Miten uskaltaa ottaa avioero kun on pieniä lapsia

Vierailija kirjoitti:

Mitä tutkijat oppivat?

Ero on pitkäaikainen kriisi, joka vaikuttaa kokonaisen sukupolven psykologiseen profiiliin. Ero on elämää muuttava kokemus. Sen jälkeen lapsuus on erilainen, nuoruus on erilainen ja aikuisuus, johon kuuluu päätös, mennäkö itse naimisiin, on erilainen. Oli lopputulos mikä hyvänsä, avioero muuttaa yksilön elämän suunnan kokonaisvaltaisesti.

Nykyään ajatellaan, että avioero on normaali kokemus ja niin yleinen, että lapset tuskin sitä huomaavat. Uskotaan, että ero ei aseta yksilön harteille erityistä taakkaa, vaan on normaali kokemus. Jokainen lapsi kokee eron yksilöllisesti. Erolapsilla on huolia, jotka eivät kosketa ehjien perheiden lapsia. Ne muokkaavat yhteiskuntaamme tavoilla, joista emme koskaan uneksineetkaan.

Tässä kohdassa lukijana tuli valaistumisen hetki. Ymmärsin, miksi puhuessani kirjasta eri tahoilla sain usein ensimmäiseksi reaktion: ”Onhan se hyvä, että ero on mahdollinen ja monesti välttämätön ratkaisu”. Siitä ei todellakaan ole kysymys, vaan mitä avioero merkitsee lapsen kannalta?

Kirja vakuuttaa, että eron pitkäaikaisvaikutuksista yksi on nimenomaan jatkuvassa katastrofin pelossa eläminen. Erityisesti ollessaan onnellisia nuorten mielen valtaa pelko, koska onnellisuus voi merkitä menetyksen todennäköisyyttä ja onnellisuudesta tulee näin vaarallista.

Eron pääasiallinen vaikutus ei ajoitu varhaislapsuuteen tai teini-ikään. Se nousee esiin aikuisen ihmissuhteissa, kun tulee aika valita elämänkumppani ja perustaa uusi perhe. Erolapsen kypsyminen ja aikuistuminen voi viivästyä, vaikka hän ulkoisesti näyttää ikäistään kypsemmältä. Hän voi näennäisesti itsenäistyä ja aloittaa seurustelusuhteet varhain, mutta ne eivät vastaa nuoren sisäistä todellisuutta.

Eronnut perhe on toisenlainen yhteisö, jossa lapset tuntevat olonsa turvattomammaksi ja epävarmemmaksi tulevaisuudestaan kuin suhteellisen hyvien ehjien perheiden lapset. Isät ja äidit, jotka jakavat vuoteensa vaihtuvien kumppanien kanssa, eivät vastaa yhdessä asuvia vanhempia.

Eronneessa perheessä kasvava lapsi ei koe vain yhtä, vaan useimmiten pitkän sarjan menetyksiä, ihmisten tullessa ja mennessä. Tämä uudenlainen perhe asettaa vanhemmille uudenlaiset vaatimukset, samoin lapsille ja niille aikuisille, jotka saapuvat perheen yhteyteen.

Juuri näin. Minä olisin ehdottomasti halunnut lapsilleni ydinperheen mutta minut pakotettiin avioeroon kun lapset olivat +-10 vuotta. Isän naisystävä keksii koko ajan kiusaa pikkuasioista ja haluaa lapsista eroon. Ei vastaa ydinperhettä todellakaan.

Mikä pakko on avioeron jälkeen uudessa suhteessa muuttaa yhteen? Eikö olisi fiksumpaa, että molemmat hoitavat omat lapsensa itse ja omina lapsivapaina päivinään sitten nauttivat aikuisseurasta?

Isillä pitäisi olla yhtäläiset oikeudet lapsiinsa kuin äideillä. Joskus äidit ovat jopa kylmempiä vanhempia, kun keskittyvät niin paljon siivoamiseen tai kurin pitämiseen, kun taas isät voivat olla lapselle jopa läheisempiä ja rakastavat ehdoitta. Viranomaisten ainakin tulisi antaa oikeudet lapsiin tasan molemmille vanhemmille, eikä kenenkään isän tule pelätä avioeroa lastensa menettämisen pelossa.

Hyvää isänpäivää kaikille isille!

Toivottaa kolmen pojan äiti

Jotkut maininneet, että alle 3v lapsen annetaan olla isänsä kanssa vain esim joka toinen viikonloppu. Mihin se perustuu? Onko koko maan sääntö ja kaikenikäisten sosiaalitätien sääntö? Jotenkin vaikea kuvitella, että Helsingissä esim 30-vuotias sosiaalitäti olisi yhtä näköalaton? Nykyään isät kuitenkin hoitavat lapsiaan eivätkä eroa haluavat miehet ole juoppoja ja väkivaltaisia, vaan ihan tavallisia kunnon miehiä.

