Kaikki te tylsästä ja intohimottomasta suhteesta eronneet, löytyikö myöhemmin parempi ja kestävä suhde?

Lapset oli jo aikuisia, kun vähitellen alettiin elää erillisiä elämiä, ei dramaattista avioeroa. Molemmat oli töissä ja otin sitten työpaikan vastaan kauempaa, ja sillä tavalla muutettiin erillemme, ja seuraavakin asunto oli kaupungista kun taas mies jäi asumaan vanhaa kotitaloamme. Ketään uutta ei ole löytynyt kummallekaan mutta ei ole erityisesti ollut etsinnässäkään, nyt olen jo jäämässä eläkkeelle.

Vierailija kirjoitti:

Omakohtaista kokemusta ei ole.... mutta.... Ainakin hyvä ystäväni joka oli hyvin nuorena mennyt naimisiin ja jolla oli melko tasainen, rauhallinen elämä miehensä kanssa (mutta loppuvaiheessa ainakin vuosi-pari ristiriitoja ja epätoivoakin, tosin siihen ajoittui myös muita parisuhteesta riippumattomia suuria koettelemuksia), tuntuu nyt olevan ihan eri ihminen eron jälkeen uudessa liitossa. Tapasi uuden kumppaninsa vielä aviossa ollessaan ja varmasti se oli lopullinen kimmoke lähteä.

Tuntuu että eivät ensimmäisen miehensä kanssa vain sopineet toisilleen temperamenteiltaan, eivät ehkä oikein osanneet kommunikoida vaan toinen meni hiljaiseksi ja toinen joutui hillitsemään itseään enemmän kuin olisi halunnut. Varmasti siinä oli muutakin paineita mitä en tiedä, muunkinlaisia haasteita ja riidanaiheita. Tämän nykyisen kanssa on paljon vapautuneempi ja näyttää tosiaan rakastuneelta. Lapsille akuuttivaihe oli tietysti vaikea, ja uusperheen muotoutumisessa tietysti ollut vaikeuksiakin, mutta tuntuvat voivan nyt hyvin ja molempien vanhempien uudet perheet näyttävät olevan onnellisempia ja elämäniloisempia.

No odota vaan kun tämäkin suhde on jatkunut yhtä pitkään ku se ensimmäinen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mä lähinnä mietin että miksi pitää löytää joku toinen? onko ajatus että pakko olla joku. Jos itse tuntee että suhde on niin tylsä ettei siitä saa itselleen mitään iloa eikä edesauta toisen onnellisuutta. eikö silloin ole parempi erota vaikka ei löytäisi uutta?

Ei ole ajatus että on pakko olla joku, mutta sellainen tulevaisuuden tavoite nyt olisi hyvä syy erota siitä huolimatta että on niitä yhteisiä lapsia ja koti. Missään tapauksessa en halua erota ihan vaan siksi että kokeillaan nyt sitä tms. Jos ei ole aikomustakaan etsiä enää uutta parisuhdetta, niin minusta ei välttämättä tarvitse erota, jos arjen voi järjestää niin että pärjäillään. Kaipaan kyllä sitä mitä kuvittelen hyvän rakkaussuhteen olevan, mutta olen ihan tietoinen siitä että ei se välttämättä minulle ole tarkoitettu, tai siis että en välttämättä omista syistäni edes pysty siihen itse ja toisekseen välttämättä ketään ei löydy. Omasta lapsuudesta minulla on myös aika suuri epäluulo uusperheitä kohtaan joten hyvin korkea kynnys olisi mihinkään uuteen suhteeseen lähteä. Vaikka eroaisin, niin paljon olisi selvitettäviä ja työstettäviä asioita. Voisiko niitä työstää tässä suhteessa, varmaan voisi, mutta tuntuu myös että jos itse tästä nyt alan määrätietoisesti kasvaa ihmisenä ja etsiä elämään uusia merkityksiä, voi tulla nopeastikin ilmi se että me ei tosiaan sovita yhteen tai haluta samoja asioita ja tämä tie ei johda mihinkään, ja että sitä myöten ero voisi tullakin sitten nopeasti. Kaikenlaisia ajatuksia.

