Tarvitseeko ihminen ystäviä (aikuinen)?

Ystävät on elämän rikkaus. Mutta ei mitkä tahansa ystävät, vaan sellaiset joihin on erityinen henkinen yhteys, jotka saavat hymyilemään ja joihin voi luottaa. On ystäviä jotka tuovat energiaa ja sitten on "ystäviä" jotka vievät sitä. Moni valitettavasti ajautuu ystäväksi ihmisten kanssa joiden kanssa ei oikeasti viihdykään ja ystävyys tuntuu siksi raskaalta, vaikka se voisi olla jotain ihan muuta.

Läheisiä joo, oli ne sitten ystäviä, perheenjäseniä tai sukulaisia. Sellaisia ihmisiä, jotka välittävät ja joista itse välität ja joihin voi luottaa.

En koe, että tarvitsee nimenomaan olla ystäviä. Itselläni oli pitkäaikainen läheinen ystävä mutta tämä petti pahasti luottamuksen, joten sanoin ystävyyden irti. Jäljellä on perhe ja kumppani ja olen silti onnellisempi kuin tämän ystävän ollessa vielä elämässäni.

Kyllä.Minulla ei ole kuin sukulaisia ja muutama tuttava. On hyvät välit naapureihin ja työkavereihin, mutta kaipaan kunnon ystävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutteja tarvitaan juuri siksi, ettei ihmisillä ole ketään jolle puhua avoimesti ja olla esittämättä muuta kuin on.

Niin, mutta minä ainakin ajattelen, että ystäväkin on vain ihminen, joka saattaa heikkona hetkenä, vaikka kännissä, lipsauttaa kamalat salaisuuteni jollekin muulle. Ja sitten salaisuus ei olekaan enää turvassa, kun sen tietävien piiri kasvaa. Ystävien kanssa puhun muusta kuin asioista, joiden käsittelyyn tarvitsen terapeuttia. Ihan selkeä ero.

Yhtä hyvin se terapeuttikin voi lipsauttaa. Olen kuullut nimittäin terapeuteista, jotka kertoo baarissa kännissä asiakkaiden asioita vaikka kenelle. Itse luottaisin enemmän ystävään, joka on osoittanut luotettavuutensa.

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kun välillä on kilpailuja, joissa kysytään että "ketkä ottaisit mukaan kuuden hengen illalliselle?" tai "voita mökkiviikonloppu itsellesi ja kolmelle kaverille"? Minulla ei ole ketään, keiden kanssa tällaisiin osallistua. Kaipaan eniten ystäviä silloin kun näen somesta mitä muut on keskenään tehneet: käyneet lasten kanssa laivalla, olleet konsertissa keskenään, pikkujouluissa, pitäneet lapsille naamiaisia... 

Minulla on oma perhe, mutta välillä pelottaa että jos miehelle tapahtuisi jotain tai hän päättäisi lähteä, olisin täysin yksin. Miehen kanssa kahdestaan päästään harvoin minnekään, joten jos haluan elokuviin tai teatteriin tai konserttiin, menen yksin. 

Kyllä minä ainakin tarvitsisin ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa, jutella niitä näitä ja vähän vakavampiakin, joiden kanssa tehdä asioita. No, tasan ei mene nallekarkit. Kun on omituinen ja tylsä, jää yksin. 

Täysin samat fiilikse ja ajatukset!!

Vierailija kirjoitti:

otsake

En ole aivan varma josko olen muodikkaasti erityisherkkä tai jotain mutta suoraan sanottuna uupunut ja masennun draamasta. Olen paljon onnellisempi ilman sen syvällisempiä ystävyyssuhteita. Oma perhe riittää vallan mainoisti. En jaksa edes sukulaisiani.

Olen samanlainen kuin edellinen kirjoittaja. Elän nyt ilman läheisiä ystävyyssuhteita. Perhe ja puoliso löytyy. Mutta tunnen ahdistusta siitä etten ole kuin muut. Miten oppisin hyväksymään itseni? Elän ihan tyytyväistä elämää aina jos en mieti kaverisuhteiden puutetta, jos asia tulee mieleen ahdistun. Mutta ahdistuisin myös jos olisi tosi läheisiä kavereita. Taustalla on kiusaamista ja monta selkäänpuukotusta kavereiden puolelta nuorempana.