikeampi prosessi läpikäytävänä. Neutraaliudenkin saavuttaminen voi olla vaikeaa jos ulkonäkö on oikeasti liikaa standardeista poikkeava.

Se huippumallikin saattaa nähdä peilistä epämuodostuneen hirviön, samoin kuin se tavis joka on mielestään liikaa standarteista poikkeava. Ja tiedän että neutraaliuden saavuttaminen on vaikeaa, en sovi mihinkään kauneusstandardeihin. En jaksa alkaa avata tässä ns. virheitäni, mutta minulta on jopa kysytty lapsena ja aikuisena suoraan olenko jotenkin sairas kun näytän tältä. Jopa yksi kaverini luuli että minussa on jotain terveydellistä vikaa ulkomuotoni takia. Mutta sille ei voi mitään, olen kuka olen, näytän miltä näytän. Kukaan ei ole niin ruma, että ansaitsisi velloa itsesäälissä ja vihassa koko elämänsä.

En osaa auttaa, mutta vertaistukea voi tarjota. Jos nyt yhtään lohduttaa, niin minä olen kaikin mahdollisin tavoin ulkonäköstandardien vastainen. Kaiken minkä pitäisi olla isoa tai pitkää on minussa pientä tai lyhyttä, ja sama myös toisin päin. Outoa, että tällaisen sekasikiön olemassaolo on edes mahdollista, yleensä kaikissa ihmisissä on sentään jotain kaunista. Ja minun kannalta paskamaista on, että kun tämmöisen rumiluksen olemassaolo on maailmankaikkeudessa ilmeisesti välttämätöntä, jotta muut saavat olla kauniita, juuri minun sitten pitää olla se piruparka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen kehosi sitten on? Onko se (miten siis kuvittelet että ihmiset yleisesti arvioisivat) ihan kelvollinen?

Minä vihaan kehoani, koska se on inhottavan näköinen, ja pitäisin samanlaista kehoa myös toisella huonona. Itseni rakastamisen voisin jotenkin kuvitellakin, mutta absurdia todella on, että rakastaisin väkisin kehoa, jossa en näe mitään hienoa.

Mutta ehkä kehoaan kohtaan pitäisi löytää sellainen "rakkaus", joka ei liity sen ulkonäköön. Sellainen rakkaus, jossa ei yritetäkään vakuutella oman kehonsa olevan tarpeeksi kelvollisen näköinen, koska kehorakkaus ei ottaisi siihen edes kantaa.

Mutta jos mulla olisi kiva keho, niin kyllä mä silloin rakastaisin sitä todellakin helpommin, näkisin siinä ne hyvät puolet ja ihastelisin niitä onnellisena siitä, että en joudu häpeämään ulkomuotoani tai että voin halutessani vähät välittää niin turhista asioista kuin kehonsa rakastaminen. Kehoni olisi vain itsestäänselvyys, ei taakka eikä välttämättä mikään asia, josta mitään positiivistakaan numeroa tekisin.

Kukaan ei ole tyytyväinen itseensä. Tai korjaan, aika harva on tyytyväinen itseensä. Kaikista helpoimmalla pääsee kun ei yritä väkisin rakastaa omaa kehoaan vaan suhtautuu siihen neutraalisti. Mikä on vaikeaa, mutta palkitsevaa.

Otan mielelläni oman tyytymättömyyteni tilalle niiden tyytymättömyyden, jotka pystyvät käymään uimahallissa tai rannalla, harrastamaan seksiä, olemaan jopa kehonmyötäisissä vaatteissa salilla, ylipäätään käymään salilla tai osallistumaan johonkin yhteisjumppahetkiin. En kyllä tiedä miten sille tasolle pääsisin.

Uimahalliin pääsee ihan maksamalla sisäänpääsylipun, siellä ei ole ulkonäkövaatimuksia. Rannalle voi mennä kuka vaan samoin yhteisjumppaan.

Kaikki estot ovat vain mielessäsi. Oikeasti uimahallissakin käy vaikka minkänäköistä väkeä. Mietipä mikä tai kuka estää sinua käymästä siellä?

Nykypäivänä kun ulkonäköä ja kropan kuntoa painotetaan niin paljon, ei ole ihme että siihen liittyy monenlaisia tunteita.

Itse en nuorempana pitänyt kropastani ollenkaan: olin muodoton tikku. Sitten kehittyessäni pidin kropastani tosi paljon, kunnes kurvit kasvoivat ylipainoksi asti, ja inho kroppaa kohtaan tuli takaisin.