Vielä haluaisin kuulla lisää kertomuksia siitä minkälaista teidän elämä on ollut ennen ja jälkeen eron!

t. ap

minun mielestä kuulostaa aika masentavalta ajatus että kylmän suhteen järjestää niin että pärjää arjessa. uskoisin että tällä ajatusnallilla olisi onnellismepi yksin jos toisen kanssa oleminen on vaan pärjäämistä. eikö silloin olisi parempi olla yksin ja ottaa riskinotto uutta parisuhdetta ei löydy? varsinkin jos oma henkinen kasvu pitää tukahduttaa sillä se johtaisi eroon.

tottakai olisi hienoa löytää elämänrakkaus mutta ihmettelen sitä että miksi sen pitää olla se päämäärä? vaihtoehtona on vaan etsiä joko elämän rakkaus tai sietää nykyistä avioliittoa. siinä välimaastossakin on useita vaihtoehtoja.

Kuinka rehellisiä vastauksia ap odottaa saavansa? :D

Luuletko oikeasti, että ihmiset myöntää täällä tehneensä virheen? Luuletko että saat täältä mitään realistisia vastauksia?

Eka avioliitto oli kunnollisen mutta tunnekylmän miehen kanssa 14v. Periaatteessa mitään vikaa ei ollut, mies ei vaan osannut osoittaa tunteitaan (jos niitä edes oli). Seksi kyllä pelasi loppuun saakka vaikkei mitään suurta intohimoa ollutkaan.

Avioliiton loppuvaiheessa löysin suuren rakkauteni ja intohimoni kohteen mutta olosuhteiden pakosta meistä ei koskaan tullut paria. Yhteyttä pidetään ja jollain tasolla rakastetaan toisiamme vielä näin 25 vuoden jälkeenkin!

Kolmisen vuotta ero(je)n jälkeen tapasin nykyisen mieheni jonka kanssa olen ollut yli 20v. Tämä suhde perustui kumppanuuteen ja syvään ystävyyteen, ei niinkään intohimoon vaikka makkarissa on vipinää ollutkin. Hän on elämäni ilo ja jaksaa kantaa vaikeittenkin aikojen läpi, ollaan toistemme tukena kaikessa.

Lapset (eron aikaan 13v, 11v ja 4v) ovat nyt jo aikuisia ja pärjänneet hienosti. Saivat onneksi  kokea tasapainoisen ja rakastavan perheen ja parisuhteen itselleen malliksi. Isältään ei sitä mallia olisi koskaan saaneet! Olemme lasten kanssa läheisiä, lähes päivittäin viestitellään ja pari kertaa kuukaudessa syödään yhdessä. Isäänsä tapaavat n 1-2 x vuodessa, joka toisen viikon tapaamiset lopahtivat parin ensimmäisen vuoden jälkeen kun isä ei ollut kiinnostunut. Nyt kyllä lapsenlapset olisivat kiinnostavia mutta lapset pitävät yhteyttä vain kohteliaisuuttaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mä lähinnä mietin että miksi pitää löytää joku toinen? onko ajatus että pakko olla joku. Jos itse tuntee että suhde on niin tylsä ettei siitä saa itselleen mitään iloa eikä edesauta toisen onnellisuutta. eikö silloin ole parempi erota vaikka ei löytäisi uutta?

Ei ole ajatus että on pakko olla joku, mutta sellainen tulevaisuuden tavoite nyt olisi hyvä syy erota siitä huolimatta että on niitä yhteisiä lapsia ja koti. Missään tapauksessa en halua erota ihan vaan siksi että kokeillaan nyt sitä tms. Jos ei ole aikomustakaan etsiä enää uutta parisuhdetta, niin minusta ei välttämättä tarvitse erota, jos arjen voi järjestää niin että pärjäillään. Kaipaan kyllä sitä mitä kuvittelen hyvän rakkaussuhteen olevan, mutta olen ihan tietoinen siitä että ei se välttämättä minulle ole tarkoitettu, tai siis että en välttämättä omista syistäni edes pysty siihen itse ja toisekseen välttämättä ketään ei löydy. Omasta lapsuudesta minulla on myös aika suuri epäluulo uusperheitä kohtaan joten hyvin korkea kynnys olisi mihinkään uuteen suhteeseen lähteä. Vaikka eroaisin, niin paljon olisi selvitettäviä ja työstettäviä asioita. Voisiko niitä työstää tässä suhteessa, varmaan voisi, mutta tuntuu myös että jos itse tästä nyt alan määrätietoisesti kasvaa ihmisenä ja etsiä elämään uusia merkityksiä, voi tulla nopeastikin ilmi se että me ei tosiaan sovita yhteen tai haluta samoja asioita ja tämä tie ei johda mihinkään, ja että sitä myöten ero voisi tullakin sitten nopeasti. Kaikenlaisia ajatuksia.