Ei kai toi mihinkään lakiin perustu? Ja onkohan vaan joku vanha käytäntö jonka luullaan olevan jokin sääntö?

tuttava parilla on kouluikäiset lapset ja nyt eron jälkeen isällä on lapset vain joka toinen viikonloppu. en tiedä vaikuttako tähän asiaan lasten ikä todella? lapset eivät ole avio vaan avoliitosta.

toisella eroparilla sama tilanne että isällä lapsi joka toisena viikonloppuna. lapsi on alle 2.v. ja suhde ei ollut koskaan avioliitto.

eikös asioista voida sopia vanhempien kesken ja jos riitaa tulee niin sitten joudutaan hakemaan ratkaisua muualta?

toki ei ole henkilökohtaista kokemusta asiasta

Ajattelin pitkästä aikaa tulla tänne kertomaan, miten tämä tarina päättyi tai on päättymässä. Saatiin keskusteluyhteyttä parannettua nyt loppuvuoden aikana ja puhuttua vaikeista ajatuksistamme. Molemmat ollaan voitu huonosti eikä kumpikaan enää halua sinnitellä tässä suhteessa. Myös vaimoni sanoi halunneen jo pidempään ottaa eroa esille todenteolla, mutta hänkin on pelännyt miten lapsille käy ja miten saamme sovittua huoltajuudet jne. Olimme siis molemmat halunneet ja pelänneet samaa asiaa, ja nyt on meillä molemmilla tavallaan tosi helpottunut olo: eroamme ystävinä ja molemmat teemme kaikkemme, että lapsilla on hyvä olla. Nyt aluksi ainakin lapset asuvat tässä kodissamme koko ajan ja me vuorottelemme vuokra-asunnossa ihan puolet ja puolet. Sitten kun omaisuus on jaettu, pohdimme järjestelyt uusiksi, mutta olen kyllä valmis maksamaan vaikka ylimääräistäkin siitä, että lapsillani on hyvä koti myös vaimoni kanssa. Kirjoitamme asiat ylös paperille ja se on sopimus, jota molemmat noudattavat, niin ei tarvitse mennä oikeuteen missään vaiheessa.

Meillä siis on nyt molemmilla jotenkin oudolla tavalla sekä helpottunut että myös toki surullinen olo. Tuemme toisiamme ja toinen tuntuu nyt myös ärsyttävän vähemmän, kun ei ole enää tarvetta odottaa toiselta mitään. Tietysti vaimon perusluonne edelleen sama, mutta mä en ota niitä valituksia enää itseeni ja valitusten määrä on vähentynyt. Varmaan vaimokin huomasi, että turhaan hän enää yrittää mua kouluttaa, vaan riittää, kunhan hoidan lapset omalta osaltani.

Tämä oli hyvä lopetus tälle vuodelle. Voimia teille kaikille muillekin, jotka pohditte eroa.

-Ap

?[/quote]

Anna arvaan, tämä 2 kk oli kesällä.

En minäkään enää kunnioittaisi miestä, joka on kotona vain 2 kk ja vielä ylpeilee sillä.[/quote]

Haistakaa p.ska oikeasti kaikki "miksi vaan 2 kk oot hoitanut" huutelijat! Omat ukkonne tuskin on hoitaneet puoliakaan tuosta, ja osan mahtavat isukit on häipyneet jo kokonaan lapsen ja mamman elämästä tuossa vaiheessa! Hienoa ap että olet ollut kotona lasten kanssa!

Oma mieheni oli kummankin lapsen kanssa vuoden kotona mikä oli silloin harvinaista, joten osaan tuollaista arvostaa! Hyvä sinä!

Tilanteenne muuten vain on ikävä, eikö voisi antaa ajan vähän kulua? Ehkä hyviä asioita alkaa taas tulla kun kuormittava eka vuosi- puolitoista on mennyt? Toivon teille hyvää, itse olemme myös aika syvistä vesistä joskus nousseet, mutta puhumisen voimaa ei voi aliarvioida!! Se on kaiken a ja o, se pelasti meidät. Puhukaa, vaikka yritykset menisivät välillä pieleen. Ensi kerralla pääsette vähän pidemmälle, ja taas vähän , jne. Tsemppiä, älkää erotko!!

Onhan niillä jo pidempään mennyt huonosti ja yrittäneet, ainakin mies. Hullulta akalta vaan kuulostaa. Kuka sellaista jaksaisi. Jos itse muuttuisin sellaiseksi valittajaeukoksi, hankkiutuisin hoitoon tai ottaisin eron siitä miehestä, joka niin paljon ottaa pattiin, että mun pitäis koko ajan vaan valittaa. Surkea elämä koko perheen kannalta. Parempi erota ystävinä. Miksi pitää "kaikki kestää ja kärsiä"?

Avioero vireillä ja jo helpottaa.

Ap