Nykyään olen opetellut siihen, että pyrin liikuntaan ja terveelliseen ruokavalioon, koska haluan parasta keholleni. Se on kantanut minut ilman suurempia kremppoja tähän asti, joten vastapainoksi pyrin antamaan siihen niin hyvät eväät kuin pystyn. Toki siinä sivussa siitä ylipainostakin on osa karissut, mutta tämä ei ole laihdutuskuuri vaan loppuelämän tavoite arvostaa kroppaani ja kohdeĺla sitä hyvin.

Minä en ajattele kehostani juuri mitään. Ajattelen ihan muita asioita. Toki voisin olla kiinteämpi ja nätimpikin mutta kun en ole niin en ole. Miksi kehosta pitäisi ajatella mitään erityistä?

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vihaavat omaa kehoaan niin paljon, että vahingoittavat itseään. Toiset puhuvat, miten ovat oppineet rakastamaan omaa kehoaan.

En osaa ajatella vartaloani rakkauden enkä sen enempää vihan kohteena, puhumattakaan että rakentaisin identiteettini sen ympärille.

Kyllä omalle keholle voi olla kiitollinenkin koska se on mahdollistanut tekemään ja kokemaan elämässä monenlaisia asioita. Siksi sitä pitää kohdella hyvin myös niitäkin päivinä kun on esim. kipeänä tai silloin kun sen muoto ei ole vallalla olevan mediakuvaston ihanteen mukainen.

Itse ajattelen itseni tietyllä tavalla kokonaisuutena ja pelkän "kehon rakastaminen" tuntuu omistuiselle, koska minä olen minä, niin psyykeltäni kuin soomaltani. Keho ei ole irrallinen kapistus, jonka tehtävä on kuljettaa aivoja (jotkut kokevat "minuuden" sijaitsevan esim. aivoissa, toiset ehkä sydämessä) paikasta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Millainen kehosi sitten on? Onko se (miten siis kuvittelet että ihmiset yleisesti arvioisivat) ihan kelvollinen?

Minä vihaan kehoani, koska se on inhottavan näköinen, ja pitäisin samanlaista kehoa myös toisella huonona. Itseni rakastamisen voisin jotenkin kuvitellakin, mutta absurdia todella on, että rakastaisin väkisin kehoa, jossa en näe mitään hienoa.

Mutta ehkä kehoaan kohtaan pitäisi löytää sellainen "rakkaus", joka ei liity sen ulkonäköön. Sellainen rakkaus, jossa ei yritetäkään vakuutella oman kehonsa olevan tarpeeksi kelvollisen näköinen, koska kehorakkaus ei ottaisi siihen edes kantaa.

Mutta jos mulla olisi kiva keho, niin kyllä mä silloin rakastaisin sitä todellakin helpommin, näkisin siinä ne hyvät puolet ja ihastelisin niitä onnellisena siitä, että en joudu häpeämään ulkomuotoani tai että voin halutessani vähät välittää niin turhista asioista kuin kehonsa rakastaminen. Kehoni olisi vain itsestäänselvyys, ei taakka eikä välttämättä mikään asia, josta mitään positiivistakaan numeroa tekisin.

Mietipä jos joutuisit tänään onnettomuuteen ja neliraajahalvautuisit! Etkö todellakaan katuisi kuinka armoton olisit ollut suhkoht tervettä kehoasi kohtaan? Sehän mahdollistaa sinut tekemään ja kokemaan monenlaisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen kehosi sitten on? Onko se (miten siis kuvittelet että ihmiset yleisesti arvioisivat) ihan kelvollinen?

Minä vihaan kehoani, koska se on inhottavan näköinen, ja pitäisin samanlaista kehoa myös toisella huonona. Itseni rakastamisen voisin jotenkin kuvitellakin, mutta absurdia todella on, että rakastaisin väkisin kehoa, jossa en näe mitään hienoa.

Mutta ehkä kehoaan kohtaan pitäisi löytää sellainen "rakkaus", joka ei liity sen ulkonäköön. Sellainen rakkaus, jossa ei yritetäkään vakuutella oman kehonsa olevan tarpeeksi kelvollisen näköinen, koska kehorakkaus ei ottaisi siihen edes kantaa.

Mutta jos mulla olisi kiva keho, niin kyllä mä silloin rakastaisin sitä todellakin helpommin, näkisin siinä ne hyvät puolet ja ihastelisin niitä onnellisena siitä, että en joudu häpeämään ulkomuotoani tai että voin halutessani vähät välittää niin turhista asioista kuin kehonsa rakastaminen. Kehoni olisi vain itsestäänselvyys, ei taakka eikä välttämättä mikään asia, josta mitään positiivistakaan numeroa tekisin.