Vielä haluaisin kuulla lisää kertomuksia siitä minkälaista teidän elämä on ollut ennen ja jälkeen eron!

t. ap

minun mielestä kuulostaa aika masentavalta ajatus että kylmän suhteen järjestää niin että pärjää arjessa. uskoisin että tällä ajatusnallilla olisi onnellismepi yksin jos toisen kanssa oleminen on vaan pärjäämistä. eikö silloin olisi parempi olla yksin ja ottaa riskinotto uutta parisuhdetta ei löydy? varsinkin jos oma henkinen kasvu pitää tukahduttaa sillä se johtaisi eroon.

tottakai olisi hienoa löytää elämänrakkaus mutta ihmettelen sitä että miksi sen pitää olla se päämäärä? vaihtoehtona on vaan etsiä joko elämän rakkaus tai sietää nykyistä avioliittoa. siinä välimaastossakin on useita vaihtoehtoja.

Mistä minä tiedän etukäteen onko parempi olla yksin ja kuka meistä olisi onnellisempi. Ero mullistaisi joka tapauksessa elämän paitsi itseltä ja puolisolta, niin myös lapsilta. Lasten onnellisuus määrittää totta kai myös minun onnellisuutta. Kun meillä sujuu arki ja voidaan jopa olla ihan huomaavaisia jne. sikäli kun hoidetaan vaan näitä rutiineja eikä odoteta suurempia, niin miksei jatkaisi. Hyvin paljon lapsiperheessä joutuu menoja pakostakin sovittamaan niin, että nähdään tyyliin ohimennen eteisessä.

Useinkaan en esim. puhu omista ajatuksistani ja milloinmistäkin mielenkiinnon khteesta tai projektista puolisolle koska se keskustelu alkaisi ärsyttää ja siitä tulisi riitaa ja huomaisin selvästi miten maailmassa on paljon muita ihmisiä joiden kanssa on mukavampaa puhua näistä, mutta eihän minun ole pakko juuri kotona hänen kanssaan niistä puhua. Voin puhua siitä mitä tehdään ruuaksi tai puhua lapsista tai jostain sellaisesta asiasta joka kiinnostaa vähän molempia. Mahdollinen suhde toisen kanssa tai joku asumispaikkaan- ja tapaan liittyvä sovittamaton ristiriita voisi olla syitä erota, mutta ei minusta se että "no saattaisin olla onnellisempi, ehkä".

t. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omakohtaista kokemusta ei ole.... mutta.... Ainakin hyvä ystäväni joka oli hyvin nuorena mennyt naimisiin ja jolla oli melko tasainen, rauhallinen elämä miehensä kanssa (mutta loppuvaiheessa ainakin vuosi-pari ristiriitoja ja epätoivoakin, tosin siihen ajoittui myös muita parisuhteesta riippumattomia suuria koettelemuksia), tuntuu nyt olevan ihan eri ihminen eron jälkeen uudessa liitossa. Tapasi uuden kumppaninsa vielä aviossa ollessaan ja varmasti se oli lopullinen kimmoke lähteä.

Tuntuu että eivät ensimmäisen miehensä kanssa vain sopineet toisilleen temperamenteiltaan, eivät ehkä oikein osanneet kommunikoida vaan toinen meni hiljaiseksi ja toinen joutui hillitsemään itseään enemmän kuin olisi halunnut. Varmasti siinä oli muutakin paineita mitä en tiedä, muunkinlaisia haasteita ja riidanaiheita. Tämän nykyisen kanssa on paljon vapautuneempi ja näyttää tosiaan rakastuneelta. Lapsille akuuttivaihe oli tietysti vaikea, ja uusperheen muotoutumisessa tietysti ollut vaikeuksiakin, mutta tuntuvat voivan nyt hyvin ja molempien vanhempien uudet perheet näyttävät olevan onnellisempia ja elämäniloisempia.

No odota vaan kun tämäkin suhde on jatkunut yhtä pitkään ku se ensimmäinen...

Totta, ei voi tietää. En tuntenut ystävääni vielä silloin kun oli vasta-avioitunut ensimmäisen miehensä kanssa, en tiedä millainen hän oli. Mutta kuka sen sitten voi mennä sanomaan, että väärin tehty se eroaminen ekasta ja uuden kanssa rupeeminen vain erotakseen siitäkin viidentoista vuoden päästä, jos ihminen kuitenkin nyt näyttää onnelliselta ja kukoistavalta. Hänen ex-mieskin näyttää nyt pääsevän viettämään aikaansa niin kuin haluaa, ne jutut ei olisi onnistuneet ystäväni kanssa yhtenä perheenä kuin satunnaisesti.

Että ehkä se oli sen arvoista vaikka ei kestäisi ikuisesti. Ja jos ei kestäkään, niin... ei varmaan voi sanoa että ihan selvästi syyt eroon on oltava samat kuin ekalla kerralla, kun käytännössä kaikki tekijät uudessa tilanteessa on erilaiset. Lopulta on kyse yksilöllisistä ihmisistä uniikkeine tilanteineen, ja jokainen on arvokas... Se tietysti suututtaa jos aikusiet on vastuuttomia ja menevät oma napa edellä, varsinkin jos eivät opi mitään virheistään. Mutta kuka on se virheetön joka voi toisia osoitella sormella ja tietää mikä on oikein.

Ei ole ollut pitkää suhdetta entisen jälkeen, mutta ei se haittaa. Olen mieluummin yksin kuin onnettomassa ja tylsässä parisuhteessa. Tiedän, mitä haluan, enkä tyydy enää välttävään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mä lähinnä mietin että miksi pitää löytää joku toinen? onko ajatus että pakko olla joku. Jos itse tuntee että suhde on niin tylsä ettei siitä saa itselleen mitään iloa eikä edesauta toisen onnellisuutta. eikö silloin ole parempi erota vaikka ei löytäisi uutta?

Ei ole ajatus että on pakko olla joku, mutta sellainen tulevaisuuden tavoite nyt olisi hyvä syy erota siitä huolimatta että on niitä yhteisiä lapsia ja koti. Missään tapauksessa en halua erota ihan vaan siksi että kokeillaan nyt sitä tms. Jos ei ole aikomustakaan etsiä enää uutta parisuhdetta, niin minusta ei välttämättä tarvitse erota, jos arjen voi järjestää niin että pärjäillään. Kaipaan kyllä sitä mitä kuvittelen hyvän rakkaussuhteen olevan, mutta olen ihan tietoinen siitä että ei se välttämättä minulle ole tarkoitettu, tai siis että en välttämättä omista syistäni edes pysty siihen itse ja toisekseen välttämättä ketään ei löydy. Omasta lapsuudesta minulla on myös aika suuri epäluulo uusperheitä kohtaan joten hyvin korkea kynnys olisi mihinkään uuteen suhteeseen lähteä. Vaikka eroaisin, niin paljon olisi selvitettäviä ja työstettäviä asioita. Voisiko niitä työstää tässä suhteessa, varmaan voisi, mutta tuntuu myös että jos itse tästä nyt alan määrätietoisesti kasvaa ihmisenä ja etsiä elämään uusia merkityksiä, voi tulla nopeastikin ilmi se että me ei tosiaan sovita yhteen tai haluta samoja asioita ja tämä tie ei johda mihinkään, ja että sitä myöten ero voisi tullakin sitten nopeasti. Kaikenlaisia ajatuksia.

Vielä haluaisin kuulla lisää kertomuksia siitä minkälaista teidän elämä on ollut ennen ja jälkeen eron!

t. ap

minun mielestä kuulostaa aika masentavalta ajatus että kylmän suhteen järjestää niin että pärjää arjessa. uskoisin että tällä ajatusnallilla olisi onnellismepi yksin jos toisen kanssa oleminen on vaan pärjäämistä. eikö silloin olisi parempi olla yksin ja ottaa riskinotto uutta parisuhdetta ei löydy? varsinkin jos oma henkinen kasvu pitää tukahduttaa sillä se johtaisi eroon.

tottakai olisi hienoa löytää elämänrakkaus mutta ihmettelen sitä että miksi sen pitää olla se päämäärä? vaihtoehtona on vaan etsiä joko elämän rakkaus tai sietää nykyistä avioliittoa. siinä välimaastossakin on useita vaihtoehtoja.

Mistä minä tiedän etukäteen onko parempi olla yksin ja kuka meistä olisi onnellisempi. Ero mullistaisi joka tapauksessa elämän paitsi itseltä ja puolisolta, niin myös lapsilta. Lasten onnellisuus määrittää totta kai myös minun onnellisuutta. Kun meillä sujuu arki ja voidaan jopa olla ihan huomaavaisia jne. sikäli kun hoidetaan vaan näitä rutiineja eikä odoteta suurempia, niin miksei jatkaisi. Hyvin paljon lapsiperheessä joutuu menoja pakostakin sovittamaan niin, että nähdään tyyliin ohimennen eteisessä.