Kukaan ei ole tyytyväinen itseensä. Tai korjaan, aika harva on tyytyväinen itseensä. Kaikista helpoimmalla pääsee kun ei yritä väkisin rakastaa omaa kehoaan vaan suhtautuu siihen neutraalisti. Mikä on vaikeaa, mutta palkitsevaa.

Otan mielelläni oman tyytymättömyyteni tilalle niiden tyytymättömyyden, jotka pystyvät käymään uimahallissa tai rannalla, harrastamaan seksiä, olemaan jopa kehonmyötäisissä vaatteissa salilla, ylipäätään käymään salilla tai osallistumaan johonkin yhteisjumppahetkiin. En kyllä tiedä miten sille tasolle pääsisin.

Uimahalliin pääsee ihan maksamalla sisäänpääsylipun, siellä ei ole ulkonäkövaatimuksia. Rannalle voi mennä kuka vaan samoin yhteisjumppaan.

Kaikki estot ovat vain mielessäsi. Oikeasti uimahallissakin käy vaikka minkänäköistä väkeä. Mietipä mikä tai kuka estää sinua käymästä siellä?

Kyllä tälläkin foorumilla puhutaan välillä todella rumasti toisten, ventovieraiden ihmisten, kehoista esim. uimahallissa. Ei ole mikään ihme, etteivät arimmat ihmiset uskallaudu terveellisen vesiliikunnan pariin kun niitä ketjuja lukee.

Siinä vaiheessa kun on selkä, polvet ja sormen nivelet paskana, ei oikein osaa suhtautua omaan kehoonsa neutraalisti. 

Miehillä ainakin koko identiteetti pyörii oman kyrvän ympärillä.

Se on vaikea suhtautua kehoonsa neutraalisti jos on alakouluiästä asti saanut tutuilta ja vierailta kuulla kuinka vääränlainen se oma keho on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen kehosi sitten on? Onko se (miten siis kuvittelet että ihmiset yleisesti arvioisivat) ihan kelvollinen?

Minä vihaan kehoani, koska se on inhottavan näköinen, ja pitäisin samanlaista kehoa myös toisella huonona. Itseni rakastamisen voisin jotenkin kuvitellakin, mutta absurdia todella on, että rakastaisin väkisin kehoa, jossa en näe mitään hienoa.

Mutta ehkä kehoaan kohtaan pitäisi löytää sellainen "rakkaus", joka ei liity sen ulkonäköön. Sellainen rakkaus, jossa ei yritetäkään vakuutella oman kehonsa olevan tarpeeksi kelvollisen näköinen, koska kehorakkaus ei ottaisi siihen edes kantaa.

Mutta jos mulla olisi kiva keho, niin kyllä mä silloin rakastaisin sitä todellakin helpommin, näkisin siinä ne hyvät puolet ja ihastelisin niitä onnellisena siitä, että en joudu häpeämään ulkomuotoani tai että voin halutessani vähät välittää niin turhista asioista kuin kehonsa rakastaminen. Kehoni olisi vain itsestäänselvyys, ei taakka eikä välttämättä mikään asia, josta mitään positiivistakaan numeroa tekisin.

Kukaan ei ole tyytyväinen itseensä. Tai korjaan, aika harva on tyytyväinen itseensä. Kaikista helpoimmalla pääsee kun ei yritä väkisin rakastaa omaa kehoaan vaan suhtautuu siihen neutraalisti. Mikä on vaikeaa, mutta palkitsevaa.

Otan mielelläni oman tyytymättömyyteni tilalle niiden tyytymättömyyden, jotka pystyvät käymään uimahallissa tai rannalla, harrastamaan seksiä, olemaan jopa kehonmyötäisissä vaatteissa salilla, ylipäätään käymään salilla tai osallistumaan johonkin yhteisjumppahetkiin. En kyllä tiedä miten sille tasolle pääsisin.

Uimahalliin pääsee ihan maksamalla sisäänpääsylipun, siellä ei ole ulkonäkövaatimuksia. Rannalle voi mennä kuka vaan samoin yhteisjumppaan.

Kaikki estot ovat vain mielessäsi. Oikeasti uimahallissakin käy vaikka minkänäköistä väkeä. Mietipä mikä tai kuka estää sinua käymästä siellä?

Kyllä tälläkin foorumilla puhutaan välillä todella rumasti toisten, ventovieraiden ihmisten, kehoista esim. uimahallissa. Ei ole mikään ihme, etteivät arimmat ihmiset uskallaudu terveellisen vesiliikunnan pariin kun niitä ketjuja lukee.