Useinkaan en esim. puhu omista ajatuksistani ja milloinmistäkin mielenkiinnon khteesta tai projektista puolisolle koska se keskustelu alkaisi ärsyttää ja siitä tulisi riitaa ja huomaisin selvästi miten maailmassa on paljon muita ihmisiä joiden kanssa on mukavampaa puhua näistä, mutta eihän minun ole pakko juuri kotona hänen kanssaan niistä puhua. Voin puhua siitä mitä tehdään ruuaksi tai puhua lapsista tai jostain sellaisesta asiasta joka kiinnostaa vähän molempia. Mahdollinen suhde toisen kanssa tai joku asumispaikkaan- ja tapaan liittyvä sovittamaton ristiriita voisi olla syitä erota, mutta ei minusta se että "no saattaisin olla onnellisempi, ehkä".

t. ap

Tässä auttaa, kun tietää, mitä parisuhteelta etsii ja haluaa. Minulle ei kävisi koskaan sellainen, että joutuisin hakemaan hyviä keskusteluja kodin ulkopuolelta. Arjen jakaminen ei ole minulle ollenkaan tärkeää, mutta seksi, romantiikka ja syvälliset keskustelut ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mä lähinnä mietin että miksi pitää löytää joku toinen? onko ajatus että pakko olla joku. Jos itse tuntee että suhde on niin tylsä ettei siitä saa itselleen mitään iloa eikä edesauta toisen onnellisuutta. eikö silloin ole parempi erota vaikka ei löytäisi uutta?

Ei ole ajatus että on pakko olla joku, mutta sellainen tulevaisuuden tavoite nyt olisi hyvä syy erota siitä huolimatta että on niitä yhteisiä lapsia ja koti. Missään tapauksessa en halua erota ihan vaan siksi että kokeillaan nyt sitä tms. Jos ei ole aikomustakaan etsiä enää uutta parisuhdetta, niin minusta ei välttämättä tarvitse erota, jos arjen voi järjestää niin että pärjäillään. Kaipaan kyllä sitä mitä kuvittelen hyvän rakkaussuhteen olevan, mutta olen ihan tietoinen siitä että ei se välttämättä minulle ole tarkoitettu, tai siis että en välttämättä omista syistäni edes pysty siihen itse ja toisekseen välttämättä ketään ei löydy. Omasta lapsuudesta minulla on myös aika suuri epäluulo uusperheitä kohtaan joten hyvin korkea kynnys olisi mihinkään uuteen suhteeseen lähteä. Vaikka eroaisin, niin paljon olisi selvitettäviä ja työstettäviä asioita. Voisiko niitä työstää tässä suhteessa, varmaan voisi, mutta tuntuu myös että jos itse tästä nyt alan määrätietoisesti kasvaa ihmisenä ja etsiä elämään uusia merkityksiä, voi tulla nopeastikin ilmi se että me ei tosiaan sovita yhteen tai haluta samoja asioita ja tämä tie ei johda mihinkään, ja että sitä myöten ero voisi tullakin sitten nopeasti. Kaikenlaisia ajatuksia.

Vielä haluaisin kuulla lisää kertomuksia siitä minkälaista teidän elämä on ollut ennen ja jälkeen eron!

t. ap

minun mielestä kuulostaa aika masentavalta ajatus että kylmän suhteen järjestää niin että pärjää arjessa. uskoisin että tällä ajatusnallilla olisi onnellismepi yksin jos toisen kanssa oleminen on vaan pärjäämistä. eikö silloin olisi parempi olla yksin ja ottaa riskinotto uutta parisuhdetta ei löydy? varsinkin jos oma henkinen kasvu pitää tukahduttaa sillä se johtaisi eroon.

tottakai olisi hienoa löytää elämänrakkaus mutta ihmettelen sitä että miksi sen pitää olla se päämäärä? vaihtoehtona on vaan etsiä joko elämän rakkaus tai sietää nykyistä avioliittoa. siinä välimaastossakin on useita vaihtoehtoja.

Mistä minä tiedän etukäteen onko parempi olla yksin ja kuka meistä olisi onnellisempi. Ero mullistaisi joka tapauksessa elämän paitsi itseltä ja puolisolta, niin myös lapsilta. Lasten onnellisuus määrittää totta kai myös minun onnellisuutta. Kun meillä sujuu arki ja voidaan jopa olla ihan huomaavaisia jne. sikäli kun hoidetaan vaan näitä rutiineja eikä odoteta suurempia, niin miksei jatkaisi. Hyvin paljon lapsiperheessä joutuu menoja pakostakin sovittamaan niin, että nähdään tyyliin ohimennen eteisessä.

Useinkaan en esim. puhu omista ajatuksistani ja milloinmistäkin mielenkiinnon khteesta tai projektista puolisolle koska se keskustelu alkaisi ärsyttää ja siitä tulisi riitaa ja huomaisin selvästi miten maailmassa on paljon muita ihmisiä joiden kanssa on mukavampaa puhua näistä, mutta eihän minun ole pakko juuri kotona hänen kanssaan niistä puhua. Voin puhua siitä mitä tehdään ruuaksi tai puhua lapsista tai jostain sellaisesta asiasta joka kiinnostaa vähän molempia. Mahdollinen suhde toisen kanssa tai joku asumispaikkaan- ja tapaan liittyvä sovittamaton ristiriita voisi olla syitä erota, mutta ei minusta se että "no saattaisin olla onnellisempi, ehkä".

t. ap

Tässä auttaa, kun tietää, mitä parisuhteelta etsii ja haluaa. Minulle ei kävisi koskaan sellainen, että joutuisin hakemaan hyviä keskusteluja kodin ulkopuolelta. Arjen jakaminen ei ole minulle ollenkaan tärkeää, mutta seksi, romantiikka ja syvälliset keskustelut ovat.

En näe että se oikeastaan auttaa mitään. Esität tässä että päätös olisi helppo, lopettaisit suhteen koska vertaat sitä ideaaliin ja selvästikään nykyinen ei olisi sitä mitä suhteelta haluat, jolloin suhteen lopettaminen on selvä juttu. Mutta vaikka tietäisinkin tasan mitä haluan (mitä siis en tiedä), ei minulla ole valittavana mitään täydellistä suhdetta. Minulla on valittavana joko nykyisen lopettaminen kaikkineen mitä siitä seuraa, tai nykyisen jatkaminen (kenties yrittäen tätä parantaa).

t. ap

Eka avioliitto päättyi miehen pettämiseen. Ei oltu mitenkään etäisiä, mutta kyllä pitkässä suhteessa arki tuli vastaan. Tavat ja tottumukset.

Niin tuli tässä uudessakin suhteessa, vaikka alku olikin intohimoisempi.

Mutta en valita. En valittanut ekassakaan liitossa.

Erosta pääsi yli, vaikka vuosia meni. Silti, vieläkin, vähän surettaa lasten takia.

Aika samoilla linjoilla kuin monella muullakin. Entinen piiiiiiiiitkä suhde muuttui sisko ja sen veli tyyppiseksi jossa jaettiin viimeisinä vuosina ainoastaan asuntolaina ja postiosoite. Uusi nainen on kutakuinkin täydellinen, rakkautta, läheisyyttä, intohimoa ja loppuelämä näyttää oikein valoisalta. Ero oli lapsillekin hyvästä, nyt näkevät millainen on onnellinen isä (kait se eksäkin on ihan tyytyväinen), että osaa ja saa ne aikuisetkin pusia ja halia, mikä oli aikaisemmin täysin absurdia.

Vierailija kirjoitti:

Aika samoilla linjoilla kuin monella muullakin. Entinen piiiiiiiiitkä suhde muuttui sisko ja sen veli tyyppiseksi jossa jaettiin viimeisinä vuosina ainoastaan asuntolaina ja postiosoite. Uusi nainen on kutakuinkin täydellinen, rakkautta, läheisyyttä, intohimoa ja loppuelämä näyttää oikein valoisalta. Ero oli lapsillekin hyvästä, nyt näkevät millainen on onnellinen isä (kait se eksäkin on ihan tyytyväinen), että osaa ja saa ne aikuisetkin pusia ja halia, mikä oli aikaisemmin täysin absurdia.