Joo. Olen pikkutytöstä saakka vältellyt uimarantoja ja -halleja sekä kuntosalien suihkuja yms. tuntemani voimakkaan kehohäpeän vuoksi. Jossain vaiheessa aloin ajatella että ei ne muut ihmiset ole kiinnostuneita siitä miltä minä näytän, aikuisiahan tässä jo ollaan, mutta tämän palstan lukeminen on vakuuttanut minut siitä, että uimahlleissa ei muuta tehdäkään kun tuijotetaan toisten tissejä, perseitä, selluliittejä, karvoja, arpia ja mitä mahdollista poikkeavaa onkaan toisesta ihmisestä mahdollista löytää. Pysyn jatkossakin pois uimahalleista. Mikä on sääli, koska en ole edes päässyt todistamaan lasteni uimaan oppimista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen kehosi sitten on? Onko se (miten siis kuvittelet että ihmiset yleisesti arvioisivat) ihan kelvollinen?

Minä vihaan kehoani, koska se on inhottavan näköinen, ja pitäisin samanlaista kehoa myös toisella huonona. Itseni rakastamisen voisin jotenkin kuvitellakin, mutta absurdia todella on, että rakastaisin väkisin kehoa, jossa en näe mitään hienoa.

Mutta ehkä kehoaan kohtaan pitäisi löytää sellainen "rakkaus", joka ei liity sen ulkonäköön. Sellainen rakkaus, jossa ei yritetäkään vakuutella oman kehonsa olevan tarpeeksi kelvollisen näköinen, koska kehorakkaus ei ottaisi siihen edes kantaa.

Mutta jos mulla olisi kiva keho, niin kyllä mä silloin rakastaisin sitä todellakin helpommin, näkisin siinä ne hyvät puolet ja ihastelisin niitä onnellisena siitä, että en joudu häpeämään ulkomuotoani tai että voin halutessani vähät välittää niin turhista asioista kuin kehonsa rakastaminen. Kehoni olisi vain itsestäänselvyys, ei taakka eikä välttämättä mikään asia, josta mitään positiivistakaan numeroa tekisin.

Kukaan ei ole tyytyväinen itseensä. Tai korjaan, aika harva on tyytyväinen itseensä. Kaikista helpoimmalla pääsee kun ei yritä väkisin rakastaa omaa kehoaan vaan suhtautuu siihen neutraalisti. Mikä on vaikeaa, mutta palkitsevaa.

Otan mielelläni oman tyytymättömyyteni tilalle niiden tyytymättömyyden, jotka pystyvät käymään uimahallissa tai rannalla, harrastamaan seksiä, olemaan jopa kehonmyötäisissä vaatteissa salilla, ylipäätään käymään salilla tai osallistumaan johonkin yhteisjumppahetkiin. En kyllä tiedä miten sille tasolle pääsisin.

Uimahalliin pääsee ihan maksamalla sisäänpääsylipun, siellä ei ole ulkonäkövaatimuksia. Rannalle voi mennä kuka vaan samoin yhteisjumppaan.

Kaikki estot ovat vain mielessäsi. Oikeasti uimahallissakin käy vaikka minkänäköistä väkeä. Mietipä mikä tai kuka estää sinua käymästä siellä?

Kyllä tälläkin foorumilla puhutaan välillä todella rumasti toisten, ventovieraiden ihmisten, kehoista esim. uimahallissa. Ei ole mikään ihme, etteivät arimmat ihmiset uskallaudu terveellisen vesiliikunnan pariin kun niitä ketjuja lukee.

Joo. Olen pikkutytöstä saakka vältellyt uimarantoja ja -halleja sekä kuntosalien suihkuja yms. tuntemani voimakkaan kehohäpeän vuoksi. Jossain vaiheessa aloin ajatella että ei ne muut ihmiset ole kiinnostuneita siitä miltä minä näytän, aikuisiahan tässä jo ollaan, mutta tämän palstan lukeminen on vakuuttanut minut siitä, että uimahlleissa ei muuta tehdäkään kun tuijotetaan toisten tissejä, perseitä, selluliittejä, karvoja, arpia ja mitä mahdollista poikkeavaa onkaan toisesta ihmisestä mahdollista löytää. Pysyn jatkossakin pois uimahalleista. Mikä on sääli, koska en ole edes päässyt todistamaan lasteni uimaan oppimista.

Hei, tuo muiden vartaloiden tölläys on kyllä tällä palstalla voimassa oleva myytti. Olen selluliittiperseinen ja omaan jopa ison leikkausarven, eikä kukaan tuijota normaalia enempää uimahallissa. Ja jos tuijottaakin, entä sitten? Pitää vaan olla sen mulkoilun ja tölläyksen yläpuolella. Itseäni ei kiinnosta hevonvittua muiden vartalot ja niiden muodot, enkä ole ainoa.