Ah, no kyllä me lasten nähden vielä jonkin verran halaillaan, silitellään ja pussaillaan. Voidaan istua sylikkäin sohvalla. Mutta ei se ole rakastunutta ja intohimoista, mies haluaisi enemmän fyysistä läheisyyttä kuin minä.

t. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika samoilla linjoilla kuin monella muullakin. Entinen piiiiiiiiitkä suhde muuttui sisko ja sen veli tyyppiseksi jossa jaettiin viimeisinä vuosina ainoastaan asuntolaina ja postiosoite. Uusi nainen on kutakuinkin täydellinen, rakkautta, läheisyyttä, intohimoa ja loppuelämä näyttää oikein valoisalta. Ero oli lapsillekin hyvästä, nyt näkevät millainen on onnellinen isä (kait se eksäkin on ihan tyytyväinen), että osaa ja saa ne aikuisetkin pusia ja halia, mikä oli aikaisemmin täysin absurdia.

Ah, no kyllä me lasten nähden vielä jonkin verran halaillaan, silitellään ja pussaillaan. Voidaan istua sylikkäin sohvalla. Mutta ei se ole rakastunutta ja intohimoista, mies haluaisi enemmän fyysistä läheisyyttä kuin minä.

t. ap

Niin meilläkin oli ennen eroa. Siksi ero olikin lapsille niin kova paikka: ei tunnekylmyyttä, ei suuria riitoja...

32

Minä erosin lasten ollessa melko pieniä juurikin tuollaisesta "kaverisuhteesta". Ei ollut läheisyyttä, mies ei vaan ollut sellasiat tyyppiä, että olisi siitä erityisemmin välittänyt. Ei keskusteltu mistään syvällisemmin niin kuin minä olisin toivonut. Mies oli siis kaikkiaan hyvä tyyppi ja kunnollinen ihminen, mutta parisuhteessa toiveet ja odotukset ei oikein kohdannut. Eroa en ole katunut sekuntiakaan, sinkkuaikana olin todellatodella onnellinen pitkästä aikaa, pystyin olemaan oma itseni. Lapset aluksi ikävöivät, kasvaessaan ovat hyvin tottuneet tilanteeseen, että on kaksi kotia.

Ja kyllä, olen löytänyt erittäin intohimoisen suhteen, rakastan nykyistä miestä mielettömän paljon. Tehdään yhdessä asioita, molemmat tykkää läheisyydestä jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mä lähinnä mietin että miksi pitää löytää joku toinen? onko ajatus että pakko olla joku. Jos itse tuntee että suhde on niin tylsä ettei siitä saa itselleen mitään iloa eikä edesauta toisen onnellisuutta. eikö silloin ole parempi erota vaikka ei löytäisi uutta?

Ei ole ajatus että on pakko olla joku, mutta sellainen tulevaisuuden tavoite nyt olisi hyvä syy erota siitä huolimatta että on niitä yhteisiä lapsia ja koti. Missään tapauksessa en halua erota ihan vaan siksi että kokeillaan nyt sitä tms. Jos ei ole aikomustakaan etsiä enää uutta parisuhdetta, niin minusta ei välttämättä tarvitse erota, jos arjen voi järjestää niin että pärjäillään. Kaipaan kyllä sitä mitä kuvittelen hyvän rakkaussuhteen olevan, mutta olen ihan tietoinen siitä että ei se välttämättä minulle ole tarkoitettu, tai siis että en välttämättä omista syistäni edes pysty siihen itse ja toisekseen välttämättä ketään ei löydy. Omasta lapsuudesta minulla on myös aika suuri epäluulo uusperheitä kohtaan joten hyvin korkea kynnys olisi mihinkään uuteen suhteeseen lähteä. Vaikka eroaisin, niin paljon olisi selvitettäviä ja työstettäviä asioita. Voisiko niitä työstää tässä suhteessa, varmaan voisi, mutta tuntuu myös että jos itse tästä nyt alan määrätietoisesti kasvaa ihmisenä ja etsiä elämään uusia merkityksiä, voi tulla nopeastikin ilmi se että me ei tosiaan sovita yhteen tai haluta samoja asioita ja tämä tie ei johda mihinkään, ja että sitä myöten ero voisi tullakin sitten nopeasti. Kaikenlaisia ajatuksia.

Vielä haluaisin kuulla lisää kertomuksia siitä minkälaista teidän elämä on ollut ennen ja jälkeen eron!

t. ap

minun mielestä kuulostaa aika masentavalta ajatus että kylmän suhteen järjestää niin että pärjää arjessa. uskoisin että tällä ajatusnallilla olisi onnellismepi yksin jos toisen kanssa oleminen on vaan pärjäämistä. eikö silloin olisi parempi olla yksin ja ottaa riskinotto uutta parisuhdetta ei löydy? varsinkin jos oma henkinen kasvu pitää tukahduttaa sillä se johtaisi eroon.

tottakai olisi hienoa löytää elämänrakkaus mutta ihmettelen sitä että miksi sen pitää olla se päämäärä? vaihtoehtona on vaan etsiä joko elämän rakkaus tai sietää nykyistä avioliittoa. siinä välimaastossakin on useita vaihtoehtoja.

Mistä minä tiedän etukäteen onko parempi olla yksin ja kuka meistä olisi onnellisempi. Ero mullistaisi joka tapauksessa elämän paitsi itseltä ja puolisolta, niin myös lapsilta. Lasten onnellisuus määrittää totta kai myös minun onnellisuutta. Kun meillä sujuu arki ja voidaan jopa olla ihan huomaavaisia jne. sikäli kun hoidetaan vaan näitä rutiineja eikä odoteta suurempia, niin miksei jatkaisi. Hyvin paljon lapsiperheessä joutuu menoja pakostakin sovittamaan niin, että nähdään tyyliin ohimennen eteisessä.

Useinkaan en esim. puhu omista ajatuksistani ja milloinmistäkin mielenkiinnon khteesta tai projektista puolisolle koska se keskustelu alkaisi ärsyttää ja siitä tulisi riitaa ja huomaisin selvästi miten maailmassa on paljon muita ihmisiä joiden kanssa on mukavampaa puhua näistä, mutta eihän minun ole pakko juuri kotona hänen kanssaan niistä puhua. Voin puhua siitä mitä tehdään ruuaksi tai puhua lapsista tai jostain sellaisesta asiasta joka kiinnostaa vähän molempia. Mahdollinen suhde toisen kanssa tai joku asumispaikkaan- ja tapaan liittyvä sovittamaton ristiriita voisi olla syitä erota, mutta ei minusta se että "no saattaisin olla onnellisempi, ehkä".

t. ap

Et tietenkään voi ennen eroa tietää onko ratkaisu oikea. Siksihän se ero niin vaikea on jos asiat on suurinpiirtein kunnossa.

Se riski vaan on otettava jos erota haluaa, eikä välttämättä koskaan uutta puolisoa löydä.

En oikein ymmärrä tällaista ajattelua, että erotaan jos löytyy uusi puoliso. Jos ei ehkä löydykään, niin jäädään sitten nykyiseen suhteeseen. Pitäisi osata olla onnellinen yksinkin, eikä hakea onnellisuutta uudesta puolisosta.

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä tällaista ajattelua, että erotaan jos löytyy uusi puoliso. Jos ei ehkä löydykään, niin jäädään sitten nykyiseen suhteeseen. Pitäisi osata olla onnellinen yksinkin, eikä hakea onnellisuutta uudesta puolisosta.

Viimeiseen asti minä ainakin yritin suhteessa. Miestä ei kiinnostanut avioliitto. Ei riidelty, laskut maksettiin puoliksi. Kun sitten rakastuin toiseen niin oli pakko lopettaa kuiva avioliitto. Toki harmittelen ettei tullut lähdettyä avioliitosta jo aiemmin. Toki syynä tietysti lapset. Lapsille ero sitten oli täysi yllätys ja vaikea paikka. Teini-ikäinen ei voi käsittää, että erosimme, kun koskaan ei riidelty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä tällaista ajattelua, että erotaan jos löytyy uusi puoliso. Jos ei ehkä löydykään, niin jäädään sitten nykyiseen suhteeseen. Pitäisi osata olla onnellinen yksinkin, eikä hakea onnellisuutta uudesta puolisosta.

Viimeiseen asti minä ainakin yritin suhteessa. Miestä ei kiinnostanut avioliitto. Ei riidelty, laskut maksettiin puoliksi. Kun sitten rakastuin toiseen niin oli pakko lopettaa kuiva avioliitto. Toki harmittelen ettei tullut lähdettyä avioliitosta jo aiemmin. Toki syynä tietysti lapset. Lapsille ero sitten oli täysi yllätys ja vaikea paikka. Teini-ikäinen ei voi käsittää, että erosimme, kun koskaan ei riidelty.

Meillä se meni sllai, että mitä enemmän välinpitämättömäksi parisuhde eteni, sitä vähemmän riideltiin. Ei kiinnostanut riitely kumpaakaan, ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Ainoa mikä nyt harmittaa on se JÄÄTÄVÄ malli joka lapsille annettiin, että isä ja äiti on tässä kun on "pakko". Onneksi erottiin.

33